Nyt on sitten LoGHin ensimmäinen kausi pulkassa, ja täytyy sanoa heti alkuunsa, että jos joku sarja todella ansaitsee siihen kohdistetun järjettömän fanipoikahypetyksen, niin tämä. Ensimmäiset kaksi kolmannesta aloituskaudesta tuntuivat vielä kaikessa komeudessaankin hieman temmottomilta ja vähän liiankin tasaisilta, mutta kauden loppua kohden jaksojen intensiivisyys alkaa nousta suhinalla. Kun mukaansatempaavuuden puutekin saatiin korjattua, jää jaksoista harvinaisen vähän valittamista.
Sarja on kuitenkin kroonisesti vähän turhankin raskasta seurattavaa henkilöiden runsauden, lähes tauottoman dialogin ja sen kautta ilmaistun loppumattoman sodankäyntistrategioinnin takia. Hankalahkoa seurattavuutta kompensoivat kuitenkin tehokkaasti erinomainen hahmosuunnittelu ja henkilökirjoitus. Dialogi on niin luonnollista ja mielenkiintoista, ettei sen välittämä informaatiotulva pääse juurikaan turruttamaan. Hahmot eivät myöskään jää pelkiksi monotonisiksi puhuviksi päiksi, vaan ilmeiden pienieleinen, mutta toimiva animointi tuo heihin kaivattua eläväisyyttä.
Tällaisessa sarjassa on ehdottoman hienoa, että sodan molemmille puolille osoitetaan hyvin realistiseen sävyyn tasapuolisuutta. Galaktista Keisarikuntaa ei alienoida sen enempää kuin Vapaiden Planeettojen Allianssiakaan, ja esitysaikakin on jaettu valtojen välillä hyvin tasaisesti. Todella hienoinen Keisarikuntaan painottuminen ei itseäni haitannut lainkaan, sillä olin koko ajan enemmän mukana keisarillisen hovin juonitteluissa kuin Allianssin korruptoituneissa demokratiapeleissä. Keisarikunnan valtataistelut toivat elävästi mieleen Rose of Versailles’ssa ja oikeastaan myös kaikissa pukuelokuvissa pyöritetyt vastaavat kuviot, joista olen aina nauttinut suuresti.
Allianssin Yang Wenlistä en pidä vieläkään, mikä on hieman yllättävää siihen nähden, että hän on tähän mennessä sarjan komeinta karkkia väsähtäneine silmineen ja pyöreäkärkisine nenineen, ja yleensä yritän sentään kovasti tykätä seksikkäistä hahmoista. Alkukommenteissani olin vähän varuillani myös turhan täydelliseltä vaikuttaneen Reinhardin suhteen, mutta hänestä kehkeytyikin nopeasti sarjan mielenkiintoisin hahmo, mistä kertonee jo sekin, että kolme neljännestä muistiinpanoistani liittyy häneen.
Monarkkipuolen keskeiset hahmodynamiikat ovat muuten yllättäen roolitukseltaan samat kuin You Higurin semihistoriallisessa fantasiamanga Cantarellassa. Sen päähenkilö Cesare Borgia on, aivan kuten Reinhardkin, nuoruudestaan huolimatta osittain sukulaissuhteiden kautta valta-asemaan päässyt yaoibaittikaunispoika, joka ansaitsee paikkansa myös säkenöivällä strategisella älykkyydellään ja kunnianhimollaan. Chiaro on Cesarelle se mitä Kircheis on Reinhardille, eli lapsuudenystävä, henkinen tuki ja moraalinen ankkuri, joka on sopivasti rakastunut päähenkilön kuvankauniiseen, mutta poliittisista syistä neljännelle osapuolelle paritettuun sisareen. Oberstein ja Cantarellan Volpe taas toimivat päähenkilön kivikasvoisina, mutta pelottavan pätevinä luottomiehinä, jotka ovat kitkeriä päähenkilön parhaalle ystävälle osoittamasta erityishuomiosta.
LoGHissa kuvio ei onneksi/valitettavasti tosin ole yhtä seksualisoitu kuin Cantarellassa; Oberstein ei esimerkiksi ole aivan yhtä obsessiivisen rakastunut Reinhardiin kuin Volpe Cesareen, eivätkä Reinhard ja Annerose-sisko harrasta ainakaan tähän mennessä siblincestiä reunaavia fantasioita.
Yllätoistettu kuvio myös toimii, sillä se nousee helposti molempien sarjojen kiinnostavimmaksi henkilöihin liittyväksi yksityiskohdaksi (ja lähtee kummassakin kehittymään eri suuntaan niin, ettei lopputulos vaikuta hirveältä toistamiselta.
Markiisi Lohengramm, tervehdi satoja vuosia sitten elänyttä henkistä esi-isääsi kardinaali Borgiaa. Hänelläkin oli hienostuneet kulmakarvat, sisarkompleksi ja bromanttinen lapsuudenystävä, joka esti häntä antautumasta paholaiselle.
Edessä spoilereita näistä jaksoista sekä rasittavaa ja epäkoherenttia höpötystä henkilöistä.
Reinhardin vahvuus henkilönä perustuu siihen, ettei kaikki hänessä näy katsojalle päällepäin ensivilkaisulla. Toki hän on järkkymättömän kunnianhimoinen, tyynen ylimielinen ja tehokas, kuten alusta asti on nähtävissä, mutta hän ei lopu tähän alkuimpressioon, toisin kuin Kircheis ja Yang Wenli, jotka jäävät siksi paljon puuduttavammiksi hahmoiksi. Reinhardista alkaa paljastua jaksojen myötä yhä suuremmassa määrin piilotettua katkeruutta, kärsimättömyyttä ja jopa melko epäkypsää pahansisuisuutta, mikä vielä oli jokseenkin odotettavissa. Enemmän olen vaikuttunut siitä, että hän on oikeastaan reippaasti epävarmempi itsestään kuin antaa ymmärtää, ja on siksi myös jokseenkin helposti manipuloitavissa oikeisiin laukaisimiin vetoamalla. Manipulointialttiudella tarkoitan tässä tapauksessa, että vaikka hän on selvästi hyvin perillä sosiaalisesta vaikuttamisesta, hänestä saa silti irti toivotunlaisia reaktioita suhteellisen helposti tietynlaisella provosoinnilla. Selvin esimerkki on tietysti Ovlesser loukkaamassa Annerosea, mikä toimii suorana ja mutkattomana berserkkinappulana ja saa Reinhardin kirjaimellisesti tärisemään raivosta.
Kircheisin ja Obersteinin välinen jännite ei johdu niinkään siitä, että Reinhard antaa toiselle liikaa valtaa, vaan siitä, että heillä molemmilla on Reinhardiin niin paljon valtaa, eikä kumpikaan haluaisi toisen pystyvän vaikuttamaan tähän enää yhtään enempää ja mieluusti paljon vähemmän. Tämä johtuu tietysti suurelta osin Kircheisin ja Obersteinin täysin erilaisista maailmankatsomuksista. Kircheisin ote Reinhardista ei ole millään muotoa yhtä salakavala kuin Obersteinin, mutta hän luottaa vahvasti erityisasemaansa komentajan parhaana ystävänä (kuten tekee myös Annerose), ja pystyy nuorukaisten pitkäaikaisen siteen turvin vaikuttamaan ystäväänsä kuten ystävät nyt yleensäkin vaikuttavat toistensa mielipiteisiin, ihan puhtaalla läheisen henkilön auktoriteetillä.
Keskustelu, jossa Oberstein taivuttelee Reinhardia uhraamaan Westerlandin kaksi miljoonaa asukasta Keisarikunnan rauhan hyväksi on äärettömän mielenkiintoinen juuri siksi, että Oberstein hallitsee tilannetta niin täydellisesti alhaisemmasta sotilasasemastaan huolimatta. Reinhard, uljas, päättäväinen ja tiedostava johtajamme vaikuttaa auktoriteettiä uhkuvan neuvonantajansa rinnalla epätoivoisesti vastaan inttävältä lapselta. Hänen argumenttinsa ovat epävarmoja ”mutta kun…” -henkisiä väitöksiä, kun taas Oberstein esittää omat ajatuksensa täysin tulkinnasta riippumattomina, yksinkertaisina faktoina. Keskustelun lopputulos osoittaa, että harkitsemaan vetäytyvällä Reinhardilla on kuitenkin selkärankaa ja omaa tahtoa olla suoraan suostumatta Obersteinin melko rajuihin toimenpide-ehdotuksiin. Mutta jälkimmäinen pelaa korttinsa niin ovelasti, että jää siitä huolimatta niskan päälle ja saa tahtonsa läpi hienovaraisella vilpillä komentajaansa kohtaan ilman minkäänlaista jälkikäteissanktiota.
Toinen kultainen hetki on Reinhardin ja Kircheisin seuraava kohtaaminen, kun Kircheis kysyy suoraan, antoiko Reinhard aatelisten teurastaa planeetallisen siviilejä kääntääkseen vastapuolen hirmutekoja hehkuttamalla yleisen mielipiteen sitä vastaan. Reinhardin myöntävä reaktio ilman mitään yritystäkään asianhaarojen selittämiseksi osoittaa, että hän todellakin tiedostaa, miten tehokkaasti Oberstein pyörittää häntä, sillä hän on liian ylpeä myöntääkseen tulleensa ohjailluksi. Lisäksi uskon, että hän pyrkii näin ottamaan vastuun siitä, miten toimi tilanteessa niin, että Obersteinin oli ylipäänsä mahdollista saada suunnitelmansa onnistumaan ilman hänen suoraa suostumustaan. Tilannetta mutkistaa myös se, ettei katsojille kerrota yksiselitteisesti, olisiko Reinhard lopulta itse hyväksynyt Westerlandin uhraamisen vai ei.
Kircheisin ja Obersteinin tietynlaisesta vastakkaisasettelusta huolimatta jakson 25 assasinaatiokohtaus osoittaa selvästi, että molemmat ovat ehdottoman lojaaleja Reinhardille, eikä Obersteinista tämän selvästi katsojille harmaampana esitetystä moraalimaailmasta huolimatta onneksi rakenneta mitään pelkurimaista petturia. Odotankin innolla, mitä Obersteinin motivaatioista tulee vielä paljastumaan, sillä tällä hetkellä ei ole selvää, uskooko hän todella raa’an utilitaristiseen ja oman puolen voittoon häikäilemättömästi tähtäävään arvomaailmaansa, vai käyttääkö hän sitä vain oman etunsa tavoittelun oikeutuksena.
Kircheisin jalo kuolema sekä aikaisempi Jessica Edwardsin kuolema Allianssin puolella vahvistavat sarjan Anyone Can Die -asennetta. 4chan on paha ja ilkeä paikka, joka semispoilasi minut punapään poismenosta jo aikoja sitten, mutta en todellakaan olettanut sen tapahtuvan jo ensimmäisen neljänneksen aikana. Sinänsä en valita, koska hänellä on raastavan ärsyttävä naamataulu, joka huokuu rehtiä tekopyhyyttä (ne kaarevat, paksut kulmakarvat!!!) inhotukseen asti. Olin kuitenkin odottanut ja angstaamista henkeen ja vereen kannattavana fanityttönä puoliksi toivonutkin, että sarja ammentaisi enemmän materiaalia hänen ja Reinhardin välien kiristymisen puitteista. Kircheisin varhaisen menettämisen myötä aukeaa kuitenkin uusi angstausväylä, ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan Reinhard lähtee kehittymään ilman ystäväänsä moraaliankkurinaan.
Varsinkin alkujaksojen aikana minusta tuntui, että sarja fokusoi Kircheisia Keisarikunnan näkökulmahenkilöksi enemmän kuin Reinhardia, joka on kuitenkin oletettu päähenkilö. Tämä voisi johtua siitä, että Kircheisin asenteessa on enemmän samanhenkisyyttä vastapuolen Wenlin kanssa kuin Reinhardilla, ja toisaalta siitä, että nuorta sotilasneroamme on haluttu tietoisesti hieman etäännyttää katsojasta. Kircheisin tyytymättömyys Reinhardin ja Obersteinin rehellisen kilpailun käsitettä venyttäviin strategisiin ratkaisuihin nostetaan esille moneen kertaan, luultavasti hänen omatunnon roolinsa korostamiseksi. Punapään hyvää hyveellisyyttä ja Wenlin katkeraa tiedostavuutta vasten Reinhard vaikuttaakin melkein siltä kuin sodankäynti olisi hänelle jonkinlaista peliä, aivan kuin hän ei ottaisi sotaa kaikkine kauheuksineen aivan tosissaan. Jatkuva itsevarma hymähtely välillä tukalissakin paikoissa antaa ymmärtää, että hän ei joko täysin ymmärrä taisteluiden luonnetta rivimiesten näkökulmasta tai sulkee sen puolen mielestään tietoisesti, jottei se häiritsisi hänen etenemistään.
Ensimmäinen ending näyttäisi vihjaavan Wenlin suojattipoika Juliania odottavan vähän suurempi rooli tulevissa jaksoissa. Mietin koko kauden ajan, tulisiko Julianin ja Reinhardin välille muotoutumaan jokin yhteys, kun jälkimmäisen heijastus endingin lopussa kääntyy lyhyesti katsomaan poikaa ja siten ikään kuin tunnustaa hänen olemassaolonsa. Jos tähän kuvioon ei millään tavalla palata sarjan edetessä, kun kohtauksella on kiusattu jo 26 jaksoa, niin risut tulevat lentelemään.
2 vastausta aiheeseen “Legend of the Galactic Heroes 11-26”
Ja kun ajattelee, että ensimmäinen kausi on LOGH:n heikoin osa… Kiitos mielipiteistä, tuli taas sellainen olo, että sarja pitäisi katsoa uudestaan.
Oberstein on kyllä yksi parhaista hahmoista koko sarjassa. Ristiriitainen kuva hänen luonteestaan ja motiiveistaan luo pitkään epävarmuutta Imperiumin sisäiseen tilanteeseen. Silti häntä on vaikea vihata, kun mies on yleensä oikeassa.
Ah, sarjoja, jotka vahvan alun jälkeen vain paranevat on aivan liian vähän…
Yleensä Obersteinin kaltaiset henkilöt asetetaan niin selvästi pahiksen rooliin, että he rupeavat käymään hermoon. Herra on itse liian tutkimaton ainakin tähän mennessä ollakseen varsinaisesti sympaattinen hahmo, mutta hän ei tosiaan siitä huolimatta ole epämiellyttävä. Se, että hän on jatkuvasti oikeassa olisi ärsyttävää, jos hän ei tekisi sitä niin loistavan ilmeettömällä pokerinaamalla.