Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Uraboku

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Orpopoika saa tietää olevansa taikaörkkejä vastaan taistelevan suvun jäsen ja paikallisen parantajaneidon reinkarnaatio. Kaupanpäällisiksi tulee pitkä, tumma ja komea suojelijaseme.

Jaksoja katsottu: 10/24

Nyt heti Durararan jälkeen pitää ottaa käsittelyyn Uragiri wa boku no namae wo shitteiru eli Betrayal Knows My Name eli Uraboku (argh mikä nimihirviö), ihan vain siksi, että sen asenne hahmoihinsa on suunnilleen Durararan asenteen antiteesi. Durararaa kiitin hahmoliikkeistä ja siitä, miten niiden animointi antaa ääninäyttelijöille mahdollisuuden kunnolla paneutua hahmoihinsa ja ihan oikeasti näytellä. Urabokua katsoessa taas meininki on aika tuskallista tällä saralla. Innostiko, kun sarjan seiyuu-lista paljastui yleisösuosikkien täyttämäksi? Innostiko enää sitten kun tajusit, etteivät Urabokun hahmot anna minkäänlaista tilaa näyttelijöilleen näytellä, koska puusta veistetyt miehekkeet vain patsastelevat perusasennoissa ja selittävät sarjan maailmaa pihalla olevalle päähenkilöukelle?

Otetaanpa tarkasteluun Mamoru Miyano ja Jun Fukuyama, joiden perään kuolaan kaikkien muiden fanityttöjen tavoin erittäin tulisesti. Miyano näyttelee Durararassa Kidaa, joka välillä hyppii kavereidensa kimpussa ihkuttamassa kaikkea mahdollista energisenä kuin kunnon vauhdin saanut superpallo ja välillä jää ajatuksistaan kiinni negatiiviseen kierteeseen, jolloin Miyanon äänikin muuttuu hyperpirteästä ja teennäisestä hihkumisesta matalampaan monotonisen katkeraan selostukseen. Muutaman kerran hahmo kiihtyykin sen verran kovasti, että katsojat saavat nauttia aika pelottavaankin sävyyn lausutuista repliikeistä. Urabokun Shuuseina Miyano taas saa ehkä yhden lyhyehkön ja informatiivisen repliikin jaksoa kohti, ja koska hahmo on ilmeikkyytensä ja ilmaisuvoimansa puolesta muiden sarjan herrojen ja niiden parin neidinkin tavoin veistetty graniitista, ei seiyuulla ole paljon muuta vaihtoehtoa kuin vain sanoa vuorosanat latteasti. Samoin Fukuyaman Durarara-hahmo Shinra saa esitellä seiyuunsa näyttelijänlahjojen laajuutta ja tarkuutta hitusen pahaenteisen ja välillä vakavoituvan, mutta perusluonteeltaan poikamaisen söpön ja pirtsakan toimiluvattoman tohtorin roolissa. Urabokun puolella hän kokee Tsukumo-taistelijana saman lannistavan kohtalon kuin Shuusei.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö Urabokun hahmot erottuisi toisistaan, sillä kyllä näiltä ihan omat persoonallisuudet löytyvät ja etenkin Shuusein on tarkoituskin olla vähän hiljainen kypsä poika, mutta ääninäyttelyn kannalta nämä hahmot samoin kuten loputkin sarjan bisheistä pääsevät ilmaisemaan tasan yhtä paljon kuin jos seiyuiden käytön sijaan repliikit tehtäisiin yleisölle tiettäväksi ainoastaan tekstitysten kautta. Ainoa seiyuu, joka saa kunnollista eloa hahmoonsa on Takehito Koyasu päähenkilöuken näyttävänä isoveljenä Takashiro Giouna, mutta sekin johtuu siitä, että Koyasulla on niin komea ja tunnistettava ääni, että se saa hahmon kuin hahmon kuulostamaan vaikuttavalta ilman varsinaista yritystäkin.

Rawr. Lieroissa hyviksissä on sitä jotain, vaikka prototyypiksi Takashiro jääkin…

Durarara!! tekee kaiken toisin päin myös siinä mielessä, että se alleviivaa hahmojensa heikkouksia ja pistää ne näiden vahvuuksia vastaan tehden sitä kautta selväksi, että sarja ratsastaa nimenomaan hahmoillaan. Uraboku sen sijaan käsittelee hahmojaan suurimman osan ajasta ennen kaikkea informantteina, jotka kertovat katsojalle, mitä tarinassa tapahtuu ja soveltuvat suurimmaksi osaksi lähinnä pinnalliseen ihkutukseen. Luonteeltaan kaikki hyvikset ovat toki tympeän kivoja ja hyväsydämisiä – lukuun ottamatta mahdollisesti Takashiroa, joka toimittaa porukan pakollisen villin kortin ja moraalisesti harmaan aikuisen virkaa. Varsinkin pääpariskunnan Yuki-poika ja Luka-seme ovat todella köyhää katsottavaa. Luka ei onneksi paljoa muuta tee kuin patsastelee ja tappelee, mutta Yukin ääretön hyvyys, hellyys ja hyödyttömyys raastavat hermojani (mankuvasta äänestä puhumattakaan).

”Ah kauheaa, en pääse irti tämän suloisen pienen tytön rautaisesta otteesta. Woe is me.”

Muutenkin hahmopuolella tehdään aika arvaamattomia liikkeitä, kun jaksossa 7 sarjaan tuodaan lauma uusia hahmoja Gioun perheen palvelusväen muodossa. Lääkäri on eksentrinen hyypiö, kokki tunnollinen symppispoika ja sisäkkö ujo moetyttö, eikä kukaan heistä vaikuta muulta kuin jonkinlaiselta tarpeelta lisätä sarjaan mahdollisimman paljon jäykkiä stereotyyppejä, että jokainen fanityttö nyt varmasti löytää oman varta vasten räätälöidyn ihkuhahmonsa sieltä. Jossain joku vielä sanoi, ettei näillä hahmoilla edes riitä hirveästi relevanssia mangan puolella, mikä saa numeron tekemisen uusista tyypeistä vaikuttamaan vielä ärsyttävämmältä.

Suosikkihahmo

Edelleen vastakohtaisuus Durararaan näkyy siinäkin, että Ikebukuro-seikkailujen monipuolisesta ja eläväisestä possesta on hankala valita suosikkia kun kaikki ovat kivoja, kun taas Uraboku-suosikin valinta on äärettömän helppoa siksi, että suurin osa hahmoista tekisi suuren palveluksen sarjalle näkymällä ruudulla vähemmän. Mainittu Takashiro Giou on kieltämättä kuitenkin varsin karismaattinen herra, ja salaperäiset, vähän pahaenteiset äijät ovat yleensä kiehtovia, vaikka tämäkin hahmo on nähty miljoonaan otteeseen.

Vaan voiton vie pariskunta Hotsuma & Shuusei, koska nämä pojat ovat aika hiton suloisia.  He ovat jopa ihan oikea pari (ainakin henkisellä tasolla) siinä missä pääpari Luka & Yuki vain baittaa laiskasti, koska kohtalo yhdistää ja muuta lässynläätä. Hotsuma ja Shuusei muodostavat toki hyvin tyypillisen kuumapäisen ja viileän dyyden parivaljakon, mutta se toimii tässä yllättävänkin hyvin etenkin yhdeksännessä jaksossa, joka keskittyy nimenomaan heihin. Heidän suhteensa on jopa aidosti kiehtova suuressa keskinäisessä luottamuksessaan ja molemminpuolisen henkisen riippuvuussiteensä voimin – varsinkin kun soppaa höystetään sillä, ettei kumpikaan ole päässyt yli palovammasta, jonka Hotsuma aiheutti aikoinaan Shuuseille, mikä tietysti lisää parisuhteeseen kirpeämmän ja piilotetun katkeran ulottuvuuden.

Fanitytön pää räjähti, kun jalat kävivät läheisiksi.

Koska nämä kaksi ovat sarjan ainoa fiksu ja yhtään syvemmälle menevä liike hahmojen kannalta, ehdotan tuotantotiimille, että tulevissakin jaksoissa on enemmän heitä ja vähemmän tätä:

NYT STNA TURPA KIINNI.