Kategoriat
Anime Arvostelu

Arvostelu: Michiko e Hatchin

meh-michikohatchinop

Michiko e Hatchinista (tai japanilaisemmin Michiko to Hatchinista) povattiin viime syksynä animen Thelma&Louisea, mikä ei näin jälkikäteen ajatellen ole ollenkaan huono vertaus. Molempien teosten keskeinen asetelma sisältää kaksi naista road-henkisellä karkumatkalla, olkoonkin, että MichiHatchin parin ainakin nimellisesti pääasiallinen tavoite on löytää kymmenvuotiaan Hatchinin isä ja vankilasta karanneen Michikon exä Hiroshi, ja poliisien väistely tulee pikemminkin kaupan päälle.

Mangloben väen sarjoilta osataan odottaa Cowboy Bebopin, Samurai Champloon ja Ergo Proxyn (joista olen tähän mennessä katsonut loppuun asti vain keskimmäisen) jälkeen tietynlaista erilaisuutta muuhun animeen nähden, sekä ruudulta pursuavaa absoluuttista tyylikkyyttä, enkä usko kovin monen katsojan joutuneen pettymään tässä suhteessa. Tarinan sijoittuminen Brasiliaan tai ainakin kovasti sitä muistuttavaan maailmankolkkaan asettaa sarjan jo uniikkiin lähtökuoppaan, mutta varsinaisen pesäeron suurimpaan osaan animesta tekee studion poikkeava tarinankerrontatyyli, joka toisten piristykseksi ja toisten harmiksi muistuttaa ehkä enemmän länsimaista kuin japanilaista perinnettä. Itse kuulun edelliseen ryhmään, joten sarja oli jo alkuunsa hyvissä kantimissa.

Ensimmäinen jakso aiheutti kuitenkin odotuksiin nähden melko suuren pettymyksen. Sijaisperheessään kaltoin kohdellun Hatchinin tuhkimotarinan tarpeettoman tiukka kärjistäminen tekemällä hänestä ”huolehtivasta” pappisperheestä yksiulotteisen inhottavia ihmisiä häiritsi, vaikka tyttö itse vaikuttaa alusta asti lupaavalta materiaalilta. Hatchinin elämästä olisi voitu kuitenkin antaa riipivän kurja kuva katsojalle ilman sijaisperheen yletöntä demonisointia. Todisteena toimii suurin osa koko loppusarjasta, jossa juuri ketään yksittäistä hahmoa ei jätetä yhtä pahviseksi kuin Hatchinin adoptioperhettä.

Jatkossa MichiHatchi käsitteleekin maailmaansa paljon hienovaraisemmin ja vivahteikkaammin, mikä nousi suureksi osaksi omaa katselunautintoani. Se, ettei asioita lähdetä yksinkertaistamaan – henkilöistä puhumattakaan – tekee sarjan miljööstä heti elävämmän ja vakavasti otettavan. Minulle on tärkeää, että teos saa minut uskomaan maailmaansa ja sen sisäiseen logiikkaan (jolla ei sinänsä tarvitse olla mitään tekemistä real life -todenmukaisuuden kanssa), ja siinä tämä sarja onnistuu erinomaisesti.

Myös visuaalinen puoli tukee merkittävästi kerronnan moniulotteisuutta. Hyvin autenttisen oloinen latinalainen Amerikka todella herää eloon ruudulla kaikessa nuhjaantuneessa värikkyydessään ja kerrostuneisuudessaan. Tapahtumapaikkojen realisointiin on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa, ja pienien yksityiskohtien runsaus luo ympäristöön aitouden tuntua. Samoin käytetty musiikkityyli sopii katukuvaan kuin nyrkki silmään. Ruudulla kuvatut ihmisetkin ovat ilmeikkäitä ja jo hahmosuunnittelultaan persoonallisia. Etnisiä ryhmiä löytyy asiaankuuluvan monipuolisesti kaukaasialaisen vaaleasta Hatchinista niin ruskeahipiäiseen Michikoon kuin afroamerkikkalaiseen antagonisti Satoshiin (mikä on hottia, koska tumma iho animaatiohahmoilla on yksi fanitytön sydämeni heikoista kohdista). Jopa taustalla kävelevät ekstrat näyttävät yksilöidyiltä ihmisiltä sen sijaan, että jäisivät täysin kasvottomaksi massaksi.

meh-satoshi

Sarjan suurin vahvuus löytyykin ehdottomasti sen henkilöistä, joiden osalta se tarjoilee tosiaan kaikin puolin makeaa mahan täydeltä. Olin aivan suunniltani onnesta, kun ensisijaisesti kaksi naista valokeilaan nostavassa animessa molemmat heistä saavat osakseen yksityiskohtaista, jopa pikkutarkkaa hahmonkehityksellistä ja persoonallisuuden monipuolisuutta avaavaa huomiota. Lisäksi molemmat ovat yhtä aikaa kiitettävän vahvoja ja silti tunteikkaita naishahmoja. Michikon ja Hatchinin välille muodostuva äiti-tytär- tai sisarussuhdetta muistuttava yhteys on selkeästi sarjan kantava voima. Raisun, normeista piittaamattoman ja hieman naiivin Michikon ja kunnollisen, jokseenkin kyynisen, mutta nuoruutensa takia kokemattoman Hatchinin jatkuvat ideologiset ja persoonallisuuteen liittyvät yhteentörmäykset on toteuteutettu aidosti ja uskottavasti, liioittelematta ja ilman epäsuhtaa angstin tai komedian painotuksissa. He tuntuvat todellisilta ihmisiltä, jotka oikeasti välittävät toisistaan, mutta eivät aina ymmärrä toisiaan.

Erityisesti Michikon lapsuudenystävän ja nykyisellään tätä telkien taakse metsävän Atsukon rooli ja kehitys tekivät vaikutuksen, sillä tekijöiden olisi ollut niin helppo alittaa rima ahtamalla hänet alituiseen epäonnistuvan, koomisesti puhisevan narrin rooliin, jota Michiko saa vedättää niin paljon kuin sielu sietää. Atsuko kuitenkin murtautuu alkuasetelman roolistaan jo hyvin pian täysin vakavasti otettavaksi hahmoksi, josta katsoja pystyy aidosti välittämään ja jonka epäonnistumisille ei tee mieli nauraa. Hänen suhteensa Michikoon esitetään monimutkaisena ja sotkuisena sen sijaan että hänen kostonhimonsa aina yläpuolelleen noussutta Michikoa kohtaan määrittäisi sitä. Lisäksi Atsukon blondi afro on rautaa.

meh-michikoatsuko

Henkilöiden loistavaa toteutusta tukee heidän kehonkieleensä ja ilmeikkyyteensä runsaasti panostava animaatio, joka tuo heidät todella tehokkaasti katsojan ulottuville. Animessa body language jää valitettavan usein melko pieneen osaan hahmon esille tuontia niukan animointibudjetin takia, mutta MichiHatchissa on nähtävissä, että tähän puoleen on aivan erityisesti panostettu. Näemme hahmon tunteet ja ajatukset paitsi siitä, mitä hän sanoo tai miten leveä hänen hymynsä on, myös ja jopa suuremmassa määrin pienistä eleistä ja vartalon liikkeistä aivan kuten oikeita ihmisiä tarkkaillessamme.

Joka jaksossa vaihtuva puvustus saa erityiskiitosta osoittamalla, että onnistunut hahmodesign ei kaipaa tunnistettavaa vakiovaatetusta henkilöitä toisistaan erottamaan. Ja tietenkin uskomattoman yksityiskohtaisesti kuvatut ja kekseliäästi suunnitellut asusteet ovat nannaa silmille. Pientä natinaa ansaitsee se, että kaikilla tärkeillä hahmoilla on japanilaiset nimet ja muilla miljööseen luonnollisemmin sointuvat.

meh-pinkdress

Erityisen ihastuttava ja etenkin kunnioitettava piirre sarjan tavassa käsitellä henkilöitään on se, ettei se anna heille armoa, vaan luottaa siihen, että sen maailmassa vahvat todellakin jyräävät heikot. Tarinan raakuudessa hahmoja kohtaan on jotain hyvin paljon Quentin Tarantinon elokuvien asennoitumista muistuttavaa. Jopa katsojan uskoa koetellaan välillä samaan tyyliin, kun Michiko onnistuu helposti samanlaisissa epäinhimillisissä suorituksissa kuin Kill Billin Morsian.

Säälimätöntä spoilitekstiä edessä.

Erityisesti tämä samankaltaisuus näkyy kuitenkin hahmokuolemissa. Fiktio jää monesti paisuttelemaan vähänkin merkittävämpien henkilöiden kuolemia suunnattomasti – kuoleva pääsee tekemään viimeistä urotyötään ja tykittämään rankemmin kuin koskaan, ja läheiset motivoituvat tästä pahiksen lopulliseen rökittämiseen. MichiHatchissa henkilöt vain kuolevat, ilman suuria seremonioita ja hehkuvaa paatosta, mikä itse asiassa voimistaa menetyksiä sen sijaan että jättäisi ne huomiotta. Jo Pépé Liman kohtalo neljännen jakson lopussa hämmensi tunteettomuudellaan, etäisyydellään ja äkkinäisyydellään. Sarja ikään kuin huutaa katsojalleen, ettei kuvaa mitään pumpulilinnaa vaan kylmää ja kovaa maailmaa. Myöhemmin Satoshin hukutettua entisen alaisensa Shinsuken vesiämpäriin hän vain toteaa lakonisen pettyneesti, että oli uskonut, että tämä kestäisi kymmenen minuuttia hengittämättä niin kuin oli takaumassa uhitellut. Niukkaa ja toimivaa.

Satoshin itsensä kuolema taas on rehellisesti sanottuna vaikuttavin kuolemantapaus, johon olen animessa törmännyt. Se ei säästele kaikessa karuudessaan katsojaa, eikä yritäkään jumalallistaa tai ylvästää Satoshia. Sille tosiasialle, että hän sankarillisesti hyppää suojelemaan Hatchinia luodeilta uhrataan ehkä kaksi sekuntia kuva-aikaa, eikä sanaakaan dialogia. Ja silti se tuntuu todella koskettavalta ja mikä tärkeintä, voin katsojana uskoa, että Satoshi todella rientäisi lapsuudenystävänsä tyttären ihmiskilveksi, sillä tapausta edeltävät jaksot pohjustavat heidän suhdettaan niin tehokkaasti ja taidokkaan hienovaraisesti. Hatchinin muutamat jaksot Satoshin seurassa sisältävät todellista kanssakäymistä, eikä miehestä edes yritetä vääntää koko sarjan aikana epäsympaattista ja yksinkertaisen pahaa antagonistia. Kyseessä ei ole mikään Heel Face Turn, vaan täysin looginen hahmonkehitysjatkumo. Vaikuttavinta hänen kuolemassaan oli minulle se, ettei siinä todellakaan ollut mitään ylvästä tai jaloa tai edes tyylikästä. Michiko ja Hatchin vain jättävät hänet useampi luoti nahassaan oman onnensa nojaan ja hänen aiemmin käskyttämänsä kovikset tekevät hänestä selvää – sen jälkeen, kun hän on suurin piirtein anellut heitä auttamaan häntä. Tarpeetonta sanoakaan, mutta en ole ikinä nähnyt animessa ja harvemmin elävässäkään kuvassa yhtä epäkiitollista ja raakaa, silti aivan järkyttävän hienoa kuolemakohtausta.

Satoshin loistavuuden eksponentiaalinen nousu sarjan jälkipuoliskolla saa taas Hiroshin näkymään yhä selkeämmin epäsuotuisassa valossa. Loppua kohden aloin epäillä enemmän ja enemmän, pystyisivätkö tekijät saattamaan tarinan tyydyttävään päätökseen, kun maalissa odottava palkinto vaikutti väistämättömästi täydelliseltä luuserilta, kuten Hatchinkin koko ajan arvelee. Hiroshin nimenomainen pakeneminen vaikutti vain pikkumaiselta koulupojan kiusanteolta. Viimeisen jakson jälkeen olin kuitenkin äärettömän tyytyväinen lopputulokseen, sillä olisin varmaan alkanut paiskoa tavaroita ympäriinsä raivoissani, ellei mies olisi lopulta paljastunut juuri sellaiseksi surkimukseksi kuin edeltävät jaksot antoivat ymmärtää. (Sitä paitsi minkälainen ihminen teettää valtavan tatuoinnin pienen vauvan vatsaan? Yäk.)

Lopun antiklimaattisuus on ilmeisesti häirinnyt osaa katsojista, mutta minusta finaali ei olisi voinut toimia millään räjähtävämmällä tavalla. Totta kyllä, että MichiHatchi on täynnä hienoja toimintakohtauksia, mutta uskottava ja liioittelematon henkilödraama on alusta asti ollut sarjan todellinen valttikortti, ja mielestäni tekijät olivat fiksuja keskittyessään juuri tähän aspektiin viimeisessä jaksossa. Lopetusjakso saa vielä lisäpisteitä, koska sen jälkipuolisko toteutti hartaan toiveeni siitä, että saisin vielä ennen päätöstä nähdä edes vilauksen aikuistuneesta Hatchinista, joka odotusten mukaisesti on täyttä kultaa.

Spoilerit päättyvät.

Kaiken kaikkiaan Michiko e Hatchin on ehdottomasti parhaimpia näkemiäni animesarjoja. Pienet epäloogisuudet ja kauneusvirheet hukkuvat todellisilta tuntuvien henkilöiden ja tapahtumapaikkojen upeuden alle. Sarja tuo heikohkon, epävarman alkunsa jälkeen myös virkistävää vaihtelua sensaatiohakuisuutensa vähäisyydellä sekä yksinkertaistamisen ja stereotypioinnin aikaisella poiskarsimisella. Kokonaisuus toimii loistavasti onnistuen samalla riistäytymään irti alkuasetelmansa rajallisuudesta ja yllättämään katsojan useammassakin käänteessä.

Lisäksi siinä on tankotanssia ja geenimuunneltuja tomaatteja.

meh-gmtomaatti

4 vastausta aiheeseen “Arvostelu: Michiko e Hatchin”

Hahmojen japanilaiset etunimet eivät itse asiassa ole aivan niin kaukaahaettuja kuin voisi ensi kuulemalta luulla; Brasiliassa kun on ihan oikeastikin etniseltä alkuperältään japanilaisia jotain 1,4 miljoonaa, melkein prosentti koko maan väestöstä (http://en.wikipedia.org/wiki/Japanese_Brazilian). (Ei se mitään, en minäkään tästä mitään tietäisi ellei Tenpou Ibun Ayakashi Ayashissa olisi aihetta jossain sivulauseessa mainittu.) Sehän on toki sitten asia erikseen, minkä tasoisen yhteensattuman täytyy olla kyseessä, että nämä japanilaisperäiset nimet kasaantuvat juuri juonellisesti tärkeimmille hahmoille…

Ah, joku tosiaan mainitsi asiasta joskus syksyllä, kun muutkin valittivat japanilaisista nimistä, mutta kyseinen keskustelu oli täysin haihtunut mielestäni kirjoittaessani arvosteluani, joten hyvä kun mainitsit.

Tällainen tieto oikeuttaa kyllä japanilaisten nimien käytön ylipäänsä, mutta kuten sanoit, se ei selitä niiden keskittymistä vain ja ainoastaan sarjan tärkeälle ydinjoukolle. Tällainen päähenkilöiden erottelu muista henkilöistä ärsyttää minua yleensä, mutta voi toisinaan toimia kekseliäänä metakerrontakeinona, jos sillä on muutakin merkitystä kuin huutomerkin asettaminen tärkeiden henkilöiden pään päälle. Siksi esimerkiksi Utenan värikoodaus on mielestäni paljon onnistuneempi tapaus kuin MichiHatchin nimikoodaus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *