Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

21.2.2021 kello 18:05

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan. 

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

viihdeontyhmaa

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta.  Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla.  (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin! Lue koko artikkeli »

Aiheet: Avautuminen, Manga, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 9 »



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.