Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 2

25.11.2015 kello 21:36

Edelleen elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro

Monien muiden renessanssisankarien tavoin Pocahontas etsii paikkaansa yhteisössään.

Kuten sanottu, Disneyn Pocahontas ei toimi historiallisena elokuvana, koska se ei käytännössä perustu historiallisiin faktoihin. Sen sijaan leffasta saa mielestäni enemmän irti, kun sitä katsoo symbolistisena fantasiana. En näe, että nimihahmon ympärillä välillä pyörivät neonväriset taikalehdet ovat varsinaisesti maaginen elementti, vaan pikemminkin symbolinen.

Esimerkiksi Pocahontasin ja John Smithin ensimmäisen tapaamisen aikana Pocahontas oppii ymmärtämään englantia kätevästi heti, kun vähän kuuntelee sydäntään ja lehdet lerpattavat ympärillä. Tämä on usein nostettu esiin leffan uskottavuutta murentavana taikahöpönä, mutta itse käsitän sen symboliseksi tarinankerrontaelementiksi. Viestinä on, että toista pystyy ymmärtämään kieli- ja kulttuurimuurin yli, jos oikeasti haluaa ja yrittää. Taikalehdet kieppuvat ruudulla aina, kun tapahtuu jotain symbolista, ikään kuin merkitsemässä tällaisia tärkeitä kohtia yleisölle. Ne ovat paikalla, kun Pocahontas ja tämän yhteys luontoon esitellään leffan alussa kielekkeellä seisoessa, kun hän kuuntelee tuulta, joka kertoo jonkin uuden lähestyvän, kun hän tajuaa unensa nuolen osoittaneen Smithiä kohti sekä kun hän hyvästelee miehen loittonevan laivan.

Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin tuttuun tapaan Pocahontasin persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia, ja nyt jatketaan eteenpäin roolitukseen, tärkeisiin suhteisiin ja sympaattisuuteen.

4. Roolitus

Muutaman mieskeskeisemmän klassikon jälkeen Disney asetti tässä leffassa taas naishahmon parrasvaloihin keskeisimmäksi päähenkilöksi. Pocahontas on selvästi nimenomaan nimihahmonsa leffa, ja Pocahontasin päätökset vievät tarinaa eteenpäin joka käänteessä. Alussa hän seurailee Smithiä ja päättää olla karkaamatta tämän luota paljastuessaan. Miehen puhuessa alentuvasti hänen kansastaan hän närkästyy, mutta tiehensä lähtemisen sijaan hän tekee taas valinnan jäädä Smithin luokse ja opettaa tämä kunnioittamaan luontoa ja tuntematonta. Myöhemmin sodan lähestyessä hän vakuuttaa vastahakoisen Smithin tapaamaan isänsä, mutta Smith joutuu pulaan Kocoumin kuoltua, koska Pocahontas ei uskalla kohdata isäänsä siitä mitä todella tapahtui. Loppukonfliktin aikana hän estää Powhatania surmaamasta Smithiä ja pysäyttää sodan siirtolaisten kanssa alkuunsa.

Pocahontas-omat-valinnat

Pocahontas pohtii monien muiden Disneyn sankarittarien tavoin paikkaansa yhteisössään.

Pocahontas kamppailee itsenäisyyden ja yhteisöön kuulumisen välillä. Hän välittää myös leffan tärkeimmän viestin (”make love not war”). Muut hahmot ovat olemassa Pocahontasin tarinaa tukeakseen. Myöskään Smith ei kuitenkaan jää pelkästään reaktiiviseksi hahmoksi, vaikka miehen päätöksillä ei olekaan leffan kulkuun yhtä painavaa vaikutusta kuin Pocahontasilla. Pocahontas on myös siitä harvinainen hahmo Disneyn sankaritarten joukossa, ettei hän tarvitse missään vaiheessa minkäänlaista pelastamista.

Välibonus: Romanssi

Pocahontas on pohjimmiltaan Romeo ja Julia -tyyppinen tarina kielletystä rakkaudesta. Pocahontas ja John Smith suhtautuvat toisiinsa hyvin aikuisesti, suorasukaisesti ja rehellisesti. He eivät ole välttämättä kovin jännittävä tai erityisen mielenkiintoinen pariskunta, sillä suurin konflikti heidän välillään on Smithin alkuun alentuva asenne Pocahontasin kansaa kohtaan.

Parivaljakon vahvuus on toisaalta juuri se, että kun Pocahontas läksyttää miestä tämän tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista, Smith oikeasti kuuntelee ja on valmis antamaan Pocahontasille tämän vaatimaa kunnioitusta. Kumpikin on aidosti kiinnostunut toisen kulttuurista ja ainakin pienten ennakkoluulojen jälkeen avoin siihen tutustumiseen. Tämä tekee rakkaussuhteen uskottavaksi, sillä molemmat ovat uteliaita ja halukkaita oppimaan uutta. Vaikka Smith suhtautuu intiaaneihin aluksi nuivasti, on hän silti alusta asti innokas tutustumaan uuteen maailmaan, vaikka muut siirtolaiset kyhjöttävät mieluummin leirissä ja kammoavat Virginian metsiä.

Tätä kautta pääpariskunnan osapuolilla on toisilleen paljon annettavaa. Näin he onnistuvat väistämään usein romansseja syövän ongelman, jossa pääpoika ja päätyttö päätyvät yhteen vain koska ovat pääpoika ja päätyttö.

Pocahontasin-opetushusbando

Onneksi saarnaushetki on puettu vahvan laulukohtauksen vaatteisiin.

He ovat myös kummatkin vähän uhkarohkeita ja seikkailullisia. Pocahontas hyppelee jyrkänteeltä ja stalkkaa tuntematonta miestä ympäri metsiä, Smith taas temppuilee liaanien ja kaatuvien tukkien kanssa kuin Tarzan ikään. On helppo nähdä, miksi uuteen maailmaan innolla ja vauhdilla tutustuva Smith kiehtoo Pocahontasia, jonka hurjapäisyyteen painottuva luonne ei saa vastakaikua ainakaan kivikasvoiselta sulhasehdokas Kocoumilta.

Pocahontas on siitä harvinainen Disney-prinsessa, että hän vaihtaa love interestiään jatko-osassa. Matka uuteen maailmaan -leffan alussa Pocahontas luulee Smithin kuolleen ja ihastuukin Lontooseen matkatessaan John Rolfeen. Tämä ei ole Smithin kaltainen hurjapäinen seikkailija, vaan hieno aatelisherrasmies. Rolfe ei ole yhtään pöljempi heppu, vaan hän kannustaa Pocahontasia seuraamaan vakaumustaan ja sydäntään ja on valmis auttamaan neitoa tässä oman henkensä uhalla.

Jatko-osan romanssin suurin ongelma on, että Smith (joka ei olekaan kuollut!) on kuin täysin eri hahmo. Rolfe on uskalias ja tukee Pocahontasia. Jatkoleffan Smith taas ei ilmeisesti ole oppinut mitään kokemuksistaan ensimmäisen leffan aikana, vaan hänestä Pocahontasin pitäisi vain luovuttaa ja piiloutua kuninkaan vihastuttua tähän. Muuta syytä tälle asenteelle ei anneta kuin että Smith ei ole enää jatkoleffan pääkoiras.

Näin sivumennen sanoen haluan kertoa täällä pienen anekdootin jatkoleffaan liittyen. Ennen sen julkaisua juttelin kaverini kanssa Disneyn jatko-osista eräänä päivänä päiväkodissa samalla, kun värittelimme Pocahontas-värityskirjaani. Julistin, että mistä tahansa leffasta voi tulla jatko-osa, esimerkiksi Pocahontasista. Tämän kuullut tarhatäti tuli korjaamaan, ettei Pocahontasista voi tulla jatkoleffaa, koska Pocahontas meni myöhemmin naimisiin ihan toisen englantilaismiehen kanssa. MUTTA HÄHHÄSHÄÄ MINÄ OLIN KUUSIVUOTIAANA OIKEASSA JA JATKOLEFFA TULI ROLFESTA HUOLIMATTA.

Mitään muuta todellisuuspohjaa ei jatko-osallakaan tosin ole kuin se, että Pocahontas kävi Englannissa ja nai Rolfen, ja ehkä hyvä niin. Olisihan se aika ankeaa ajatella, että jos haluttaisiin olla historiallisesti tarkkoja, niin käytännössä Pocahontas II loppuu minuutteja ennen kuin Pocahontas kuolee äkillisesti juuri Englannista lähdettyään, eikä koskaan pääse takaisin Virginiaan.

Välibonus: Isä-tytär-suhde

Monien muiden Disneyn prinsessojen tapaan Pocahontasilla on tärkeä suhde isäänsä. Äiti taas on jo kuollut, kuten äideillä on klassikoissa tapana. Powhatan on hyvin erilainen isähahmo edeltäjiinsä verrattuna. Hän on pehmeämpi ja kärsivällisempi kuin Arielin isä Triton, muttei missään määrin koominen hahmo, toisin kuin lapsenomaiset Maurice (Bellen isä) ja Sulttaani (Jasminen isä). Powhatan tahtoisi naittaa vakaan ja voimakkaan soturi Kocoumin Pocahontasille, mutta tytär ei ole ollenkaan ihastunut tästä valinnasta, eikä siitä, ettei isä oikein jätä hänelle sananvaltaa asiassa.

Pocahontas-ja-isi

Tytär ja isä eivät meinaa löytää yhteisymmärrystä.

Powhatan tahtoo muiden isien tavoin tyttärensä parasta ja yrittää olla ymmärtäväinen ja lempeä isä, mutta hän tulee aivan epähuomiossa täysin sivuuttaneeksi Pocahontasin näkökulman. Hän on niin kiinni siinä, mitä itse toivoo tyttärelleen, ettei huomaa miettiä ollenkaan, mitä tämä itse haluaisi: ”Pocahontas, tule kanssani. Olet päällikön tytär, on aika ottaa paikkasi kansassamme. Jopa villin vuoristopuron on kerran liityttävä jokeen. Joki suuri etenee, ylpeyden ja voiman näät. Helpon uoman valitsee, siks jää se elämään. Ain’ tahtiin käy se rummun perinteen.” (Kaikki kunnia muuten Tapani Pertulle Powhatanin lempeän voimakkaasta ja pehmeän karismaattisesta suomiäänestä, olen aina tykännyt tästä roolisuorituksesta tosi paljon, mikä näkyy ehkä lainausten määrästä.)

Toisaalta Pocahontas ei ole Arielin kaltainen suureen ääneen unelmistaan toitottava ja vastaan sanova tytär, vaan hän kunnioittaa isäänsä suuresti ja tahtoo olla tälle mieliksi. Hän miettii eläinystävillensä kanssa, ettei joki ole hänen mielestään lainkaan vakaa, mutta ei sano niin isälleen. Hän yrittää kyllä kertoa epävarmoista tunteistaan Kocoumia kohtaan ja merkittävästä unestaan, mutta tekee sen liian varovaisesti ja tunnustellen.

Powhatan on päättänyt oman näkemyksensä niin varmasti, että Pocahontas tarvitsisi enemmän voimaa isän vakuuttamiseen. Tytär ei saa viestiään perille ennen kuin aivan leffan lopussa estäessään Powhatania teloittamasta Smithiä. Pocahontas suhtautuukin isäänsä hyvin eri tavalla kuin Smithiin, jolta hän vaatii kunnioitusta ja mielipiteidensä huomioon ottamista välittömästi ja ehdottomasti. Isän kanssa Pocahontas taas arkailee, sillä on selvästi haluton sanomaan tälle vastaan.

Suhtautuminen ei selvästi johdu pelosta, vaan enemmän kunnioituksesta ja miellyttämisen halusta. Isä ja tytär ovat läheisissä väleissä. Näkisin, että Pocahontas tasapainoilee yhtäältä villin ja avoimen vapautensa ja toisaalta perheen ja perinteiden asettamien velvollisuuksien kanssa. Hänen suhteensa Smithiin edustaa edellistä, suhde isään taas jälkimmäistä puolta. Lopussa Pocahontas pääsee jonkinlaiseen kompromissiin näiden kahden puolen välillä.

Välibonus: Paras ystävä

Pocahontas-hyvastit

Nakoman ja Pocahontasin nätti jäähyväishetki on jatkoleffan parhaita kohtauksia.

Pocahontas taitaa olla ensimmäinen klassikkosankaritar, jolla on samanikäinen naispuolinen ystävä. Nakoma on kaikin tavoin vaatimattomampi hahmo ja persoona kuin Pocahontas. Hän on myös vakavampi ja vähemmän innokas seikkailemaan.

Pocahontas vetää Nakoman välillä leikkeihinsä mukaan, mutta kaksikko tuntuu vähän toisistaan etääntyneiltä lapsuudenystäviltä. He selvästi välittävät toisistaan ja ovat varmaankin tunteneet toisensa pitkään, mutta heillä ei näytä olevan enää kauheasti yhteistä, vaan Pocahontas juoksentelee enemmän eläinystäviensä kanssa.

Myös neitojen välillä vallitseva luottamus näyttää olevan hieman heikoilla kantimilla. Pocahontas ei uskoudu ystävälleen kohtaamisistaan Smithin kanssa edes sen jälkeen, kun tämä on päässyt perille heidän suhteestaan. Pocahontas ei ilmeisesti luota siihen, että Nakoma ymmärtäisi tilanteen. Pocahontasin päätös pitää Nakoma pimennossa johtaa kuitenkin siihen, että Nakoma vuorostaan ei luota Pocahontasin arviointikykyyn, vaan kertoo Kocoumille tämän menneen tapaamaan Smithiä toivoen soturin voivan suojella Pocahontasia vaaralliseksi uskomaltaan Smithiltä. Kocoum seuraa Pocahontasia, mikä johtaa miehen kuolemaan.

On melko traagista, että ystävysten välinen epäluottamus päättyy näin ikävästi, ja kummatkin ovat omalla tavallaan syypäitä tilanteeseen. Nakoma yrittää teoillaan suojella Pocahontasia, sillä ei hahmota tilannetta. Kylässä vallitsevan vihamielisen asenteen valossa ystävän toiminta on ymmärrettävää. Molemmat tuntuvat Kocoumin kuoleman jälkeen ymmärtävän tilanteen toisen näkökulmasta paremmin, sillä kumpikaan ei näytä kantavan tapahtuneesta kaunaa toiselle.

Jatkoleffassa Nakomaa ei näy muuten kuin aivan alussa, mutta ystävysten suhde näyttää kestäneen ensimmäisen leffan luottamusrikosta huolimatta, sillä heidät näytetään lyhyesti pitämässä hauskaa yhdessä ja keskustelemassa Smithin kuolemasta. Kun Pocahontas lähtee John Rolfen mukaan tapaamaan Englannin kuningasta, on kaksikon hyvästelykohtaus aivan erinomaisen kaunis ja haikea, ja se onnistuu välittämään, miten tärkeitä nuoret naiset ovat toisilleen kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

5. Sympaattisuus

Pocahontasista näkyy kauas, että hänestä on kaikin tavoin yritetty tehdä mahdollisimman kunnioitettava ja ihailtava sankari. Hän on vahva ja itsenäinen, kunnioittaa isäänsä, heimoaan ja sen perinteitä, mutta katsoo avoimin mielin myös vierasta brittikulttuuria, eikä missään vaiheessa suhtaudu siirtolaisiin vihamielisesti. Hän on suoraselkäinen, ajatteleva nuori nainen, jonka oikeat valinnat estävät sodan. Hänen ilkikurinen ja eloisakin puolensa on kuvattu vakavahenkisesti eikä missään määrin komediallisesti.

Näin aikuisen silmin katsottuna Pocahontas vaikuttaa vähän liiankin varovaisesti rakennetulta hahmolta. Kaikki on suunniteltu viimeisen päälle niin, ettei kellään olisi mitään sanomista intiaanihahmon kuvauksesta (vaikka onhan sitä sanomista tullut ja aika paljon, etnisten vähemmistöjen eksotisoitiminen ja seksualisoiminen sekä verisen historian siivoaminen lastensaduksi etunenässä).

Lopputuloksena leffa tulee nostaneeksi Pocahontasin ja hänen kulttuurinsa vähän läpinäkyvän ihannoivasti ja mystifioivasti jalustalle, varsinkin kun brittisiirtolaiset kuvataan John Smithiä lukuun ottamatta muutenkin kaikin puolin pöjempinä tyyppeinä kuin intiaanit. Leffa ei ole kovin hienovarainen englantilaisten ja intiaanien välisen vastakkainasettelunsa kanssa, eikä Pocahontas ole tästä näkökulmasta kovin hienovarainen hahmo. Monet pitävät häntä tästä syystä tylsänä hahmona. Hän on keskeisen roolinsa takia koko elokuvan selkäranka, joten on myös ymmärrettävää, miksi hahmoa tylsänä pitävät arvostelijat tuomitsevan koko leffan heikoksi – lepäähän sen dramaattinen vaikuttavuus suureksi osaksi päähenkilön varassa.

Pocahontas-dramaattisena

Opin ihan oikeasti paljon tärkeitä juttuja Pocahontasilta. Olet aina sankarini vaikka kuinka olisit muista tylsimys!

Vaikka Pocahontas on minustakin joissain suhteissa melko yksioikoinen hahmo elokuvansa tavoin, on hänen konfliktinsa voimakas ja luonteenlujuutensa vailla vertaa. Minulle hän oli yksi lapsuuteni tärkeimmistä sankareista. Hänen avoin sydämensä ja mielensä ovat aina vedonneet minuun, samoin kuin hänen komea ryhtinsä. Hän ei kuitenkaan suuresta ihanteellisuudestaan huolimatta vajoa Mary Sue -suohon, sillä hänellä on myös heikkoja hetkiä etenkin suhteessa isäänsä, jonka auktoriteetti saa hänet epäröimään omien valintojensa kanssa.

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. Vilma

    Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen teksti, kuten ensimmäinenkin osa. Pocahontas on minunkin mielestäni yksi Disneyn parhaimpia naishahmoja juuri hänen ylväytensä, viisautensa ja vakautensa kuin myös toisaalta hänen leikkisyydensä, hurjapäisyydensä, avoimuutensa ja vapautensa takia.

  2. Arana

    Kiva kuulla että tykkäät Pocahontasista! Leffa kokonaisuutena tuntuu olevan 90-luvun nihkeillyimpiä klassikoita ja tomaattimittarissakin ainoa mätä ysäriklassikko. Nimihahmoakin luonnehditaan kovin usein tylsimykseksi, joten ilahdun aina, kun löytyy kanssatykkääjiä.

  3. Tsupe

    Olen niin iloinen että joku toinenkin pitää Pocahontasia lapsuudensankarinaan koska minulle neito oli juuri sitä. Halusin olla hän! Halusin juosta kuin tuuli ja soutaa kanootilla alas hurjaa koskea ja olla vapaa! Halusin olla niin voimakas ja hyvällä tavalla ”ylpeä” kuin Pocahontas.

    Ja muuten minusta Pocahontasin loppu on paras Disneyn tekemä loppukohtaus. :) Sanoja ei tarvita. Kakkososaa en tunnusta koska Pocahontasin kasvu nollattiin ja Smithin koko hahmo nollattiin ja koska tökerö muutenkin.

  4. Arana

    Niin ihanaa että useampi lukija on kommentoinut ihailevansa Pocahontasia! Olin tekstiä kirjoittaessani totta puhuen vähäsen huolestunut, koska monesti viime aikoina on tuntunut siltä, ettei Pocasta oikein saisi tykätä leffaan usein liitetyn ongelmallisuuden takia.

    Olen samaa mieltä leffan loppukohtauksesta! Musiikin käyttö ja värimaailma, kun Pocahontas lähtee juoksemaan jyrkänteelle, on mielestäni yksinkertaisesti niin voimakas, että pala nousee aina kurkkuuni siinä kohtaa.

    Smithin kohtelu kakkososassa on kyllä niin kovin suolaista. On jatko-osassa hyviäkin puolia mutta niin sääli että tuntuu siltä, ettei ykkösleffan tapahtumista ole opittu oikein mitään. :/

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.