Kategoriat
Anime Manga Meta

The First Rule of Fight Club Is…

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Kategoriat
Anime Arvostelu

Arvostelu: Michiko e Hatchin

meh-michikohatchinop

Michiko e Hatchinista (tai japanilaisemmin Michiko to Hatchinista) povattiin viime syksynä animen Thelma&Louisea, mikä ei näin jälkikäteen ajatellen ole ollenkaan huono vertaus. Molempien teosten keskeinen asetelma sisältää kaksi naista road-henkisellä karkumatkalla, olkoonkin, että MichiHatchin parin ainakin nimellisesti pääasiallinen tavoite on löytää kymmenvuotiaan Hatchinin isä ja vankilasta karanneen Michikon exä Hiroshi, ja poliisien väistely tulee pikemminkin kaupan päälle.

Mangloben väen sarjoilta osataan odottaa Cowboy Bebopin, Samurai Champloon ja Ergo Proxyn (joista olen tähän mennessä katsonut loppuun asti vain keskimmäisen) jälkeen tietynlaista erilaisuutta muuhun animeen nähden, sekä ruudulta pursuavaa absoluuttista tyylikkyyttä, enkä usko kovin monen katsojan joutuneen pettymään tässä suhteessa. Tarinan sijoittuminen Brasiliaan tai ainakin kovasti sitä muistuttavaan maailmankolkkaan asettaa sarjan jo uniikkiin lähtökuoppaan, mutta varsinaisen pesäeron suurimpaan osaan animesta tekee studion poikkeava tarinankerrontatyyli, joka toisten piristykseksi ja toisten harmiksi muistuttaa ehkä enemmän länsimaista kuin japanilaista perinnettä. Itse kuulun edelliseen ryhmään, joten sarja oli jo alkuunsa hyvissä kantimissa.

Ensimmäinen jakso aiheutti kuitenkin odotuksiin nähden melko suuren pettymyksen. Sijaisperheessään kaltoin kohdellun Hatchinin tuhkimotarinan tarpeettoman tiukka kärjistäminen tekemällä hänestä ”huolehtivasta” pappisperheestä yksiulotteisen inhottavia ihmisiä häiritsi, vaikka tyttö itse vaikuttaa alusta asti lupaavalta materiaalilta. Hatchinin elämästä olisi voitu kuitenkin antaa riipivän kurja kuva katsojalle ilman sijaisperheen yletöntä demonisointia. Todisteena toimii suurin osa koko loppusarjasta, jossa juuri ketään yksittäistä hahmoa ei jätetä yhtä pahviseksi kuin Hatchinin adoptioperhettä.

Jatkossa MichiHatchi käsitteleekin maailmaansa paljon hienovaraisemmin ja vivahteikkaammin, mikä nousi suureksi osaksi omaa katselunautintoani. Se, ettei asioita lähdetä yksinkertaistamaan – henkilöistä puhumattakaan – tekee sarjan miljööstä heti elävämmän ja vakavasti otettavan. Minulle on tärkeää, että teos saa minut uskomaan maailmaansa ja sen sisäiseen logiikkaan (jolla ei sinänsä tarvitse olla mitään tekemistä real life -todenmukaisuuden kanssa), ja siinä tämä sarja onnistuu erinomaisesti.