Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi

Erotin Tuhkimon romanssin omaksi postauksekseen, koska halusin samalla käsitellä So This is Love / Jos se on hän -kappaleen musikaalikohtauksena (linkki suomen- ja englanninkieliseen versioon) ja pohtia hieman Tuhkimo III:n panosta romanssiin.

Riittääkö yksi romanttinen tanssikohtaus?

Tuhkimon ja Prinssin rakkaustarina on Lumikinkin tarinaa paljaampi romanssi. Tuhkimon Prinssi on jälleen marginalisoitu, kun taas höpsö Kuningas ja tämän sidekick Suurherttua hoitavat kohtauksen, jossa päätetään lasikengän olevan paras tapa löytää kadonnut neito.

Tämä johtunee ainakin osaksi kustannussyistä, sillä vahvasti tyyliteltyjä koomisia hahmoja oli varsinkin 1900-luvun puolivälissä helpompi ja todennäköisesti myös hauskempi animoida kuin dramaattisempia ja realistisemmin liikkuvia hahmoja. Kohtaus tuntuu kuitenkin keskittyvän aivan vääriin hahmoihin, vaikka se olisi voinut avata myös Prinssin näkökulmaa uhraamatta täysin koomista luonnettaan.

Kaikeksi onneksi Tuhkimon ja Prinssin tanssiaiskohtaus on tunnelmallinen ja onnistunut. Se myös luo aidosti romanttisen tunnelman parin välille. Hahmojen välitöntä sielunyhteyttä korostetaan heidän valssitaustaan mukautuvan yhteisen ääneenlaulamattoman duettonsa harmonialla. Lisäksi he tanssahtelevat eristyksiin muista juhlijoista hämärään puutarhaan, jonka design tuntuu uneliaan epätodelliselta. Kumpikaan ei tunnu tajuavan aikaa ja katsojakin tuudittautuu kohtauksen raukeantäydelliseen tunnelmaan niin että sen katkaiseva keskiyötä osoittava kellon kumahdus suorastaan säikäyttää jälleen hereille seuraamaan leffan tapahtumia.

Kohtaus onnistuu siis välittämään parin välille kehittyvän taianomaisen tunnelman todella hyvin. Se on myös aivan olennainen syy sille, että sen ulkopuolella käytännössä olematon romanssi on mitenkään hyväksyttävä. Rakenteeltaan hyvin yksinkertaisella kappaleella on siis äärimmäisen tärkeä narratiivinen tehtävä, jossa epäonnistuminen veisi tavallaan pohjan koko elokuvalta tai vähintään sen onnelliselta lopulta.

Vaikka Tuhkimolla ei ole samanlaista taideleffan mainetta kuin Prinsessa Ruususella, on leffassa yllättävän paljon taiteellista visuaalista näkemystä. Saippuakuplakohtauksen ja kurpitsavaunuhetkien lisäksi tämä kappale on yksi leffan visuaalisesti mielenkiintoisimmista kohdista. Puutarhan sinisyys sointuu kauniisti Tuhkimon hopeisena kimmeltävään mekkoon ja sen laajuus ja hämäryys voimistavat tunnelmaa siitä, miten pari soljuu täysin omaan maailmaansa.

Kaunotar ja Hirviö -leffan tanssikohtaus toteutti itse asiassa 40 vuotta myöhemmin hyvin samantyyppisen fiiliksen miljöönsä kanssa värisävytyksineen ja eristyneine tanssitiloineen. Myöhempi leffa näyttää toki suuruudessaan komeammalta varsinkin, kun leffan emotionaalinen puoli on paljon syvempi kuin Tuhkimon. So This is Love tekee kuitenkin yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan varsin hyvää työtä.

Pidän laulun suomenkielisestä tulkinnasta enemmän kuin alkuperäisestä. Jo lyriikat ovat mielestäni mukavammat. Tunne välittyy niistä täysin, mutta sanat eivät pääasiassa puhu suoraan rakkaudesta. ”So this is love” kääntyy muotoon ”Jos se on hän”, mikä taas vihjaa vahvemmin, että Tuhkimon kauniissa unessa, jota hän ei leffan alussa suostu kertomaan eläinystäville, oli kyse nimenomaan romanssista. Tuhkimo siis kokee löytäneensä komeasta tanssipartneristaan rakkauden, josta on uneksinut.

Suomikäännös toimii mielestäni romanssin kannalta paremmin, sillä se maalaa Tuhkimon ja Prinssin tarinan enemmän puhkeavaksi romanssiksi kuin voimakkaaksi tosirakkaudeksi. Tässä ihmissuhteessa auttaa myös ylipäänsä se, ettei loppukonfliktia selvitetä epämääräisesti pohjustetulla ja välittömästi ensivaikutelmista muka syntyneellä ”tosirakkaudella”.

Katsojien ei siis tarvitse niellä sitä, että ensitapaamisen aikana syntynyt alkuihastus on kerennyt jo syventyä taikoja murtavaksi voimalliseksi tosirakkaudeksi. Sekä Lumikin että Auroran tarinat kärsivät juuri tästä ainoastaan satu-statuksen juuri ja juuri nihkeästi oikeuttamasta suudelma-aspektista huomattavasti, mutta Tuhkimo väistää sen kunnialla. Kummankin osapuolen olisi sosiaalisista syistä hyvä löytää siippa mahdollisimman heti, Tuhkimon päästäkseen pois Lady Tremainen hajoavasta ja vihamielisestä taloudesta ja Prinssin isän painostuksen johdosta. On siis tuskin ihme, että molemmat tarraavat kiinni ensimmäiseen yhtään potentiaaliseen tyyppiin, jonka kanssa tuntuisi synkkaavan.

Anna Kuoppamäen tulkinta Tuhkimosta on myös enemmän mieleeni kuin Ilene Woodsin alkuperäinen näkemys, suureksi osaksi sen takia, että Kuoppamäen ääni on jollain tapaa erikoisen syvä ja tyypillisen naisellinen samaan aikaan, ja jää siksi mieleen paremmin. Suomiversion duetto kuulostaa myös kauniimmalta korvaani äänien yhteensopivuuden ansiosta.

Miten Tuhkimo III sopii tähän kuvaan?

Tuhkimo III – Taikansa kutakin tulee yllättäen pelastamaan alun perin yhden ainoan kohtauksen varassa horjuvan romanssin (Tuhkimo III jättää pikkutarinoista koostuvan Tuhkimo II:n täysin huomiotta). Jatko-osan alussa Tuhkimo ja Prinssi ovat olleet vuoden naimisissa. Heillä on selvästi hauskaa yhdessä ja he nauttivat toistensa seurasta ja vaikuttavat oikeasti varsin suloiselta, joskin pikkuisen siirappiselta ja edelleen aika tylsältä parilta.

Alussa Tuhkimo laulaa hieman vitsaillen: ”I’m a princess and a wife / All because I fit a shoe!”, mutta leffa käyttääkin paljon aikaa sen pohtimiseen, mitä tosirakkaus ensisilmäyksellä oikeastaan on. Se tehdään selväksi, että kengän sopimisella ei ainakaan ole mitään tekemistä asian kanssa, eikä Prinssille olisi kelvannut kuka tahansa sirojalkainen neito.

Rakkaus ensisilmäyksellä on lähtökohtaisesti mielestäni pinnallinen ja siksi vähän heikko konsepti. Tuhkimo III onnistuu kuitenkin mielestäni kohtuullisen hyvin (ja vähintään paremmin kuin mikään muu tietämäni fiktiivinen teos) selittämään ja oikeuttamaan konseptin – jos ei muuten niin ainakin satukontekstissa. Leffa rakentaa ensisilmäyksellä rakastumisesta pikemminkin rakkautta ensifiiliksellä. Olennaisin osa on se erityinen tunne, joka saattaa syntyä silmiin katsomisesta tai käden koskettamisesta, eikä pelkästään nätistä naamasta. Jos tunne puuttuu, jotain on väärin.

Leffan ideana on, että Tuhkimon äitipuoli Lady Tremaine saa käsiinsä Haltijakummin taikasauvan ja peruuttaa ajan siihen pisteeseen, kun Suurherttua tulee sovittamaan lasikenkää Tremainen kartanoon alkuperäisessä klassikossa. Taikasauvan heilautus saa lasikengän sopimaan Anastasia-siskopuolen jalkaan ja Prinssin uskomaan, että tämä olikin hänen juhlissa tanssittamansa neito.

Prinssi saakin paljon alkuperäistä esiintymistään enemmän huomiota, mikä auttaa lisäämään romanssin uskottavuutta. Nyt hänen täytyykin pitkään kamppailla ristiriitaisten tuntemustensa kanssa. Hän muistaa elävästi edellisen illan tunteensa Anastasiaa kohtaan, mutta hämmentyy, kun ei pysty enää seuraavana päivänä löytämään tanssiaisissa kokemaansa yhteyttä heidän välillään (mikä tietysti johtuu siitä, ettei edellisillan tyttö hänen väärennetyistä muistoistaan huolimatta ollut Anastasia vaan Tuhkimo). Sen sijaan täysin ventovieras palvelustyttö eli Tuhkimo tuntuu herättävän hänessä jonkinlaista kipinää. (Sivuhuomiona saduista inspiraatiota ammentava Olipa kerran -jenkkisarja asettaa Lumikin ja tämän prinssin täysin samaan tilanteeseen.)

Prinssi on yhä tylsimmän ja persoonattomimman näköinen Disney-hahmo, mutta ainakin hän on nyt oikea hahmo, eikä pelkkä juonielementti!

Pidän siitä, että jatko-osa yrittää oikeasti selittää Tuhkimon ja Prinssin kokemaa yhteyttä ja tehdä uskottavammaksi heidän romanssiaan. Se kuitenkin pyrkii tekemään tämän alkuperäisen klassikon lähtökohdista käsin, eikä maalaile romanssiin minkäänlaista retconnausta (sen sijaan pari muuta juttua on selvästi ristiriidassa alkuperäisen kanssa).

Lisäksi leffa käyttää Anastasiaa ja Kuningasta tämän teeman käsittelemiseen ja tulee samalla syventäneeksi kumpaakin alkuperäisessä Tuhkimossa paperinohueksi jäänyttä hahmoa huomattavasti. Esimerkiksi sydäntäni lämmittää ihan hirveästi tämä kohtaus, jossa Kuningas lohduttaa Anastasiaa tämän heikoista tanssitaidoista kaikkien luullessa tämän olevan Prinssin sydämen valittu. Alkuperäisessä Tuhkimossa yksikään hahmo ei saa näin lämmintä ja syvää hahmofokusta.

Sivuhuomiona en ole koskaan pitänyt kauheasti Tuhkimosta leffana, mutta jatko-osasta tykkäsin yllättäen kovastikin. Se tuntuu tietyistä disneynjatko-osavaivoistaan huolimatta korjaavan monet alkuperäistä leffaa vaivaavista suurista ongelmista, kuten hiirien tai Kuninkaan sähellykseen keskittyvän rytmityksen, rasittavuuteen asti karrikoidun sivuhahmokirjoituksen ja yleisen mustavalkoisuuden.

Lisäksi se laajentaa rakkautta ensisilmäyksellä -teemaa tietoisesti ja jopa fiksusti, pakottaen myös hahmot pohtimaan aihetta. Tuhkimosta ja tämän Prinssistä ei ole saatu sydäntälämmittävintä tai mielenkiintoisinta paria ikinä, mutta heidän romanssinsa on onnistuttu lihottamaan pelkästä kalpeasti pohjustetusta onnellisesta lopusta toimivaksi ihmissuhteeksi. Koska en pahemmin välitä alkuperäisestä, ei sekään haittaa, että Tuhkimo III kajoaa alkuperäiseen materiaaliin ja kirjoittaa tarinan lopun täysin uusiksi.