Asaichi on maailman suurin mulkku, johon yksinkertaisen oloinen Yoru on jostain syystä rakastunut. Yoru liittyy Asaichin bändiin, ja groupieorgioissa sattuneen kännisen vahinkopanon jälkeen tapahtuu kaikkea epämiellyttävää.
Pokkareita luettuna: 1/1
The Song of Yoru & Asa (Yoru to Asa no uta) jätti jälkeensä hyvin samanlaisen tunnun kuin muutamat aikaisemmatkin kokemukseni mangaka Haradan nimikkeiden kanssa. Sen junaturmaisesta etenemisestä ei oikein voi katsoa poispäin, ja lukeminen itsessään muodostuu intensiiviseksi kokemukseksi, mutta tarina jättää lopulta jälkeensä hämmennyksen ja ällötyksen sekaisen tunteen.
Tarina etenee polveilevan ja harhailevan tuntuisesti välillä Yorun, välillä Asaichin ja välillä sivuhenkilöiden kautta, ja minun oli pitkään tarinan alkupuolella vaikea löytää punaista lankaa. Lopputuloksena syntynyt tarina tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävästi suorastaan määrätietoiselta kokonaisuudelta, jonka kaikki elementit onnistuvat omituisesti viemään päätarinaa eteenpäin.
Kokonaisuuden suuri ongelma on kitenkin se, että Harada on innostuneempi luomaan pimeitä ja yllättäviä fetissiskenaarioita kuin sympaattisia hahmoja. Hahmoissa on kyllä mielenkiintoisia ristiriitoja, mutta tässä teoksessa molemmat nimihahmot ovat niin omituisia, että heitä kohtaan on vaikea tuntea mitään positiivista.
Asaichi on niin räiskyvän hirveä, rajattoman itsekäs ja turha ihmisperse, että on turhauttavaa, että tarinaa seurataan enimmäkseen hänen kauttaan. Yorun täysin irrationaalinen, psykoosimainen ja Asaichin ylitsevuotavan törkeyden täysin huomioimatta jättävä rakkaus Asaichiä kohtaan sekä selkärangaton valmius tulla Asaichin parjaamaksi ja hyväksikäyttämäksi taas tuntuvat ällöttävältä. Yoru ei vaikuta masokistilta, vaan on kertakaikkiaan niin sokean rakastunut Asaichiin, ettei yksinkertaisesti välitä siitä, millainen henkilö tämä on. Tämä paridynamiikka ja Yorun hyytävän maaninen omistauminen tappavat kaiken romantiikan pokkarista siitä huolimatta, että loppua kohden Asaichin tunteet Yorua kohtaan alkavat muistuttaa jotain inhimillistä.
Haradalta tietää saavansa ikävää sielun täydeltä, mutta Yoru & Asassa vastakarvaan hankasi erityisesti niljakas ja mauton kontrasti hirveyksien ja söpöilyn välillä. On vaikea sulattaa sitä, että aivan hyytävän brutaalisti kuvatun raiskauksen uhrin myöhempi reaktio päällekäyjien tapaamiseen puetaan vähättelevän söötiksi pikku säikkyilyksi.
Vaikka lopputuotteesta jäi enemmän negatiivista kuin positiivista sanottavaa, on Haradan vahvuus tarinankertojana se, että hänen teoksensa sisältävät niin paljon voimakkaita elementtejä, että ne nostattavat pintaan vahvoja tunteita. Tämäkin teos jäi ainakin hyvin kirkkaasti mieleen. En kuitenkaan usko, että tämän tarinan pariin tarvitsee palata enää – ja olen ehkä nyt viimeistään oppinut, etten saa Haradalta sitä, mitä BL-tarinoiltani haen. Mangaka on hyvä kuriositeetti tietää, mutta en taida ainakaan ilman erityistä syytä enää hakeutua hänen töidensä äärelle.