Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 8: Insert-kappaleet

Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit
Osa 2: Neidot pulassa
Osa 3: Pahikset
Osa 4: Kolmiodraamat
Osa 5: Maskotit
Osa 6: Hahmot tarinassa
Osa 7: Ääninäyttely

Ihania Penguindrum-neitokaisia mikin ääressä.

Revolutionary Girl Utena, Star Driver ja Mawaru Penguindrum panostavat kaikki kolme tiettyihin, tunnistettaviin ja useaan otteeseen käyttämiinsä laulettuihin kappaleisiin, jotka koristavat sarjojen audiopuolta, mutta joita käytetään myös avaamaan näkökulmaa hahmoihin ja teemoihin. Kunkin sarjan lippulaivakappale palvelee vieläpä samaa tarkoitusta kahden eri maailman välillä siirtymisen kyydittäjänä ja symbolina.

Tällaisten insert-kappaleiden käytön haasteellisuutta lisää kenties se, että ne hyppäävät väistämättä esille enemmän ja voimakkaammin kuin normaali lyriikaton taustamusiikki, joten niiden on myös istuttava sävyttämiensä kohtausten rytmiin ja tyyliin vielä tuplasti paremmin kuin muun taustamusiikin. Hidas insert-kappale saattaa olla helpompi häivyttää taustalle, mutta kaikki tämän kirjoitussarjan verrokkinimikkeet käyttävät kappaleitaan hyvin korostettuna tyylillisenä elementtinä, joka katsojan on tarkoitus huomata. Ne muodostuvat myös vahvasti osaksi sarjojensa identiteettiä.

Utenan lauluista vastaavan säveltäjä J.A.Seazerin nimi on jäänyt lähtemättömästi monien animekekejen muistiin juuri tämän sävellysprojektin ansiosta. Kappaleet ovat tyyliltään omituista mutta mieleenpainuvaa kuororokkia. Tietenkään Utenan insert-kappaleista ei voi puhua mainitsematta suorastaan pahamaineista Absolute Destiny Apocalypseä, joka soitetaan jokaisen kaksintaistelun alkuun kierrätettävässä areenallenousemiskohtauksessa. Monet ovat ymmärrettävästi menettäneet kärsivällisyytensä moisen toiston kanssa, ja ensimmäinen portaidennousuversio rupeaakin hieman turhan pitkänä ja staattisena puuduttamaan, mutta kohtaus on silti kappaleen voimakkuuden ansiosta loistava petaus alkavalle kaksintaistelulle ja kuvastaa sarjan noidankehätematiikkaa kauniisti. Viimeisellä kaksintaistelukierroksella portaidennousun vaihtuessa toiminnallisemmaksi hissiretkeksi koko kohtaus saa lisäksi uutta puhtia, ja kuorokokoonpanokin on hieman erilainen eri tarinakaarten välillä.

Jokaisen sarjassa käydyn kaksintaistelun taustalla soi lisäksi uniikki kappale, jotka suorastaan päällekäyvän voimakas tyyli ja kuorototeutus sitovat yhteen varsin johdonmukaiseksi musiikilliseksi kokonaisuudeksi, joka käsittää parinkymmenen raidan repertuaarin. Kukin kappale on sovitettu esimerkillisen hyvin yhteen Utenan miekkataisteluun haastaneen hahmon tilanteen ja jakson tapahtumien sekä itse kaksintaistelun rakenteen ja ohjauksen kanssa.

Lyriikoiden puolesta laulut vaikuttavat usein sanahelinältä, jossa oksennetaan ilmoille sanalistoja, hienoja sivistyssanoja ja viittauksia antiikkiin niin pirun tunteella, että on melkein mahdotonta kohtauksia katsoessa huomata, miten pöljiltä ne tuntuisivat ilman kontekstia pelkkinä lyriikoina luettuina (”I will make the world androgynous! Aaa-aaa-aaa-aaa! HERMAPHRODITISM!”). Kukin kappale kuitenkin kasvaa tietyn yhtenäisen teeman ympärille, hyvinä esimerkkeinä yllä lainaamani Rukan kahden sukupuolen yhdeksi tulemisesta veisuava kaksintaistelukappale The Angel Androgynous, Saionjin toisen kaksintaistelun Paleozoic within the Body -kappaleen muinaisevoluutiosanasto, ja Mikin toisen kaksintaistelun paluuta menneeseen haikailevan nostalginen An Immortal Emperor in a Mundane Universe. (Kiitos Krypftolle nimikorjauksesta.)

Kappaleet ovat tarkoituksellisen kryptisiä, mutta niistä on aina löydettävissä väistämättömiä yhtymäkohtia edustamiinsa hahmoihin niin sanoitusteemojensa kuin yleisen sävynsä kautta, sillä musiikillisesti kappaleet ovat yhtenevästä tyylistään huolimatta yllättävän monipuolisia. Mikin Immortal Emperor on rytmitetty erittäin hektiseksi, kuin se haluaisi pysäyttää aikuiseksi kasvamisen tuomat muutokset kiireesti ennen kuin on liian myöhäistä. Wakaban melankolinen, lähes kuolevan synkkä Magic Lantern Butterfly Moth 16th Century taas on täynnä vihaa. Tämä sävy heijastuu suoraan hahmon riipivän katkeruuden syövyttämään mielentilaan.

Oma suosikkini kaksintaistelukohtauksista on suorastaan poikkeuksellisen komean musiikkisynkkansa ansiosta Jurin ensimmäinen kaksintaistelu, kappaleenaan erittäin raskaalla sähkökitaralla kuorrutettu Angelic Creation, Namely Light. Joka ikinen musiikin soundi korostaa animaation liikettä tai leikkausta täydellisesti. Kappale myös sekä alkaa että loppuu järisyttävällä voimalla.

En ole Nanamin lehmä- ja muna-jaksoissa käytettyjen tunnettujen ja itsensä melkein vakavasti ottavien, mutta kontekstissaan hupaisien Dona Donan ja Konnichiwa akachanin Seazer-sovitusten suurin fani musiikillisesti. Nekin tekevät kuitenkin tehtävänsä jaksoissaan ja korostavat sarjan herkullisen kummallista mustaa huumorintajua. Varsinkin Dona Donaa käytetään kekseliäästi kuin pilkkaversiona normaaleista kaksintaistelukappaleista sen soidessa Utenan ja lehmäksi muuttuneen Nanamin härkätaistelun taustalla.

Star Driver on insert-laulujensa kanssa paljon säästeliäämpi kuin Utena, jossa lyriikat väijyvät joka kulman takana. Tähtiajuri on tässä suhteessa myös tiiviimpi ja käyttää neljää kappalettaan hyvin kauniina tyylillisenä keinona omalla, Utenasta lopulta hyvinkin selvästi erottuvalla tavallaan. Koska tarinan hahmot itse laulavat kappaleet, ne ovat henkilökohtaisempia kuin Utenassa ja toimivat lisäksi kyseisten hahmojen rakentamisen, vakiinnuttamisen ja muista hahmoista erottamisen välineenä. Näiden kappaleiden tunnelmallisimmat ja vaikuttavimmat osat ovat poikkeuksetta ensimmäiset säkeet, jotka lauletaan ilman musiikkia kirkkaalla ja harmonisella äänellä, joka täyttää paitsi muuten hiljaisen hetken sarjassa, myös huoneen, jossa sarja pyörii. Nuo alkusävelet tunkeutuvat mieleen ja avaavat kappaleet niin että niistä on mahdoton olla pitämättä.

Laulut itsessään ovat erittäin kuunneltavia ja varsin kauniita. Niistä paras ja muistettavin on ehdottomasti ensimmäinen, salaperäisen Sakana-chanin (Haruka Tomatsu) Monochrome. Se esitellään kaikista selvimmin Star Driverin suorana vastineena Absolute Destiny Apocalypselle. Ne ovat kummatkin formalistisesti tietyssä kohtaa jaksoa toistettavia porttikappaleita, jotka avaavat tien areenalle, jolla päähenkilö pääsee mättämään kulloistakin haastajaansa turpaan. Monochromen elämää suurempi sävy ja Tomatsun lasisen herkkä, mutta voimakas ääni nappaavat mukaansa ja nostavat sarjan mecha-kaksintaistelujen areenana toimivaan nolla-aika-ulottuvuuteen siirtymisen valtavaksi kokemukseksi, joka tuntuu todella ylittävän kauneudessaan kaikki reaalimaailman rajat.

Puoliväliinsä asti sarja toistaa melko orjallisesti Utenan kirjaamaa kaavaa avaamalla nolla-ajan kaksintaistelut, mutta sitten Utenasta tuttuja kuvioita lähdetään murtamaan, kuten toimitaan suunnilleen kaikkien esikuvasta lainattujen elementtien kanssa. Monochromea seuraavaa pirteänreippaan Mizunon (Rina Hidaka) Innocent Blueta käytetään alkuun aivan samalla tavalla nolla-ajan avaamiseen kuin ensimmäistäkin laulua, mutta Mizuno jättää kaavan pian, ja hänen lauluaan kuullaan paljon myös muissa yhteyksissä, ilman porttifunktiota. Innocent Blue on lempeämpi, viattomampi ja positiivisempi kuin Monochrome, ja Hidakan pehmeän lapsekas, elämää ja iloa tihkuva ääni luo aivan uudenlaisen lähestyttävyyden tunnelman luoksepääsemättömän oloisen Sakanan laulun jälkeen. Toisaalta Innocent Blue tuntuu myös pienemmältä kuin ylimaailmallinen Monochrome, jota jäin kaipaamaan pitkäksi aikaa laulun vaihtumisen jälkeen. Alkupettymyksen jälkeen Innocent Blue on kuitenkin itsessään erittäin kaunis kappale, joka myös sopii laulajansa suuhun mukavasti.

Mizunon jälkeen ääneen pääsevän Keiton (Ami Koshimizu) Aki iro no Aria tuo taas uuden, tällä kertaa kypsemmän sävyn, mutta se on mielestäni kappaleista vähiten onnistunut. Se on lauluista ainoa, joka ei oikein tunnu kuvastavan laulajaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Suurin ongelmani sen kanssa on sen pop-henkisyys. Kaikista neljästä kappaleesta on sarjassa pääasiassa käytettyjen eeppisten apprivoise-versioiden ohella tehty myös selkeästi heikommat ja tunnelmattomammat poppiversiot, joista Keito pääsee laulamaan oman hirvityksensä itse sarjassa. Pidän tarinallisessa mielessä siitä, että Keito elättelee yhä teini-iässä salaa lapsuuden pop-idoli-haaveitaan, ja että hänen apprivoise-laulunsa on dramaattisempi ja hitaampi versio hänen jaksossa 18 laulamastaan pirteästä pop-kappaleesta. Pidän myös kappaleen taustalle ilmeisesti haetusta ideasta – siitä, että toisaalta kylmän laskelmoivana ja toisaalta vastuullisen coolina hahmona tähän mennessä tunnettu Keito haluaisikin olla vapaa laulamaan pirteitä ja kevyitä pop-lauluja ja että hän onkin lämminhenkisempi ihminen kuin miltä alkuun vaikutti. Hänen valitsemansa kauhea purkkakappale ja tyylinsä laulaa se ärsyttävät kuitenkin. Varsinkin pop-version muka-söpöiksi pakotetut lässytyskohdat raastavat hermojani (0:40; 1:02).

On mahdollista tehdä pirteitä pop-lauluja, jotka eivät äidy söpöstelymaukunaksi, joten miksi Keito olisi valinnut juuri tämän kappaleen, jonka ilmaisemaa idolisöpöä puolta Keitossa ei tuoda sarjassa esille muuten juuri lainkaan, joten kontrasti menee suureksi osaksi hukkaan kontekstittomana. Koshimizulla on kaunis ja kirkas ääni, joka olisi mielestäni hyötynyt enemmän dramaattisemmasta kappaleesta, joka ei olisi aivan näin selkeän iloinen. Keiton muuten komea hahmonkuvaus toisaalta vedetään muutenkin loppujaksoissa persiilleen, joten epäonnistuneen musiikkivalinnan ei ehkä pitäisi olla suuri yllätys.

Neljäs kappale, Wakon (Saori Hayami) Komerobi no Contact, on lauluista ainoa, jota ei soiteta nolla-ajan avaamisen taustalla kertaakaan (ja jonka poppiversiokin on varsin ok). Tämä onkin sopivaa, sillä muista laulajista Sakana ja Keito suhtautuvat muutenkin myönteisesti nolla-aikaa jatkuvasti avaamaan pyrkivään Kiraboshi-pahisjengiin, kun taas Mizuno ei ole edes tietoinen koko nolla-ajasta, mutta Wako inhoaa kokemuksiaan siellä. Hän pääsee kuitenkin laulamaan kappalettaan pitkin sarjaa eri yhteyksissä, joten se ei kuitenkaan jää huomiotta, vaan toisin kuin muut laulut, on läpi koko sarjan mukana. Sen sävy on suureellisuudestaan ja määrätietoisuudestaan huolimatta Wakolle sointuvan maanläheinen, lämmin ja toiveikas.

Penguindrumissa soitettava lauluvalikoima on huomattavasti suppeampi kuin Star Driverissa ja varsinkin Utenassa. Oikeastaan ainoa tärkeä insert-laulu on Triple H:n Rock Over Japan, jonka suoraviivaisen päällekäyvä ja kovaääninen soundi hätkähdyttää joka kerta. Se toimii Penguindrumin porttilauluvastineena Utenan Absolute Destiny Apocalypselle soidessaan taustalla joka kerta, kun Kristalliprinsessa kutsuu Takakuran veljekset rakettisukkulassa surrealistisen vaaleanpunaiseen metromaailmaansa komennettavakseen.

Kappale itsessään ei ole suosikkejani vähän joka suuntaan rönsyilynsä ja ylitsevuotavan pirteän ryöpytyksensä takia, vaikka kieltämättä siinä on vähän sellaista pakosti mukaansa vievää soundia, jonka ansiosta siitä täytyy sittenkin pitää ihan pikkuisen. Se onnistuu lisäksi kontekstissaan tekemään juuri mitä yrittääkin: lyömään katsojan ällikällä olemalla äänekäs ja räjähtävä samalla kun yleisön silmille heitetään ilmassa syöksähteleviä tähtiä, liikennemerkkejä ja muita symboleita enemmän kuin mihin inhimillinen rekisteröimiskyky riittää. Rock Over Japan -kohtausten audiovisuaalinen toteutus jättää katsojaraukan tuijottamaan ruutua monttu auki autenttisissa wtf-fiiliksissä. Erityisen tehokkaasti käytetään kappaleen aika ihanaa instrumentaalista välisoittoa Kristalliprinsessan käänteis-henshinin tahdittamisessa.

Kappale eroaa Absolute Destinystä ja Star Driverin lauluista erityisesti siinä, että siitä puuttuu näistä kuuluva suureellisuus, hienostuneisuus ja dramaattisuus. Se kuulostaa kilpailijoidensa rinnalla lähinnä melulta, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole aivan huono asia, kun otetaan huomioon Penguindrumin kieli poskessa -henkinen yleissävy. Kohtaus voisi kuitenkin olla vieläkin tehokkaampi, jos itse kappale olisi tykättävämpi.

Penguindrum käyttää yhdeksännen jaksonsa loppupuolella myös myöhemmin muutaman jakson ending-kappaleena kuultavaa Triple H:n Grey Wednesdaytä, josta pidän kappaleena huomattavasti enemmän kuin Rock Over Japanista ja joka istuu kohtaukseensa Himarin muistelu-unen päättäjänä mielestäni aivan kuninkaallisen komeasti. Se on juuri niin kaunis ja tunnelmallinen kuin Rock Over Japan ei ole, ja sointuu Himarin surumielisen hämmentyneeseen kokemukseen hetkestä kerrassaan täydellisesti.

Penguindrumin insert-kappaleisiin, samoin kuin moniin sen ending-kappaleisiin tuo myös hauskan säväyksen se, että kappaleet tehnyt Triple H koostuu sarjassa lapsina tuonnimisen bändin perustamisesta haaveilleiden Himarin, Hikarin ja Hibarin ääninäyttelijöistä. Vaikka sittemmin kaksistaan Double H -bändin muodostaneet Hikari ja Hibari muuten ovat hyvin pienessä roolissa, Triple H:n idea ja sen jatkuva esiin tuominen sarjassa soivien laulujen kautta tekee heistä aidosti tärkeitä hahmoja Himarin unelman muodossa. Vaikka kappaleet kuuluvat meille katsojille konkreettisesti, sarjan maailmassa ne ovat ainakin Himarin osuuden kannalta kuvitteellisia, sillä tämähän ei lopulta päässyt mukaan ystäviensä bändiin. Tämä kytkös tuo Triple H:n kappaleet lähemmäs katsojaa kuin Utenan anonyymit kuorolaulut, mutta integraatio sarjan tapahtumiin on paljon symbolisempaa kuin Star Driverissa, jossa kappaleet ovat konkreettisesti neljän hahmon laulamia.

Kaiken kaikkiaan Penguindrumin insert-laulu-osasto häviää vaatimattomuudessaan, hajanaisuudessaan ja outojen musiikkivalintojensa takia kirkkaasti kilpailijoilleen, vaikka esittävä bändi onkin kiitettävän omalaatuinen narratiivinen rakennelma. Star Driverin kappaleet toimivat yhteen erittäin hyvin ja ovat myös varsin kauniita. Edes nyrpistelemäni Keiton Aki iro no Aria ei ole varsinaisesti huono, vaikka se jääkin muita selkeästi heikommaksi. Utena vetää kuitenkin pisteet kotiin silkalla volyymillään tykittämällä ilmoille kolmisenkymmentä kappaletta, joista useimmat ovat kerrassaan upeita ja ne muutkin toimivat kontekstissaan vähintään hyvin.

Seazerin musikaalinen panos Utenaan on ehdottomasti yksi sarjan mieleenpainuvimmista piirteistä, ja se onkin jäänyt itselleni erityisen tärkeänä monipuolisuutensa ja voimansa ansiosta. Musiikkien itsenäistä vaikuttavuuttakin tärkeämpää on se, miten loistavasti valittu suureellinen musiikkityyli sointuu Utenan muutenkin omituiseen ja teatraaliseen maailmaan ja miten saumattomasti kappaleet on istutettu sarjaan ja valjastettu tarinankerronnan välineeksi.  Minuun nämä sävellykset ovat tehneet aikoinaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että blogini on saanut nimensä upean Missing Link -kappaleen mukaan.

Seuraavalla kerralla luvassa tarinaa sarjojen instrumentaalisesta taustamusiikista.