Arvostelu: Ristorante Paradiso

Luciano, Ferio, Claudio, Teo, Vito ja Gigi – äijähaaremi, jota fanityttö aina toivoi, muttei koskaan ennen uskonut saavansa.

Elämäviipale ei oikeastaan ole omin genreni, mutta jos se on täynnä vanhempia, silmälasipäisiä herrasmiehiä, jotka pyörittävät Roomassa ruokapornoa tarjoilevaa ravintolaa, niin mikä ettei. Verkkaisesta tahdistaan huolimatta Ristorante osaa käyttää ruutuaikansa täydellisesti, mikä on kokemukseni mukaan melko haastavaa yhdentoista jakson sarjalle. Esimerkiksi saman kauden saman pituinen Eden of the East tuntuu välillä eksyilevän liian pitkiksi ajoiksi sivuraiteille ja haukkaavan muutenkin vähän liian ison kakkupalan kerralla kunnianhimoisen keskusmysteerinsä kanssa ja tuntuu siksi lopulta siltä kuin tavaraa vuotaisi jaksojen liitoksista yli esitysajan.

Ristorantessa taas ei ole mitään ylimääräistä, eikä se tunnu miltään osin keskeneräiseltä viimeisen jakson jälkeen. Jokainen jakso on käsikirjoitettu hyvin tiiviiksi kokonaisuudeksi, mutta sarja ei silti koskaan menetä rauhallista otettaan, vaan tunnelma säilyy asianmukaisen väljänä. Jaksorakenne osaa jopa yllättää, sillä jaksot pysyvät eheinä kokonaisuuksina siitä huolimatta, etteivät ne – toisin kuin voisi olettaa – keskity aina välttämättä vain yhden tietyn hahmon ympärille, vaan pyörittävät hieman suurempaa kuviota. Lisäksi sarjan ravintolaan, Casetta dell’Orsoon työskentelemään ajautuvan parikymppisen keskustyttö Nicolettan ihastusta keski-ikäiseen Claudioon kuljetetaan mukana koko ajan ilman, että tämä kieltämättä hiukan räjähdysherkkä juonikuvio alkaisi käydä rasittavaksi.

Date rape + äidin yllätysvisiitti = NOT AS PLANNED.

Jokainen sarjan hahmo saa hyvin kokonaiselta tuntuvan kehityskaaren, usein poikkeuksellisen hienovaraisten ja tehokkaiden flashbackien avulla. Tämä ei edes koske vain Nicolettaa äijähaaremeineen, vaan todellakin jokaista hiemankin tärkeämpää hahmoa, myös esimerkiksi Claudion ex-vaimoa, Nicolettan äitiä Olgaa ja tämän karhumaista miestä, joka omistaa dell’Orson. Se, ettei osa hahmoista saa yhtä paljon ruutuaikaa ja kehitystä kuin toiset, vähentää symmetrisyyttä ja siten lisää sarjan kokonaisrakenteen dynaamisuutta. Syrjemmällekään jätetyistä vakihahmoista ei tule sellaista tunnetta, että heidät on vain sysätty sivuun vähemmän tärkeinä osina tarinaa, sillä heitäkään ei ole unohdettu, vaan heidän tarinansa vain kulkevat sarjan mukana hieman syrjemmässä kuin keskeisempien hahmojen. Furio, toinen dell’Orson kokeista, esimerkiksi ei saa osakseen juurikaan nimenomaan häneen suuntautuvaa fokusta, mutta hän on tärkeänä vaikuttajana esimerkiksi Claudion flashbackeissä ja Teo-keskeisessä jaksossa.

Tästä huolellisesta tyylistä käsitellä henkilökaartia seuraa, että ennen pitkää huomasin pitäväni erittäin paljon kaikista henkilöistä, mitä en voi sanoa sattuneen kovin usein. Vielä vaikuttavammaksi asian tekee se, että suhtauduin aluksi osaan hahmoista välinpitämättömästi tai penseästi. Sarja selviää hämmentävän hyvin myös suuren hahmokaartin aiheuttamista haasteita: jokainen henkilö on erotettavissa omaksi, yksilölliseksi persoonakseen jo muutaman ensimmäisen jakson jälkeen, mutta ilman liioittelua ja kärjistystä.

Yksi arvostustani keräävä piirre on, että kaikki sarjan kehittyvät ihmissuhteet ovat jatkuvassa liikkeessä, eivätkä jää soutamaan paikallaan, vaikka yhdeksän kymmenestä animesta jättäisi samassa tilanteessa päälle status quon ja menisi kahville. Tätä kehitystä ei myöskään ajeta rysäyksittäin, vaan pikkuhiljaa ja sitä enemmän tunnustellen, mitä epämukavampi suhde on kyseessä, mikä tuo sarjaan varsin miellyttävän realistisuuden tunnun.

Olisi ollut äärettömän helppoa tehdä pienen tyttärensä kymmenisen vuotta sitten naimisiin mennäkseen hyljänneen Olgan hahmosta joko hyvin epämiellyttävä, esteitä kaupunkiin saapuneen aikuistuneen tyttären tielle kasaava ilkeilijä, tai kuitata äidin ja tyttären välien parantuminen yhdellä suurella ja tunteikkaalla kohtauksella. Ristorante valitsee sen vaikeamman, mutta vakuuttavamman tien ja käyttää aikaa siihen, kuinka Olga yrittää lähestyä Nicolettaa esimerkiksi ostamalla tälle nostalgisen pehmonallen tai vaatteita ja ilmiintymällä välistä tämän asuntoon vierailulle. Toisaalta Nicolettaa häiritsee se, ettei Olgan käytöstä juuri paina syyllisyys lapsen hylkäämisestä, mutta hän luopuu vähä vähältä pidättyvästä kiukuttelustaan. Kyseessä on todellakin taidokkaan todentuntuista draamanrakennusta, jota animessa näkee melko harvoin.

Kehonkieli vilkkaassa käytössä. Lisäksi ihmisillä on asunnoissaan koriste-esineitä.

Dramatisoinnista en yleisemminkään löydä pahaa sanottavaa, sillä jopa sarjan huumori osuu suoraan napakymppiin minulle, joka olen krantuhko komiikan kuluttaja. Pienieleisestä dramatiikasta aiheutuu tosin se, että jopa draaman emotionaaliset huippukohdat ovat melko säyseitä verrattuna normianimeen. Tämä on toisaalta aitoutensa ja erilaisuutensa vuoksi vahvuus, mutta toisaalta katsojalta voivat sen seurauksena jäädä voimakkaat tunteet helposti kokematta.

Katsojaa aktivoidaan jättämällä täytettäväksi runsaasti hallittuja aukkoja, jotka kerjäävät meitä käyttämään omaa mielikuvitustamme selvittääksemme, mitä flashbackien ja nykyisyyden välissä tapahtui. Oma suosikkini on jakso, jossa näytetään takaumia siitä, kun Teo – toinen dell’Orson kokeista – liittyi paikan miehistöön, eikä tullut lainkaan toimeen edellisen naispuolisen pääkokin Vannan kanssa, joka tarinan nykyisyydessä tulee vierailulle Yhdysvalloista. Jakson lopussa parin annetaan ymmärtää olevan erittäin läheisissä väleissä, mutta yleisölle ei paljasteta tähän johtaneesta kehityksestä kuin hitunen. Toisaalta hahmojen suhteet toisiinsa ja menneisyyden tapahtumat osaavat myös yllättää paljastavuudellaan ja toisinaan myös sarjan rennon ilmapiirin takia odottamattomalla karuudellaan. Varsinkin hiljaisen ja omalaatuisen viinimaisteri Gigin menneisyys jäi mieleen erityisen vaikuttavana tapauksena.

Teo ja Vanna mopoilevat auringonlaskuun kuin Keiichi ja Belldandy konsanaan.

Kerrontaa vaivaa kuitenkin ajoittainen lievä epäselkeys takaumien käytön runsauden takia. Muutamassa jaksossa takauman ja nykyisyyden väliset siirtymät eivät ole tarpeeksi selkeitä ja aiheuttivat siksi katsoessani hienoista aikahämmennystä. Käsikirjoituksen yleisestä tiukkuudesta huolimatta sarjasta taas löytyy myös kohtia ja juonikuvioita, jotka tuntuvat venytetyiltä ja jopa tylsiltä.

Lisäksi ensikatsauspostauksessanikin valittamani fanityttöefekti säilyy läpi koko sarjan, kun ravintola kerää naisia, jotka tulevat sinne pääasiassa kuolaamaan komeita miehiä. Valitettavasti myös lopun klimaattinen hetki on melko ennalta-arvattava ja hieman ylilyöty, mikä jättää viimeisen jakson hieman puhdittomaksi. Eivätkä kaikki äijät edes oikeasti tarvitse laseja! D:

Hahmodesign taasen loistaa eräänä alansa kirkkaimmista tähdistä. Se on niin seesteisen kaunista, selkeää ja piirteikästä, että pelkkien kaappausten tuijottaminen saa minut huokailemaan onnellisena. Animaatiobudjetti ei ehkä ole yhtä suuri kuin läpeensä loistokkaalla animoinnilla elävöitetyllä Eden of the Eastillä, mutta se ei estä animaattoreiden kasvo- tai body language -työskentelyn ilmeikkyyttä ja vahvuutta. Myös hillityllä tavalla koomiset liioitteluilmeet sopivat sarjan ja hahmojen tyyliin. Lisäksi visuaalisessa tyylissä on huomionarvoista loistavasti miljöön tuntua ja kohtausten tunnelmaa säätelevä valaistus, joka saa myös yleisen voittokulkunsa lisäksi  muutaman aivan erityisen helmihetken. Koko kakku on vielä kuorrutettu sellaisilla jatkuvilla yksityiskohdilla kuin toistuva karhumotiivi ja asuntojen fiilistelevän moderni sisustus.

Ilmeikkyyttä ja epätavallisen tehokasta valaistustyötä? Kyllä kiitos!

Kaiken kaikkiaan olen todella harmissani siitä, ettei Ristorante Paradiso saavuttanut ainakaan rapakon takana kovinkaan suurta suosiota, sillä tämä sarja olisi suhteellisen kapeasta genrestään huolimatta todella ansainnut enemmän huomiota – jos ei muuten niin siksi, että on parhaimmin käsikirjoitettuja näkemiäni animesarjoja.