Kategoriat
Joulukalenteri Länsiviihde Musiikki

Disney-joulukalenteri – 10. päivä

Edit: Kommentti oli hetken epäkunnossa epämääräisen html-ongelman takia, mutta nyt pitäisi taas pelata.

——————-

Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.

Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.

Savages / Villejä (Pocahontas)

[englanninkieliset lyriikat]

Rinnastava kohtauksenrakennus on aina ollut mielestäni erityisen vahva kerronnallinen tehokeino, varsinkin kun rinnastuksen kohteet on rytmitetty vaihtumaan nopein leikkauksin ja kun niitä ei ole kärjistetty mustavalkoisiksi vastakohdiksi toisilleen, vaan niitä käytetään peilaamaan toisiaan.

Savages asettaa uudisraivaajat ja intiaanit vastakkain tasapuolisen kriittisellä asenteella. Kummankin puolen motiivit ovat ymmärrettävissä, mutta kumpaankaan leiriin ei heru suuremmin sympatiaa. Monesti sodanvastaisuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä toitottavat viestit ovat saarnaavuudessaan vähän noloja ja liian ilmiselviä, mutta tämä pätkä todistaa ainakin minulle, että sotaa ja rasismia voidaan vastustaa tyylikkäästikin. Varsinkin ennakkoluuloihin perustuva vastapuolen demonisoiminen sykähdyttää erittäin todenmukaisena käyttäytymisen kuvaamisena. Toiset tuomitaan hirviöiksi sellaisten yksittäistapausten perusteella, joita ei edes yritetä ymmärtää.

Värikoodausta löytyy klassisena vastakkainasettelun merkkinä, mutta Savages malttaa olla sen verran taiteellisesti kunnianhimoinen, ettei se tyydy kliseisiin musta/valkoinen- tai sininen/punainen-väripareihin, vaan taittaa intiaanien punaisen aniliiniin ja uudisraivaajien punaisen oranssiin. Varsinkin intiaanipuoli saa lisäksi komeita valmistautumishetkiä sotamaalausten parissa. Öisen ajankohdan ansiosta leiritulien ja aamunkoiton valaisema kuvitus pääsee todella oikeuksiinsa. Elokuvan taiteellinen kunnianhimoisuus näkyy upean väriohjauksen läpitunkevan punaisuuden ohella myös esimerkiksi eri kuvakulmien asettamisessa päällekkäin (3:20, 3:27) ja Pocahontasin juoksua lähes kirjaimellisesti siivittävän kotkan muodossa.

Tärkeä lisä on myös alkupuolella hetken keskittyminen Thomasin ilmeeseen (0:21), joka kommunikoi tehokkaan yksiselitteisesti, kuinka hän tajuaa, että kipinä uudisraivaajajoukon kiihdyttämiseen lähti hänen toiminnastaan ja kuinka tapahtumat olivat lähteneet etenemään. Tämä on tärkeää alustusta myöhemmälle kohtaukselle, jossa Thomas asettuu ensimmäisenä Ratcliffeä vastaan Powhatanin vapautettua John Smithin.

Lisätään soppaan kolmanneksi osapuoleksi Arja Korisevan Pocahontas, jonka voimakas ja täyteläinen ääni kantaa tämän laulun paljon korkeammalle kuin alkuperäinen. Intiaaniprinsessan osuus tuo muuten niin kaukaiseen massavihaan sielun ja hengen. Juokseminen on elokuvassa tärkeä Pocahontasin hahmoa rakentava elementti, jonka avulla tehdään useammassa kohtauksessa selväksi, kuinka hän on yhtä luonnon kanssa. Tässä juoksumotiivin käyttö tuo kiireen ja intohimon tunnun hyvin lähelle katsojaa.

Pocahontasin päättäväinen ilme(tm) kohdassa 2:39 on lisäksi iskostunut mieleeni yhtenä vaikuttavimmista ja seksikkäimmistä animoiduista hetkistä koskaan. Pocahontas on muutenkin hahmo, joka viestii poikkeuksellisen paljon nonverbaalisesti, varsinkin kompleksisilla, paljon ristiriitaisia ja erittäin voimakkaita tunteita välittävillä ilmeillään (Poca on ehdottomasti komein Disney-sankaritar). Mainitsemani pätkä on kuitenkin jopa hänen mittapuullaan hätkähdyttävän väkevä hetki.

11 vastausta aiheeseen “Disney-joulukalenteri – 10. päivä”

Sydäntäni lämmintää, ettei pocahontaksessa olevia kappaleita ole ilmaantunut ennen kuin joulukuun 1x päivään mennessä. Taso on pysynyt jokaisella kalenterin päivänä korkeana. Tämän on luultavasti viihdyttävin joulukalenteri mitä olen koskaan seurannut. Nuo suklaakalenterit tulee syödyksi aivan liian nopeasti ja kuvakalentereissa vain se avaamisen riemu ja kuvan ihailu kestää hiukan pitempään. Mutta nämä voi lukea useaan kertaan. Rakastan tätä Offtopic Disney-Joulukalenteria. Pitää nyt seurata jos ne tietyt ”parhaimmat” disney kappaleet ovat päässeet 2x-24 listalle. :3

Oi Arja koriseva, englanninkielinen dubbi ei ole mitään suomiversion rinnalla. Pocahontas on kyllä siitä ristiriitainen elokuva että sen musiikkinumerot ovat todella vaikuttavia ja hienoja, mutta kokonaisuutena se on muuten melko heikko. Sääli sinänsä, mutta onneksi noita biisejä voi aina kuunnella erikseen ja fiilistellä.

Kitsunebi: Kiva kuulla että tykkäät. <3

Joulukalenterit ovat ihania. Itselläni ei ole tainnut olla suklaakalenteria ainoanakaan jouluna, mutta partiokalenteri on perinne, josta pidän kiinni (tänäkin aamuna olin ihan squeal luukusta paljastuneille linnunpöntölle ja punarinnalle).

Surullisinta tässä projektissa on, että 23 laulukohtausta (jeps, niitä on vain 23, aaton sisältö tulee olemaan jotain vähän muuta ^.~) on kuitenkin loppujen lopuksi aivan liian vähän, ja monta hienoa kappaletta täytyi karsia ulkopuolelle.

Ja voit muuten varautua siihen, että Pocahontasia ilmaantyy lisää, mikä lienee nyt ilman spoilerointiakin aika itsestäänselvää. =)

stargay: Pocahontasin lauluosuuksista huolehtiva Judy Kuhn ei missään vaiheessa pärjää Korisevalle, mutta muun ääninäyttelypuolen hoitava Irene Bedard on kyllä ihailtavan ilmeikäs Pocana. Hänenkään suorituksensa ei tosin ole mielestäni läheskään yhtä komea kuin Korisevan. Sitä paitsi arvostan muutenkin suomidubbien tyyliä käyttää samaa näyttelijää laulamaan ja puhumaan hahmon osuudet, se tuntuu ikään kuin aidommalta.

Mutta hyvin mielenkiintoista, minusta taas Pocahontas on Disneyn klassikoiden ehdotonta kärkeä muutenkin kuin musikaaliosuuksiltaan. Elukoiden säheltämiseen on käytetty vähän liikaa aikaa, mutta muuten leffa on aina ollut minulle sitä parhainta Disney-jytyä. Saako udella vähän tarkemmin, miksi se sinusta jää heikoksi kokonaisuudeksi? Itse kun olen aina mieltänyt rainan suurimmaksi vahvuudeksi juuri sen voimakkuuden ja intensiivisyyden.

Kuten aiemminkin sanoin, Pocahontas on minusta hyvä esimerkki elokuvasta joka epäonnistuu yrittäessään yhdistää vakavia teemoja ja lapsiystävällisyyttä. Tarinassa on toki yritystä, mutta kunnon jännitteitä ei sitten kuitenkaan pääse syntymään, kun upeat ja mahtipontiset musiikkinumerot eivät oikein saa tukea muusta tarinankerronnasta. Hahmoihin ja tarinan maailmaan ei loppupeleissä tahdo myöskään täysin päästä sisään, joten koko touhu jää tuntumaan vähän merkityksettömältä tai etäiseltä. Kulttuurien kohtaamisesta ja muukalaisvihasta johtuva konflikti ei elokuvass yksinkertaisesti tunnu niin syvältä kuin pitäisi. Ehkä Pocahontasin kulttuurin laajempi esittely tai aavistuksen persoonallisemmat intiaanihahmot olisivat auttaneet? Tai se että John Smithissä olisi vähän enemmän luonnetta? Uudisraivaajista löytyy kuitenkin muuten mieleenpainuvia henkilöitä kuiten Thomas ja Wiggins, mutta intiaanihahmojen ainoiksi funktioiksi jää olla Pocahontaksen ystäviä, sukulaisia ja sulhasia. Noh, onhan meillä kaarnamuori.

Itse vertaan Pocahontasta mielessäni aina eniten Notre Damen kellonsoittajaan, joka puolestaan onnistuu näissä suurissa teemoissa, vaikuttavissa miljöissä ja hahmoissa erittäin hyvin. Lapsikatsojia ei missään nimessä ole unohdettu, mutta elokuva ei myöskään aliarvioi eri ikäisiä katsojiaan, ja gargoilitkin voi helposti mieltää Quasimodon mielikuvitusystäviksi.

Tähän näkökulmaan pitääkin kiinnittää huomiota, kun raina pääsee katseluun seuraavan kerran. Sitä odotellessa suosikkiklassikkoa pitää toki puolustaman:

Minusta musiikkikohtaukset sopivat muuhun kerrontaan hienosti juuri siksi, että koko leffa on täynnä voimakkaita kohtauksia laulujen ulkopuolellakin. Thomas ja Kocoum stalkkaamassa Pocan ja Smithin suudelmaa saa ainakin minut pidättämään henkeäni, samoin loppukohtaus ja Pocan ja Smithin ensitapaaminen erottuvat aivan erityisen väkevinä ja huolellisesti kirjoitettuina hetkinä. Kun leffa on niin täynnä upeita, voimakkaita kohtauksia, niin kyllä minulle riittää kunnollisen konfliktin tuntua ihan jaettavaksikin asti. Taustamusiikeilla, joille ei riitä pahaa sanaa, on toki suuri vaikutus tähänkin. Muutenkin leffan synkähkö ja maanläheinen visuaalinen ilme pitää huolta siitä, ettei vahvan dramaattinen pohjavire pääse karkaamaan silloinkaan, kun zoomataan elukoihin, joiden nahistelun symbolinen arvo puolestaan tunnistetaan ihan tarinan sisälläkin, kuten jossain kommentissa mainitsinkin. Näin sekään ei jää vain irralliseksi hassuiluksi.

Olen kyllä samaa mieltä siitä, että monet hahmot jäävät vähän turhan paljon rooliensa vangeiksi, mutta itse olen aina pitänyt varsinkin intiaanipuolen porukoita siitä ja melko vähäisestä näkyvyydestään huolimatta varsin monipuolisesti hahmotettuina. Heidät on kirjoitettu ja kuvattu kuitenkin aika pyöreällä, liioittelemattomalla otteella (tosin kieltämättä raja liioittelemattomuuden ja mitäänsanomattomuuden välillä on monestikin hakusessa viihdeinsinööreiltä, joten ymmärrän kyllä, että hahmot voivat jättää vähän jauhoisen maun suuhun). Minusta he tuntuvat hyvin vahvasti ihmisiltä. Ero intiaanien ja uudisraivaajien henkilöstössä johtuu kyllä varmaan paitsi tarinallisten syiden takia erilaisesta taustoituksesta, myös siitä, että intiaanien kuvaamiseen liittyi vähemmistöjännitteitä, joten heidän kanssaan on täytynyt todennäköisesti olla vähän varovaisempi. Uuudisraivaajat ovat sitten ihan enemmistöpulliaisia, joten heitä on uskallettu tyylitellä ronskimmin, mikä taas saa heidät vaikuttamaan minusta enemmän piirretyiltä hahmoilta.

Menemme näköjään vähän ristiin tässäkin, sillä itse pidän Notre Damen kellonsoittajan vakavuus-hösellys-akselia vähän heikommin tasapainotettuna kuin Pocahontasin. Ei tosin kovin merkittävästi, ja Notre Dame on ehdottomasti elokuvana aivan loistava (Phoebus esimerkiksi on suhteessa Smithiin vähän niin kuin Magikarpista kehittynyt Gyarados), mutta siinä häiritsevät Pocahontasia enemmän tarinallisten ja tuotannollisten ratkaisujen rimanalitukset. Itseäni kaivertaa varsinkin lopun takuuturvallinen yltiöpositiivisuus, joka unohtaa kylmästi sen, että vielä vartti sitten kaadettiin sotilaiden niskaan patakaupalla sulaa lyijyä.

Ihan reiluuden nimissä sanottakoon, että aika harva historiallisiin tapahtumiin perustuva tai edes historiallisessa kulttuurissa tapahtuva leffa saa oikeasti faktansa ja muun rekvisiitan oikein ja vielä harvempi edes yrittää. :)

Mutta tuo arvostelu on aika loistava. Että rakastan noita kärkäskielisiä ihmisiä, jotka tekevät hauskoja provovideoitaan internettiin! <3 Olen tosissani, en sarkastinen. Hyvät kärjistävät provorevikat ovat älyttömän hauskoja, mutta tuovat myös sen yleisen bashaamisen ja missattujen pointtien aiheuttaman maeks no sense D:< -irvistelynsä lisäksi esille kohteidensa oikeita heikkoja kohtia. Jos joku tietää vastaavanlaisia katsauksia animeen niin linkkiä kehään vaan. Epäilemättä moni muukin Disney-leffa on joutunut tulilinjalle, koska ne tosiaan ovat melko hedelmällistä maaperää kritiikille. Ainakin Leijonakuningas on saanut samantyyppisen hate-arvostelun Confused Matthew’n käsissä. (linkki poistettu teknisten ongelmien takia, googlettakaa)

LittleKuriboh tekee jossain määrin tämän kaltaista pilaa Yu-Gi-Oh! nimisestä korttitappelusarjasta. Mukavaa ja iskevää on, mutta aihe alue on tosiaan tuo yksittäinen sarja. Sinänsä toimii ihan hyvin, sillä en itsekkään tiennyt kys. sarjasta korttipelien ja nimen lisäksi muuta, mutta silti on naurattanut. Osa vitseistä on kuitenkin vahvasti länsimaista populaarikulttuuria, mutta eihän se sarjaa pahenna, mutta saattaa harmittaa jos odottaa pelkästään sarjan heikkojen kohtien bashausta. Sanonpa huumorista näin, että sarjan ylivakavat hahmot huvittavat jo, kun jokainen vakava korttipeli aloitetaan: ”Let’s play children’s cardgames!” ;)
Sarjan nimi on siis yugioh the abridged series. LK lyhentelee varmaan yli 250 jaksoista shounen sarjaa lyhyemmäksi (yksi jakso on 1 – 5 oikeaa jaksoa ja vain alle 10 minuuttia pitkä) ja vitsailee sen kustannuksella. Äänet parantuvat sarjan edetessä ja 20 jakson kohdalla alkaa jo olla tasaisen hyvää laatua.
http://yugiohtheabridgedseries.com/episodes/

Toinen tämän tyylinen on Nostalgia Critic samalta sivustolta kuin tuo Chick. Arvostelee lapsuuden suosikkejasi etc. Samaan sävyyn tietenkin. Näitä videoita on tosin jo aika paljon (ja laatu vaihtelee), mutta jos sattuu tylsä puoli tuntinen, niin siitä vain nappaamaan yksi video lapsena tai joskus nähdystä leffasta. :> (Ja jollei niitä löydy, niin kaikki Top 11-videot ovat aika hyviä, sekä yksittäisistä ainakin omat suosikit ovat Steel, Twister ja Godzilla (1998), vaikka vain viimeisenä mainitun olen nähnyt.)
http://thatguywiththeglasses.com/videolinks/thatguywiththeglasses/nostalgia-critic

Sitten on Angry Videogame Nerd, mutta hän tekee tätä vanhojen konsolipelien kautta.

Siinä nyt oli joitain. Eheh, melkein avatumisviesti.

Kaksi ensimmäistä ovat itse asiassa aika tuttuja (edellisen kommenttisi linkki sai minut eilen palaamaan Nostalgia Criticin videoiden pariin pitkästä aikaa ja jumitin niitä pitkälle yöhön =D).

Tuo Yu-gi-oh! the Abridged Serieshän on ihan klassikko, mutta enpä olisi sitä rinnastanut hate-arvosteluihin ennen kuin mainitsit asiasta. Tarkemmalla ajatuksella siitä tosiaan löytyy reippaasti yhtäläisyyksiä. Suurimmaksi eroksi jää oikeastaan, että YtASin tekijät eivät käsittääkseni inhoa sarjaa, vaan sen kustannuksella pilailu on enemmän hassuttelua kuin Confused Matthew’n ja Nostalgia Chickin puheenvuoroista huokuvaa why-exist-you-bad-evil-movie-of-badness-horror-my-mind-bleeds -jäynää.

Hei, avautuminen on aina hyvästä. :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *