Arvostelu: Casshern Sins

Casshern Sins kiinnitti alun perin huomioni retrohenkisyyttä ja modernia sulavuutta yhdistävällä hahmosuunnittelullaan ja synkeän harmaalla ulkoasullaan, vaikka tarina maita ja mantuja lampsivasta kuolemattomasta, muistinsa menettäneestä ja ilmeisesti maailman turmelleen Tuhon (hah, ei tarvitse itse käännellä termejä, kun Hui teki sen jo puolestani) aiheuttaneesta Casshernista ei vaikuttanut varsinaisesti kauden hedelmällisimmältä konseptilta. Ensimmäinen jakso vakuutti minut kuitenkin hyödyntämällä sarjan suurimmaksi vahvuudeksi noussutta visuaalisuutta tehokkaasti tunnelman ja kohtausten luomisessa.

Sarja onkin valtavan kaunista katseltavaa alusta loppuun. Virtaviivainen, omaperäisen tyylitelty hahmodesign ei ole syyttä saanut kehuja, mutta se nousee oikeuksiinsa vasta, kun tarkoituksellisen epäinhimillisesti kiiltelevät, kalpeat, lasisilmäiset hahmot pääsevät liikkumaan sulavan luontevasti henkeäsalpaavan kauniiden taustojen keskellä. Casshern Sinsin kokonaisilme saakin hahmojen animaatiosta ja varsinkin liike- ja taistelukoreografioista vielä lisää omaperäisyyspisteitä. Normaalin nyrkkimätön sijaan jokajaksoiset yhteenotot näyttävät atleettisilta akrobatiaesityksiltä. Sarjan visuaalinen ilme on ikään kuin hierontaa silmille – katse suorastaan lepää ruudussa.

Erityisesti sykähdytti uskomattoman rikas väripaletti. Maailma on kuvattu ankeissa harmaan sävyissä, joiden keskelle ripotellut väripilkut korostuvat entisestään vahvan kontrastin ansiosta. Pidin erityisesti läpi koko sarjan käytetystä kukkamotiivista. Jaksoin aina ihmetellä päähenkilöiden kanssa kirkkaiden kukkien absoluuttista kauneutta, kun ne nousevat ympärillään vallitsevasta Tuhon täyttämästä, kolkon näköisestä maasta. Myös valojen ja varjojen tarkkalinjainen ja voimakas käyttö lisää animaation vaikuttavuutta poikkeuksellisen paljon. Tyylillä on luotu vakuuttava, kevyen synteettinen look humanoidirobotteihin.

Visuaalisen ilmeen kauniin toiveikkaaseen melankoliaan sopien Casshern Sins kuljettaa tarinaansa kevyen ja hienovaraisen filosofisen pohdinnan voimalla sen sijaan, että joutuisi turvautumaan toimintaan juonen eteenpäin viemisessä. Tästä seuraa toisinaan vähän turhauttavaa, mutta suurimmaksi osaksi surumielisen kiehtovaa hidastempoisuutta, jota nopeat ja näyttävät taistelukohtaukset rytmittävät. Sarjan keskeiseksi teemaksi nousee elämän ja kuoleman välinen dynamiikka, jota käsitelläänkin ihailtavan oivaltavasti ja monisyisesti kuitenkaan kliseisiin sortumatta.

Neljäs jakso on hyvin mahdollisesti sekä audiovisuaalisesti että temaattisesti kaunein näkemäni yksittäinen animejakso.

Visuaalisuutta ja kerronnan vangitsevaa kauneutta puolestaan tukee vaikuttava musiikkimaailma, joka sulautuu lähes koko ajan saumattomaksi osaksi sarjan tunnelmaa herkillä, koskettavilla sävelillään. Ainoastaan muutamaan kertaan kuultu Sombra Azulin hieman desperado-henkinen insert-laulu (sekä jakson 13 ED) Aoi Kage erottuu epäedukseen musiikkipuolelta. Toisaalta jaksossa 8 esitettyä todella kaunista ja kestävää laulua A Path (jonka esittää naispääosa Lyuzen seiyuu Nami Miyahara) käytetään kyllä loppupuolen jaksoissa vähän inflaatioksi asti jokaisessa koskettavaksi tarkoitetussa kohdassa.

Varsinaista tarinaa raahaavat kuitenkin alaspäin loppujaksojen ammottavan avoimiksi jäävät mysteerit, jotka yrittävät kovasti olla katsojaa aktivoivia päätteitä, mutta epäonnistuvat surkeasti kunnollisen pohjustuksen puuttuessa. Suuri osa tarinassa heränneistä kysymyksistä ratkaistaan ylimalkaisen kryptisesti, mistä tulee mieleen, että joko tekijöillä ei ollut itselläänkään kunnollista haisua siitä, miten heidän maailmansa toimii tai sitten he mokasivat sarjan loppujaksojen sisällöllisen rytmityksen, eivätkä ehtineet enää ahtaa loppuun kaikkea, minkä olivat aikoneet. Joka tapauksessa lopetus oli melkoinen pettymys.

Tervehdys, tärkeä juoniartefakti, jonka merkitystä ei koskaan vaivauduta selvittämään katsojalle.

Sarjan suurimmaksi kompastuskiveksi nousevat kuitenkin sen keskeiset henkilöt. Casshern itse on lievän mielenkiintoinen hahmo alkujaksoissa, kun häntä vastaan kohdistetut hyökkäyset laukaisevat hänessä kaiken eteen tulevan tuhoamisvimmaisen berserk-reaktion, eikä hän amnesiansa takia vielä ymmärrä maailmaa ympärillään. Hallinnan puute ja sen mukanaan tuoma hämmennys kuitenkin vaihtuvat sarjan puoliväliin mennessä lähes täysin ymmärtävään, maailman kohtaloa myötätuntoisesti seuraavaan jeesusteluun, joka lähinnä ärsytti minua. Casshernin puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että rauhoittuminen ja itsetunnon parantuminen ovat kyllä tarpeellisia sarjan teemojen etenemisen kannalta, mikä ei onneksi ole ihan laiha lohtu siihen, että päähenkilö aiheuttaa yltiöhyveellisellä eeppisyydellään lähinnä haukotuksia koko loppupuoliskon ajan.

Mutta Casshernia ei edes tue mikään mielenkiintoisten pysyvien sivuhahmojen joukko. Naisprotagonisti Lyuze jäi minulle vielä nimihahmoakin kaukaisemmaksi henkilöksi, joka ei tuntunut saavan minkäänlaista väriä ennen hänen erinomaista ja rohkean impressionistisesti toteutettua unijaksoaan. Ikävä vain, että kyseinen jakso olisi voinut olla loistavimpia näkemiäni yksittäisiä animejaksoja, jos Lyuze ei olisi siihen mennessä niin pahasti neutraaliuteensa hukkuva henkilö (lisäksi jaksoon upotetut live action –videokuvapätkät tuntuivat aivan asiaankuulumattomilta). Avainasemaan nostettu, riittämättömän lopetuksen saanut robottilapsi Ringo puolestaan vaikutti minusta ensimmäisessä jaksossa äärettömän suloiselta ja oli itse asiassa niitä harvoja pieniä animelapsia, jotka eivät ensihetkestä alkaen aiheuta hiusten repimistä. Hän olisi jäänyt mieleeni erittäin suloisena hahmona, ellei seuraavien jaksojen enimmäkseen siirappinen ylikäyttö olisi nostattanut kakomisreaktiota. Olen harvoin välittänyt päähenkilöistä yhtä vähän kuin tässä sarjassa.

Casshernin kirjaimellisesti hyödyttömät tukijoukot katselevat sivusta sankarin emoilutaistoja.

Toisin kuin Casshern ja Lyuze, joiden välillä ei ole aistittavissa minkäänlaista kemiaa missään vaiheessa (lukuun ottamatta heidän ensikohtaamistaan, jolloin en vielä tiennyt, kuinka kuolettavan tylsä hahmo Lyuze tulisi olemaan), antagonistit Dio ja Leda muodostavat dynaamisen, vuorovaikutteisen ja ennen kaikkea kiinnostavan parin. Virkistävää vaihtelua tarjoaa jo se, että kerrankin parin naispuolisko on selkeästi dominoiva osapuoli, joka pyörittää väistyvämpää Dioa lähes koko ajan tahtonsa mukaan. Toinen minua ihastuttanut seikka heissä on, että kyseessä on epäkonventionaalisen välinpitämättömästi toisiinsa suhtautuva pari, mutta kuitenkin selkeästi vakiinnutettu sellainen. Ei tosirakkautta(tm), vaan pikemminkin yhteistyötä, johon sisältyy seksuaalinen ulottuvuus ja tietynlaista kumppanuutta. Äärettömän monisyisistä henkilöistä ei ehkä ole kyse, mutta ainakin heidän keskinäisriippuvuuttaan oli jatkuvasti mielenkiintoista seurata.

Todellinen alfanaaras minun animussani?

Olenkin varma, että olisin nauttinut Casshern Sinsistä moninkertaisesti, jos sarja kuvaisi tismalleen saman tarinan, mutta antagonistiparin näkökulmasta. Se toisi uutta makua jo aikoja sitten väljähtäneeseen superhyvis-kuvioon. Sitä paitsi Dion musta ja Ledan punainen supersankarispandex ovat reippaasti seksikkäämpiä kuin Casshernin nynny valkoinen.

Sarjan todellisia tähtiä minulle ovat kuitenkin alkupuoliskon pätkäsarjamaisten jaksojen hahmot, joiden tapoihin selvitä turmeltuvassa maailmassa Casshern tutustuu ja joiden kauttaa hän löytää itsensä. Useimmat näistä vain yhdessä jaksossa esiintyvistä hahmoista vaikuttivat elävämmiltä ja persoonallisemmilta kuin kukaan niistä, jotka ovat tarpeeksi tärkeitä pääsemään openingiin ja endingeihin. On mielestäni enemmän vahingoksi kuin hyödyksi sarjalle, että guest star –hahmot jätetään lähes kokonaan pois jälkipuoliskolla, vaikka siten saadaankin leipäjuoni etenemään sutjakkaammin. Hahmoihin liittyvää napinaa löytyy vielä pahojen ja yksiulotteisten robotin näköisten robottien ja enimmäkseen hyvien tai vähintäänkin persoonallisten humanoidirobottien liian selkeästä vastakkainasettelusta. Ainoastaan yksi robottiköriläs koko sarjassa poikkeaa oikeasti riehuvien ja tuhoavien toveriensa massasta (ja tekeekin sen sitten hemmetin onnistuneesti).

Mielenkiintoisista taustahenkilöistä ehdottomasti eniten ihastutti jakson 12 idealistinen pyörätuolipoika Margo. Katsokaa nyt tuota vilpittömän innostunutta hymyä. <3

Pidin muutenkin perinteestä poiketen alkupuolen standalone-jaksoista enemmän kuin loppupuolen juonijaksoista. Varsinkin heti puolivälin jälkeen seuraa joukko hyvin unohdettavia ja jokseenkin puuduttavia jaksoja, jotka eivät jättäneet minulle tuntua kovin inspiroituneesta käsikirjoituksesta. Lisäksi olen pahoillani siitä, että jaksojen lyhyet prologit luopuvat puolessa välissä sen kohtauksen kuvaamisesta, jossa Casshern tappaa Lunan, “Kuuksi kutsutun Auringon”, käynnistäen siten Tuhon. Minusta kohtauksen paljastaminen muutama sekunti kerrallaan toi jännitystä koko loppujaksoon ja sai odottamaan seuraavaa jaksoa, jossa paljastuisi hitusen lisää. Toisaalta se toimi jaksojen toisiinsa linkittäjänä, kun jatkuva juoni ei ollut vielä täydessä vauhdissa.

Kokonaisuudessaan Casshern Sins ihastutti minua enemmän alkupuoliskollaan, mutta piti pintansa myös loppua kohden. Katsominen säilyi koko matkan kiitollisena touhuna loistavien tuotantoarvojen ja erittäin onnistuneen tunnelmanrakennuksen ansiosta, vaikka päähenkilöt eivät jaksakaan pitää tarinaa pystyssä ja lopun käsikirjoitus rakoilee. Tuotantostudion rohkeus sarjan ilmeen ja tyylin ylläpitämisessä on mielestäni ihailtavaa ja nostaa Casshern Sinsin kaikesta nykypäivän animevyörystä positiivisessa mielessä selkeästi erottuvaksi teokseksi.