Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!

Näitä kahta en ollut meinannut alun perin katsoa ollenkaan, mutta muutin sitten mieleni ja vedin läpi ensimmäiset kaksi jaksoa kummastakin. Olen kyllä kovasti iloinen siitä, että sain nämäkin katsottua jaksojen ihan lukuisista vioista huolimatta.

Giant Killing

Livenä sporttimiehet tyrkkimässä toisiaan eivät koskaan näytä näin kivalta. =D

Ainoa urheiluanime, jota olen koskaan katsonut, on Prince of Tennis, kun kaverit sitä muinoin hehkuttivat. Muutoin olen aika tehokkaasti vältellyt genreä, mutta sitten tässä hiljattain luin tämän ja tämän postauksen ja päätin että onhan niissä oikeastaan pointtia. Päätin siis unettomana yönä ottaa kokeiluun sen sarjan, joka vaikutti tämän kevään uudesta urheilutarjonnasta kiinnostavimmalta – tai no okei, sen ainoan, joka on täysin uusi sarja, eikä vain uusi kausi vanhempiin sarjoihin. Noh, futissarja Giant Killing osoittautuikin sitten varsin viihdyttäväksi tekeleeksi, ja ensimmäisen jakson cliffhanger sai minut katsomaan seuraavan jakson heti putkeen.

Tietenkin täysimääräisen nautinnon saamisen esteenä on se, etten ymmärrä jalkapallon päälle hirveästi, koska en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä penkkiurheilusta ainakaan näiden perinteisimpien joukkuelajien kanssa (vähän esittävämmät lajit kuten taitoluistelu, voimistelu, tanssi ja ratsastus innostavat vähän enemmän). Mutta tällaiset sarjat on asiaan perehtymättömän onneksi suunniteltu niin, että mukana on aina se yksi tyhjää toimittava kiintiötyttö, joka ihailee päähenkilön skillzejä, eikä oikein ymmärrä, mitä juuri tapahtui niin että joku voi sitten selittää hänelle homman nimen. Helpottaa seuraamista, mutta valitettavasti kyseinen tyttö on yksi suurista inhokeistani, kun hahmotyypeistä puhutaan. Inhosin sitä tyttöä PoTissa ja inhoan sitä tyttöä tässäkin (käytännössähän kyseessä on siis sama hahmo, jolla ei ole mitään erottamiskykyisiä piirteitä eri sarjojen välillä).

Toinen marinan aihe hahmopuolelta olisi sitten itse päähemmo, hyvää vauhtia luuseroituvaa vanhaa jalkapallotiimiään manageroimaan palaava ex-pelaaja Takeshi Tatsumi. Sinänsä on kyllä varsin mukavaa, että peliä seurataankin pelaajien sijasta valkun aitiosta, mutta toisaalta nyt edessä näyttäisi olevan sellaiseen ikävään mentoriin taittuva hahmo, jollaisille irvistelin joskus. Tatsumi vaikuttaa olevan täysiverinen kultaisella sydämellä varustettu mäntti, joka ei koskaan perustele päätöksiään, koska hei, vaikutus ei olisi niin dramaattinen jos katsojat ja muut hahmot eivät saisi selville syitä oudoille ratkaisuille vasta myöhemmin ja jos mahdollista niin nöyryytyksen kanssa! Sinänsä olen monesti tykännyt ikävistäkin hahmoista, mutta Tatsumin kanssa ongelmani on, että hän tulee tuskin olemaan henkilö, jota sarjan ihmiset tai tapahtumat pystyisivät ravistelemaan tai edes hetkauttamaan juurikaan, mikä saa hänet lähentelemään sitä kaikki muut hahmot varjoonsa suvereenisti jättävää kaikkivoipaisuuden rajaa, josta äskettäin avauduin. Hahmo siis osuu aika pahasti sellaisiin paikkoihin, joita olen pitänyt nimenomaisina ongelmina animehahmoilla. Epäilen suuresti, ettei tälle tyypille tule irtoamaan pihaustakaan sympatiaa.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole vielä päässeet puhkeamaan täyteen kukkaansa, joten kaksi ensimmäistä jaksoa olivat hyvin helppoa ja oikein kivaa katsottavaa. Etenkin tykkäilin siitä, miten joukkueen kapteenin ja tärkeimmän tukipilarin Murakoshin ja nuoremman lahjakkaan varapelaaja Tsubakin välille rakennetaan kilpailullista suhdetta, kun he päätyvät useampaan otteeseen vastakkain. Tämä on kuitenkin toteutettu ilman minkäänlaista vihanpitoa, mistä seuraa tuntu ihan oikeasta ja monimutkaisesta konfliktista.

OP ja ED

Intro yllätti minut totaalisesti. En ole koskaan törmännyt mihinkään sen tyyppiseenkään, ja ehkä juuri siksi se toimii niin kauniisti. Sekä musiikki että intron rakentuminen yksittäisen futismatsin ympärille ovat näppärällä tavalla erilaisia toteutustapoja verrattuna normaaleihin OP-trendeihin. Pisteitä myös siitä, miten kivasti lähikuvien liikkeet pelaajista on toteutettu – animointi ei välttämättä ole täysin sulaa, mutta kyllä se tällaisesta asiaa tuntemattomasta ihan oikealta peliltä näyttää. Tämä pätee muutenkin jaksoihin, pelin kulun animaatiota on oikein kiva katsoa. Ending mätsää openingiin musiikin puolesta ihan kivasti mutta on tylsä, kun mitään ei tapahdu.

Kategoriat
Anime

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Täydelliseen mangaan tarvitaan…

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.

Kategoriat
Anime Taide ja tyyli Välipala

Identtiset kaksoset

Onko koskaan animea katsoessa tullut sellainen olo, että tämähän on jo nähty aiemminkin? Niinpä niin, anime on täynnä kauan kadonneita kaksoiskaappauksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä, kuten tämä Anikin ketju osoittaa.

Aranan löydökset noudattavat Hesarin NYT-liitteestä tuttua kuvissa esiintyvien hahmojen nimien ristiin kirjoittamisen tapaa. Olisin muuten äärettömän kiitollinen vinkeistä, jos joku sattuu muistamaan tai bongaamaan identtisen kolmosen jollekin löytämistäni pareista.

Sen lisäksi, että Akion ja Sebastianin ilmeet ovat tismalleen samat, myös miesten asettelu kameran eteen menee täysin yksiin. Jopa kasvoille varjon heittävät otsasuortuvat ovat saman tyyppisiä. Jännittävän tilanteesta tekee kuitenkin se, että katsoisin sarjojen kontekstin tuovan herrojen ilmeisiin erilaista merkitystä. Siinä missä Akio on niin puhtaan raivostunut kuin sulava ja tilanteen aina hallussaan pitävä piilopahis vain voi olla katsoessaan pikkusiskon viihtyvän iloisena tarinan sankarin kanssa, Sebastianin ylenkatse ilmentää pikemminkin syvää inhoa ja vastenmielisyyden tunnetta koiria kohtaan.

Tämä on muuten yksi suosikki-ilmeistäni ikinä. Lievä sammakkoperspektiivi tuo hahmoihin lisää voimaa ja uhkaavuutta, ja toisaalta lisää kuvallisen ilmaisun dynaamisuutta. Olen melko varma, että olen nähnyt saman posen vielä muuallakin, joskus dramaattisissa ja joskus koomisissa yhteyksissä. Itse asiassa tästä asetelmasta saisi varmaan kerättyä kokonaisen identtisten sisarusten pataljoonan, jos lähtisi etsimään.

Kategoriat
Anime Arvostelu

Arvostelu: Casshern Sins

casshern-8

Casshern Sins kiinnitti alun perin huomioni retrohenkisyyttä ja modernia sulavuutta yhdistävällä hahmosuunnittelullaan ja synkeän harmaalla ulkoasullaan, vaikka tarina maita ja mantuja lampsivasta kuolemattomasta, muistinsa menettäneestä ja ilmeisesti maailman turmelleen Tuhon (hah, ei tarvitse itse käännellä termejä, kun Hui teki sen jo puolestani) aiheuttaneesta Casshernista ei vaikuttanut varsinaisesti kauden hedelmällisimmältä konseptilta. Ensimmäinen jakso vakuutti minut kuitenkin hyödyntämällä sarjan suurimmaksi vahvuudeksi noussutta visuaalisuutta tehokkaasti tunnelman ja kohtausten luomisessa.

Sarja onkin valtavan kaunista katseltavaa alusta loppuun. Virtaviivainen, omaperäisen tyylitelty hahmodesign ei ole syyttä saanut kehuja, mutta se nousee oikeuksiinsa vasta, kun tarkoituksellisen epäinhimillisesti kiiltelevät, kalpeat, lasisilmäiset hahmot pääsevät liikkumaan sulavan luontevasti henkeäsalpaavan kauniiden taustojen keskellä. Casshern Sinsin kokonaisilme saakin hahmojen animaatiosta ja varsinkin liike- ja taistelukoreografioista vielä lisää omaperäisyyspisteitä. Normaalin nyrkkimätön sijaan jokajaksoiset yhteenotot näyttävät atleettisilta akrobatiaesityksiltä. Sarjan visuaalinen ilme on ikään kuin hierontaa silmille – katse suorastaan lepää ruudussa.

Erityisesti sykähdytti uskomattoman rikas väripaletti. Maailma on kuvattu ankeissa harmaan sävyissä, joiden keskelle ripotellut väripilkut korostuvat entisestään vahvan kontrastin ansiosta. Pidin erityisesti läpi koko sarjan käytetystä kukkamotiivista. Jaksoin aina ihmetellä päähenkilöiden kanssa kirkkaiden kukkien absoluuttista kauneutta, kun ne nousevat ympärillään vallitsevasta Tuhon täyttämästä, kolkon näköisestä maasta. Myös valojen ja varjojen tarkkalinjainen ja voimakas käyttö lisää animaation vaikuttavuutta poikkeuksellisen paljon. Tyylillä on luotu vakuuttava, kevyen synteettinen look humanoidirobotteihin.