Kevään ensivaikutelmia: Phantom, Eden of the East, 07-Ghost & Ristorante Paradiso

Tässäpä loput katsomieni pilottien arvioista. Kevät vaikuttaisi kokonaisuudessaan siltä, että ihan kivaa tavaraa on tulossa, mutta edelleenkään mikään ei ole aloituksen perusteella herättänyt kunnollista innostusta. Vaikeutena on sitten, ettei minulla tule mitenkään olemaan aikaa tai halua seurata kaikkia jokseenkin potentiaaliselta vaikuttavia sarjoja, joten nähtäväksi jää, mitkä pääsevät lopulliselle katsomislistalle.

Phantom ~Requiem for the Phantom~

Pöhkö nimi on pöhkö, mutta hieno traileri sai minut katsomaan ensimmäisen jakson, josta pidin varsin paljon. Synkistelevä tyyli höystettynä salamurhaajilla, puukkotappeluilla ja sillä pakollisella amnesialla ei voi mennä ainakaan täysin pieleen. Hahmot ja liike näyttävät silmääni erittäin miellyttäviltä tummaa väripalettia vasten, ja visuaalista onnistumista alleviivaa vielä vähän perinteistä eläväisempi kameratyöskentely. Miinusta tosin tumman naisen epäinhimillisen hölmön näköisistä aurinkolaseista.

Dramatisoinnin puolella sarja yrittää vähän liikaa. Oopperalliset taustamusiikit menevät ylidramaattisuudessaan hieman ohi ja käsikirjoitus haluaa liian kovasti luoda taiteellista ja filosofista syvyyttä päätyen valitettavasti vain puhkikuluneeseen ja kankeaan dialogiin. Varsinkin päähenkilön ”Kuka minä olen?!!!!!!!1” -huuto aiheutti lähes yhtä paljon myötähäpeää kuin Anakinin/Vaderin viimeinen ”EEEEEIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!” Sithin kostossa, eikä asiaa auttanut yhtään kertakaikkisen nolo CG-erämaa.

Jakson rakenne taas toimii erittäin hyvin, pidän yleensäkin tällaisista kerronnan dynaamisuutta llisäävistä selkeistä aikahyppelyratkaisuista, jossa aloitetaan ”nykyhetkestä”, palataan sitten valoittamaan taustaa ja lopetetaan taas nykyhetkessä. Ylilyönteihin vähän liian usein sortuva kikkailu saa jonkin verran oikeutusta sillä, että osa kohtauksista onnistuu osumaan tehokkaasti aivan nappiin (ja toisaalta jatkuvat ylikierrokset valitettavasti syövät onnistumisten vaikuttavuutta). Pidin erityisesti lopun kattoassasinaation dramatisoinnista, joka korostaa Einin ja Zwein välille rakennettua turtaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaiken kaikkiaan jakso kaatuu omaan kunnianhimoisuuteensa, mutta onnistui tarpeeksi monessa asiassa ansaitakseen kiinnostukseni tulevaa kohtaan.

OP ja ED

Intro on lievässä karmivuudessaan kiitettävän päheä ja tunnelmallinen. Se onnistuu yhdistämään erittäin tehokkaasti ja kauniisti hidastempoisuuden ja nopeat leikkaukset, ja kappale tukee sarjan tunnottoman vakaata, mutta eksynyttä yleisfiilistä oivallisesti. Outro taas on visuaalisesti nätti, mutta miksi tuotantoyhtiöt haluavat aina vain käyttää Ali Projectin hermoja raastavia kappaleita? Videoissa sarjan raskas nukkesymboliikka toimii sievemmin kuin itse jaksossa, jossa se ei tunnu aivan istuvan muuhun kerrontaan.

Eden of the East

Hei, toinen amnesia-juoni! Ja alaston asepoika! Ja hömelöitä raaputussensurointeja! Tässä on varmasti kauden varmimpia aloitusjaksoja; kaikki tarinan ja kerronnan osa-alueet toimivat loistavasti yhdessä ja elokuvaviittaukset piristivät päivää. Jakso etenee selkeästi ja määrätietoisesti, eivätkä tuotantoarvotkaan kalpene sisällön rinnalla.

Jakson hillitty ja kevyt ilmapiiri tuli minulle yllätyksenä, sillä yleensä muistinmenetykset, salamurhaajat, terrorismi ja kadonnut identiteetti liittyvät vakavempiin, raskastunnelmaisempiin ja toiminnallisempiin konsepteihin, kuten nyt vaikka tuohon Phantomiin. On mielenkiintoista nähdä kaksi niin paljon samoja elementtejä sisältävää ja silti tunnelmaltaan täysin vastakkaista sarjaa. Edenin slice-of-life-tyyppinen dramatisointi tuokin virkistävää vaihtelua alkuasetelmansa totuttuun kaavaan, suureksi osaksi erittäin savvyn miespääosansa ansiosta, joka ei ole kummalliseen ja jopa vaaralliseen tilanteeseensa nähden huolettomasta asenteestaan huolimatta epäuskottava.

Sarja vaikuttaa kuitenkin vähän turhankin kevyeltä, jotta jaksaisin kiinnostua siitä ihan sydämellä, vaikka pilotti on selvästi täyttä laatua. Henkilökohtaiset preferenssit vain kääntävät minua automaattisesti vakavemmin painotettuun suuntaan. En myöskään oikein saanut kiinni päähenkilötytöstä ja hänen prinssitarinastaan (tai niistä hirveistä silmäripsistä). Kaikkein kummallisin asia jaksossa ei suinkaan ole se, että epäiltyjä tunnistetaan sukukalleuksien koon perusteella, vaan se, että tavallinen kadulla kävelevä mies riisuu omat housunsa keskellä vilkasta katua antaakseen ne alaosattomalle sankarillemme. Ja jää sitten iloisesti hymyillen vilkuttamaan tämän perään. Mitä ihmeen noituutta…? O.o

OP ja ED

Tällaiselle nolon musiikkitiedottomalle rukalle ei sano yhtään mitään se, että ilmeisesti suosittu brittibändi Oasis on opening songin takana, mutta joka tapauksessa se kuulostaa todella hyvältä ja toimii erinomaisena pohjana erittäin tyylikäälle videolle. Vaaleanpunainen ja harmaasävyt ovat älyttömän kova väriteemayhdistelmä. Raamatulliset tekstiviittaukset sopivat kuvioon jotenkin oudon luonnollisesti siihen nähden, ettei sarjassa tähän mennessä vaikuttaisi olevan nimeä lukuun ottamatta oikeastaan mitään muuta kristilliseen perinteeseen yhdistyvää. Paperianimaatio-outrostakin löytyy vääntöä, ja sen kynäohjukset havainnollistavat sarjan kevytotteista tapaa käsitellä perinteisesti vakavia aiheita (tosin seuraavassa jaksossa terrori-iskun jälkipuinneissa saattaa ollakin luvassa asianmukaista synkistelyä, mutta sellaisesta ei näy jälkeäkään tässä jaksossa).

07-Ghost

KOLMAS AMNESIA! Rehellisesti sanottuna katsoin pilotin vain ja ainoastaan promon valkohiuksisen bondage-semeltä näyttävän pahiksen takia. (Valkoiset hiukset ja nimenä Ayanami? Lol’d.) Sarjan maailma ja juoniasetelmien potentiaalisuus osoittautuivat kuitenkin yllättävänkin kiinnostaviksi, mutta mielenkintoisia aspekteja torpedoi onnistuneesti henkilöohjaus, joka ei todellakaan juhli oivaltavuudella tai monisyisyydellä.

Jo hahmosuunnittelu herättää ristiriitaisia tunteita: toisaalta geneerisestä tyylistä lähtee loistavia bondage-semejä ja toisaalta päähenkilö Teiton kaltaisia mähmäisyyksiä. Teito tosin riipi mieltäni pahemmin puhtaalla ja yksioikoisella hyväsydämisyydellään. Paras ystävä on taas ilmeisesti samaa suurisuista ja pirteää, mutta totaalisen epäkiinnostavaa ja enimmäkseen hyödytöntä sarjaa Code Geassin rasittavan Ginon kanssa. Enkä voi käsittää, miksi ihmiset edelleen käyttävät teoksissaan sitä vanhaa ja yksinkertaistakin yksinkertaisempaa yksioikoisen ilkeä kilpailija luulee liikaa itsestään, kerskailee ja kiusaa päähenkilöä, mutta tosipaikan tullen muuttuukin avuttomaksi nyhveröksi -kaavaa, joka onnistuu välittömästi tuhoamaan arvostuksen muuten ihan siedettävääkin hahmokaartia kohtaan ja suorastaan teurastaa positiiviset ajatukset tällaisesta heikommasta esityksestä.

Lisätään tähän yhtälöön ilmeisesti huumoriksi tarkoitettu hölmöily ja ylivedetty dramatisointi, niin sarjalle ei jää hirveästi valttikortteja käteen. Lisäksi sarjan musiikeista vastaavan yksilön voisi olla hyvä harkita alan vaihtamista, koska hän ei selvästikään osaa hommaansa – ylimitoitetut taustamusiikit ovat suuri syy dramatisoinnin juustoisuuteen.

OP ja ED

Intro ajaa sikäli asiansa hyvin, että se sai moninaisuudessaan minut hyvin nopeasti kiinnostumaan sarjan tarinasta. Se on hieno ja sitä on helppo seurata nopeatempoisuudesta ja huikeasta visuaalisesta asiamäärästä huolimatta, eikä se edes tunnu liiallisen kiireiseltä. Outro puolestaan on kiitettävän mitäänsanomaton.

Ristorante Paradiso

Viimeiseksi sitten oman odotuslistani kärjessä keikkunut sarja. Olen viimeisten vuosien aikana kehittänyt vanhemmista miehistä suhteellisen vahvan fetissin, ja silmälasit ovat jo pitkään kuuluneet hahmodesign-koukkujeni instant win -kategoriaan, joten anime vanhemmista silmälasipäisistä miehistä pitämässä ravintolaa on jokseenkin täsmälaukaus fanipalvelualueelleni. Lisäksi pilotti toteuttaa sukulaissarja Antique Bakerynkin animeversion hengettömyyttä hieman kompensoinutta ruokapornoa ihan kiitettävissä määrin. Hahmosuunnittelu on niin puhdasta seksikkyyttä, että olisin sen takia vilkaissut melkein mitä tahansa, rakastan tuollaisia leveitä suita ja vähän väsähtäneen näköisesti roikkuvia silmiä ja uurteita animaatiohahmojen kasvoissa. CG-miljöökään ei ole ihan yhtä pahan näköinen kuin Antique Bakeryssä, ja mikä tärkeintä ulkonäön kannalta: ainakaan missään liian näkösällä ei loiki rumia CG-kissoja.

Pidin paljon henkilöistä, jotka ovat keskustyttö Nicolettaa myöten selvästi persoonallisuuksia ilman että kenenkään piirteitä on tarvinnut lähteä kärjistämään suhteettomasti, kuten animessa niin usein on tapana. Keski-ikäisen mieshaareminkin jäsenet alkavat jo erottua toisistaan, vaikka herroista ainoastaan Claudio saa kunnolla ruutuaikaa. Nicolettan suhde äitiinsä loisti jakson kirkkaimpana draamatähtenä, sillä äiti kuvataan yllättävän pehmeästi ja moniulotteisesti siihen nähden, että käytännöllisesti katsoen hylkäsi tyttärensä voidakseen uskotella uudelle miehelleen, ettei ole ollut aikaisemmin naimisissa. Sarja onnistuu myös levittämään draamansa laajalle alueelle ja siten hyödyntämään erittäin hitaan temponsa suhteellisen realistisen ja seesteisen dramaattisen ilmapiirin luomiseen.

Olisin kuitenkin toivonut, että Ristorante Paradiso olisi tarpeeksi kypsä jättääkseen bishisarjoja piinaavan kuolaava fanityttö -syndrooman pois. Ehkä japanilaiset tytöt ja naiset tosiaan ovat tarpeeksi säälittäviä parveilemaan kaupoissa ja kahviloissa lähes yksinomaan kyyläämässä komeita palkoillisia kuin päättömät kanat, tai ehkä japanilaisista se on hauska konventio, mutta minua tuollainen laumakäyttäytyminen joka tapauksessa ärsyttää. Hyvä on, miehet ovat komeita, mutta miksi naiset pitää kuvata punastelemassa ja huokailemassa joukoittain heidän peräänsä? Se tuntuu joka ikinen kerta jotenkin alentavalta. Eivätkä kaikki ravintolan väestä edes ole aidosti likinäköisiä!

OP ja ED

Tykkäilen openingin välimerellisen rennosta kappaleesta, ja tällaisen sarjan kanssa videon hidastempoisuuskin on kovasti paikallaan. Yksioikoisuudessaan se on kuitenkin jossain määrin tylsä, ja keltaiset CG-kukat ovat täysin tarpeeton lisä muuten ihan kivoihin kuvauksiin ravintolaherroista. Yllättävää on, ettei Nicoletta ole päässyt videoon lainkaan. Yksinkertaisuudessaan varsin veikea ending puolestaan tarjoilee pelkästään häntä ja nallea, mutta ei suuremmin inspiroi useampaan katsomiskertaan.