Kesän ensivaikutelmia: Bakemonogatari, Aoi Hana, Canaan & Tokyo Magnitude 8.0

Taas on (vihdoinkin) ensimmäiset jaksot katsottu niistä uusista sarjoista, jotka jollain tasolla kiinnostavat. Kuten kesäkaudelta odottaa saattaa, niitä ei ollut kovin montaa. Toisaalta ne, jotka olen saanut katsottua ovat kaikki olleet vähintäänkin täynnä potentiaalia.

Bakemonogatari

Hei katsokaa, minun värini!

Jos väittäisin, että osasin viime viikolla odottaa katsovani tällä viikolla sarjan aloituksen, jossa painoton tyttö ampuu niitin ex-vampyyrin poskeen, valehtelisin. Joskus odottamattomat lähtökuopat toimivat huonosti, mutta useimmiten ne luovat sarjaan katselunosteen heti alkumetreistä. Bakemonogatari kuuluu ilokseni jälkimmäiseen joukkoon. Boldattu tapaus on sen verran absurdilla tavalla upea, että odotan tältä sarjalta suuria jo ihan sen perusteella.

Eniten vaikutuin kuitenkin lopulta siitä, miten maksimaalisen kaunis jakso on. Rikkaiden värien käyttö yhdistettynä synkeän kolkkoon tunnelmaan, vahvoihin varjoihin ja erittäin selkeään hahmosuunnitteluun toimii loistavasti. Kuvauksen leikittelyt ja rajaukset saivat myös huokailemaan lumoutuneena. Varsinkin tekijöiden haluttomuus näyttää päähenkilön kasvoja kunnolla johtaa mielenkiintoisiin visuaalisiin ratkaisuihin, joista suosikkini on kohta, jossa hän juttelee class repin kanssa ja leikkii samalla kynällään. Muutenkin liikkeen ja viivan selkeys, värien vahvuus ja tyylikäs kuvakerronta ansaitsevat suvereenisti kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Visuaalisen puolen sujuvuus ja elävyys varmistavat tehokkaasti, ettei jakso taannu dialogipainotteisuudestaan ja toiminnan vähäisyydestä huolimatta puolituntiseksi staattisia puhuvia päitä.

Kokeellisista animaatiojaksoista en taas ole koskaan oikein pitänyt, eivätkä tämän pilotin spagettia aivoissa -sähellykset muodosta poikkeusta. Päin vastoin ne näyttävät suorastaan rumilta muun jakson puhdasveristä kauneutta vasten. Tämä lienee tosin tarkoituskin, mutta tyylipoikkeama ei mielestäni muuten sovi jaksoon. Alun random pantsushotti ei myöskään tehnyt vaikutusta (tahallisen) mauttoman panderoinnin vuoksi sekä siksi, etten ole ylipäänsä perinteisten pantsuvilauttelujen tukija. Hieman huolettaa myös se, että saman studion ja ohjaajan ensimmäisen Sayonara Zetsubou-Sensein alkujaksot vakuuttivat minut täysin ja ihastuttivat kovasti, mutta kauden puoliväliin mennessä katsominen kävi kuivaksi pakkopullaksi sitä mukaan, kun hahmojen flanderisointi alkoi mennä enemmän ja enemmän överiksi.

Aoi Hana

Absolute destiny: troo rabu

Tyttörakkautta ja Kunihiko Ikuharan OP? Pakkohan se oli katsastaa. Kouluromanssit ovat lähtökohtaisesti melko kulutettu genre, mutta Aoi Hana vaikuttaa tässä laatikossa melko kivalta teokselta. Sinänsä se käyttää varsin paljon lajityypilleen ominaisia tropeja, jotka sattumoisin ovat minulle kaikkein tutuimpia BL-mangan puolelta. Esimerkiksi seksuaaliahdistelu täpötäydessä junassa, naimisiin menevä salattu ensirakkaus sekä tulevan rakkauden yllättävä, kohtalonomainen jälleennäkeminen  eivät loista omaperäisyydellään tässä sarjassa. Kuluneiden mallien toteutus pienieleisen slice of life -draaman keinoin häivyttää kuitenkin tapahtumien tyypillisyyden lähes näkymättömiin, joten sarja ei tunnu ollenkaan niin loppuunkalutulta kuin se voisi tuntua.

Sama pätee tapahtumien lisäksi hahmopuoleen. Pääpariskunta muodostuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti kahdesta luonteidensa puolesta toisilleen vastakohtaisesta tytöstä, joiden tyypillisyys ei kuitenkaan pääse pahemmin häiritsemään. Hidas tempo toimii herkässä ja kypsän oloisessa sarjassa oikein kivasti, mutta kaipailisin seesteiseen tunnelmaan myös hieman elävyyttä. Jotenkin pilotti vaikuttaa pikemminkin tunkkaiselta kuin tuoreelta, ihan kuin se olisi muuten kunnossa, mutta kärsisi kevyestä kesänuhasta.

Kovin yksinkertainen tyyli on yllättäen varsin kivaa katsottavaa. Pätkä on muutenkin varsin pätevä aloitus, jota vaivaa vain liika tasapaksuus, jonka takia veikkaan, että kiinnostus hyytyy melko pian, enkä usko katsovani tätä ainakaan loppuun asti.

Ikuharan scriptaamasta introsta täytyy vielä miehen suurena ihailijana sanoa sananen, vaikken nyt muuten jaksanutkaan alku- ja loppuvideoita kommentoida. Se on nimittäin ihan älyttömän kaunis ja täynnä sitä sielua, joka itse jaksossa jää melko pinnalliseksi. Ikuharan kädenjälki näkyykin pätkässä erittäin selkeästi, varsinkin kaikki käsiin liittyvä huokuu Utena-fiiliksiä (yllä oleva kuva, anyone?). Nallekarkin värisillä kukkasilla tanssahtelu kameran pyöriessä ja tyttöjen hetkellinen flashbackiytyminen päiväkoti-ikäisiksi on jakson (ja mahdollisesti koko sarjan) ehdottomasti hienoin hetki. Jos jokin saa minut jatkamaan tämän sarjan parissa, se on OP, eikä edes pelkästään sen takia, että olen toivoton Utena-nörtti.

Canaan

Come with me if you want to live. MOAR gay-ish girls! \o/

Synesteetikkoihmisten suurta roolia lukuun ottamatta minulla ei ole ensimmäisen jakson perusteella mitään haisua siitä, mihin animen tarina on menossa ja mikä tarina edes on kyseessä. Sain kyllä jakson täydeltä nättiä äksöniä, jota oli hemmetin kiva katsoa, mutta joka näin jälkikäteen tuntuu melko turhalta ja luoksepääsemättömältä. Toisaalta tykkäsin kyllä jakson nopeatempoisen rytmityksen ja eloisan kameratyöskentelyn nostattamasta hektisestä fiiliksestä paljonkin, joten sarjaa kohtaan jäi varsin ristiriitaisia tunteita.

Jakson pintapuolisesti esittelemä valtava määrä henkilöitä ja juonisirpaleita on hieno kikka, kun halutaan herättää katsojan mielenkiinto mahdollisimman räjähtävästi. Toiveikkuutta kuitenkin latistaa kolmentoista jakson pituus. Jos jaksoja olisi tuplamäärä, lähes kaikkien tärkeiden hahmojen esittely ohimennen voisi toimia hienona lähtökohtana rinnakkaiselle hahmonkehitykselle, mutta yhden kauden jaksomäärällä ei mielestäni ole kovinkaan todennäköistä, että hahmoihin pystytään syventymään tarpeeksi ja että heidät saataisiin riittävän lähelle katsojaa. Näinkin on toki tapahtunut lyhyemmissäkin animeissa – kaikin puolin loistava Ristorante Paradiso tulee ensimmäisenä mieleen – mutta sarjatasolla hahmot tarvitsevat yleensä enemmän aikaa kuin yhden kauden animessa on mahdollista heille antaa, kun hahmokaarti on näin riittoisa.

Ehdotonta plussaa jakso saa siitä, että kerrankin animeväkijoukkoa ei ole yksinkertaistettu vain kasvottomaksi massaksi, vaan festivaalin väenpaljous näyttää joukolta eläviä, itsenäisiä ihmisyksilöitä ihan live action -leffojen joukkokohtausten tasolla, mikä on luonnollisesti budjettisyistä äärimmäisen vaikeaa toteuttaa animaatiossa. Valitettavasti kehuja ei riitä enää niille jakson keskeisimmille toimijoille, supermahtavalle ilmeettömälle nimihahmoäksöntytölle ja tosisuloisen naiiville ja innostuneelle nyypiöblondille. He ovat jakson vähiten innostavaa antia ja osuvat suoraan hahmotyyppikipupisteisiini.

Tokyo Magnitude 8.0

FFFUUUUUUU shotacon! \o/

Pilotti ja varsinkin sen visuaalinen ilme yksinkertaisine, maanläheisine piirrostyyleineen muistutti minua vahvasti Ghiblin elokuvista. Koska en ole elämää suurempi Ghibli-fani, mutta arvostan talon filmejä, tämä yhteys ei oikeastaan tuo eikä vähennä sarjan pisteitä. Tuhoisan maanjäristyksen vaikutusten kuvaaminen Tokiossa on kyllä itsessään sen verran hieno premissi, etten ihmettele sitä, että ainakin amerikkalainen aniblogosfääri odotteli tätä kuin kuuta nousevaa.

Eikä ensimmäinen jakso pettänyt ollenkaan. Odotusteni vastaisesti anime lähtee liikkeelle rauhallisella aoihanamaisella otteella, jossa arjen kuvaus suuronnettomuuden edellä saa pääosan. Yläastelainen, elämänsä nurjinta aikaa elävä kaikkeen tympääntynyt Mirai kerjää metaforisia bitchsläppejä inhotessaan kaikkea täysin turhaan, mutta onnistuu samalla olemaan varsin totuudenmukainen kuvaus elämäänsä suuntaa ponnettomasti etsivästä teinistä. Useimmat katsojat varmasti tunnistavat omista huonoista päivistään monet tytön reaktioista, jotka eivät karussa rehellisyydessään ole lainkaan liioiteltuja.

Pikkuveli Yuuki taas ponnahtaa suoraan suloisimpien animehahmojen ikinä joukkoon heti kättelyssä. Myös hänen käytöksensä heijastelee oivallisesti todellisten lasten käyttäytymistä. On suorastaan sydäntäsärkevää nähdä Mirain ohittavan Yuukin innostus pojan äidille piirtämästä syntymäpäiväkortista mulkauksella ja kyynisellä kommentilla. Poika on lapsekkaasta positiivisuudestaan huolimatta paljon sisartaan kypsempi toimija jakson aikana. Hän seurustelee aikuisten kanssa, tekee aloitteita ja yrittää piristää sisartaan yhteisellä retkellä (jonka jälkimmäinen ymmärrettävästi, mutta ikävästi sekoittaa pikkuveljen pakkokaitsemiseen ;___;). Toisaalta Miraikaan ei onneksi ole pelkkä vinkupussi, vaan kaiken valituksen ja aggression alta löytyy vastuuntuntoinen nuori, joka yrittää huolehtia veljestään mahdollisimman hyvin. Lapsihahmojen kuvaus on harvoin ollut tästä vaikuttavammin toteutettu.

(Miksi ihmiset muuten luulevat, että Mirai tekstaa jatkuvasti kavereilleen kännykkää näpyttäessään? Hänhän ilmiselvästi kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä.)