Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

20.2.2011 kello 23:53

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 7 »


Tämä ei ole taidetta.

10.5.2010 kello 19:14

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Meta, Taide ja tyyli  Tagit: , , , Kommentteja: 7 »


Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

3.5.2010 kello 22:02

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat  Tagit: , , , , , , , , Kommentteja: 8 »



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.