Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.
Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.
Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.
Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.
Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).
Katsomatta hyviä hahmoja.
Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.
Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]
Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.
Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.
Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.
Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)
Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.
Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.
Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.
Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.
Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.
Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.
Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.
Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.
Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.
Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha
6 vastausta aiheeseen “Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista”
Hyvää pohdintaa Arana!
On kieltämättä hieman yllättävää se, että miten olet päässyt hahmoihin noin paljon sisälle kuluttamatta itse teoksia ollenkaan. Erityisesti tämä kiehtoo siksi, että olen itse täysin päinvastainen kuluttaja. Minun on todella vaikeaa pysyä perässä edes eri teosten hahmojen nimissä olivat ne sitten pää- tai sivuhahmoja. Toisaalta jaksan katsoa tai lukea pitkääkin dialogia jos sitä käyvissä hahmoissa on syvyyttä ja tarinakin on muutakin pelkkää toimintaa ja koheltamista.
Pakko kysyä, että mistä keräät hahmoihin liittyvän tiedon ellet kuluta itse teosta? Mangakartan pohjalta olen huomannut, että poimit paljon yksityiskohtia hahmon kuvasta ja sen välittämästä olemuksesta mutta riittääkö se?
Korjaa toki, jos ymmärsin kommenttisi väärin, mutta kenties ero ei tullut tekstissä ihan selväksi, jos ei tiedä valmiiksi, että monet noista mainituista ovat suosikkisarjojani, joista siis teos on erittäin tuttu. Selvyyden vuoksi siis: kaikki tekstissä mietityt hahmot Cielistä alaspäin edustavat hahmoja, joiden kotiteoksen olen kuluttanut. Vain alun Moriarty-Kaiki-Alexander-akseli on pelkkien designin kautta esille tulevien hahmopiirteiden varassa tykkäämistä, ja heistä en tosiaan juurikaan tarinapointteja tiedäkään. Tosiaan saan yleensä hahmosta paljon irti ihan jo tarkastelemalla hahmodesigneja, mutta en sentään koko elämäntarinaa. :D
Tekstin pointti siis oli, että tykkään eri hahmoista kovin erilaisista syistä. Tuo hahmotyyppitykkääminen, joka ei välttämättä vaadi teoksen kuluttamista, on yksi validi (ja itselleni itsenäisenä tykkäämissyynä aika uusi ja varmasti aina täysin toissijainen) tapa tykätä hahmoista. Ja toisaalta tuttujen teosten hahmoistakin voi tykätä eri syistä ja eri tavoilla. Kirkastin tätä lisäämällä taitoskohtaan selventävän virkkeen.
Sinänsä tuo hahmotyyppitykkääminen kuitenkin on semmoinen asia, joka itseäkin kiinnostaa, koska olin pitkään ollut tosi vahvasti siinä ajatusmaailmassa, etten ymmärrä sellaista kontekstitonta tykkäämistä, koska pitäähän hahmon tarina nyt tietää että hahmosta voi saada mitään irti. Olen kuitenkin alkanut vaivihkaa löytää iloa tällaisestakin hahmotykkäämisestä.
Animepiireissä on jonkun verran perinnettä siitä, että jotain teosta voidaan alkaa hypettää valitsemalla julkistettujen hahmoesittelyiden perusteella parhaita tyttöjä ja poikia jo ennen teoksen julkaisemista. Tässä hahmon kontekstina toimii itse teoksen ja siihen sisältyvien tarinaelementtien sijaan hahmokulttuuri itsessään – kun tyypillisistä animehahmotyyppipiirteistä on jonkun verran etukäteisoletuksia, on helppo valita se suosikiksi vaikkapa se vakaan lempeästi hymyilevä hahmo, pirtsakka lyhyt hahmo tai silmälasipäinen kirjatoukka.
Esimerkiksi tuon postauksessa mainitun Kuroshitsujin tekijä toimii hahmosuunnittelijana Disneyn tulevassa Twisted Wonderland -mobiilipelissä, jossa Disney-pahiksia on uudelleenkuvitettu nättipojiksi, jotka käyvät koulua omissa tuvissaan. Itse peliä odotellessa on ollut hauskaa puuhaa porukalla arvioida uusia poikia sitä mukaan, kun niitä on julkistettu.
Mielenkiintoinen ja monella tapaa samaistuttava postaus! Itsellenikin fiktiossa tärkeintä ovat juuri hahmot ja heidän väliset suhteensa. Omat tarinanikin keskittyvät enemmän henkilöihin ja heidän kehitykseensä kuin juoneen tai tarinamaailmaan. Enkä minäkään yleensä välitä teoksista, joiden hahmoista yksikään ei säväytä minua. Esimerkkinä tulee mieleeni Puella Magi Madoka Magica, jossa pidän kyllä sarjan ideasta ja musiikista, mutta koska en kiintynyt kehenkään hahmoon, ei animekaan kuulu suosikkeihini.
Itse en sanoisi pitäväni jostakin hahmosta itse teokseen tutustumatta, mutta jos olen esimerkiksi aikeissa katsoa jonkin sarjan tai elokuvan, pystyn yleensä jotenkin arvaamaan, mistä hahmoista tulen pitämään (usein tämä vaatii kyllä jonkin verran ennakkotietoa esim. hahmon luonteesta). En sanoisi pitäväni tietyistä hahmotyypeistä, mutta suosikkihahmoillani on usein kyllä joitakin yhteisiä piirteitä, kuten älykkyys.
Minäkin pidän kovasti Cielin hahmosta, suureksi osaksi juuri noiden mainitsemiesi kontrastien vuoksi. Oikeastaan koko sarja on täynnä mielenkiintoisia ja monipuolisia hahmoja, mikä tekee siitä yhden suosikeistani. Usein se, miten moneen hahmoon olen sarjassa kiintynyt, on suoraan suhteessa siihen, miten paljon itse sarjasta pidän. Sama pätee myös elokuviin: yksi syy siihen, miksi Kaunotar ja hirviö on suosikkini Disney-klassikoista, on se, että sen hahmokaarti on minusta aivan mahtava.
Tämä ei enää varsinaisesti liity hahmoihin, mutta samastuin valtavasti siihen, miten kuvailit itseäsi sosiaalisissa tilanteissa. Isossa porukassa minun on edelleen vaikea saada itselleni puheenvuoroa, varsinkin jos on kyse vapaasti etenevästä keskustelusta eikä esimerkiksi ryhmätyöstä. Pidänkin enemmän juttelusta yhden tai kahden ihmisen kanssa. Mutta vaikka minusta koskaan mitään yltiösosiaalista ihmistä tulee, olen vähitellen kehittynyt sosiaalisena toimijana. Minulla ei nyt tule mieleen ujoja ja/tai introverttejä hahmoja, joihin erityisesti samastuisin, mutta yleisesti ottaen fiktion hetket, joissa hahmot tuntevat noloutta tai kiusallisuutta
(mikä nyt onkaan paras käännös sanalle ”awkwardness”), erityisesti ihastuksensa seurassa, lämmittävät sydäntäni ja tuntuvat usein ihanan realistisilta.
[…] […]
Kiitos selvennyksestä! Vedin tosiaan liian hätäisen johtopäätökset tuosta Moriarty-Kaiki-Alexander-akselista.
Kysymykseeni vaikutti hieman teidän pohdinnat Mangakartassa, josta huomaa kuinka paljon teette johtopäätöksiä jo pelkästä hahmon ulkonäöstä. Esimerkiksi juuri tuon Moriartyn ja Holmesin kohdalla oli sinulta mielenkiintoisia huomioita. Siksi mietin, että onko mangassa tyypillistä se, että jo pelkästä hahmon ulkonäöstä, ilmeestä ja asennosta voi päätellä jotain sen taustasta ja asenteesta. Tarkoitan siis syvemmin kuin esimerkiksi ”iloinen”, ”hyökkäävä” tai ”porukan pomo”.
@Eleanor: Kiva kun tykkäsit! Fiktiohahmojen voima on kyllä ihan mahtava, ja itsellä tuppaa olemaan aika samalla tavalla, että mitä useammasta hahmosta teoksessa tykkään tai mitä useamman hahmon ainakin koen mielenkiintoiseksi, sitä enemmän tykkään koko teoksesta, mutta joskus yksikin vahva hahmosuhde voi viedä huipulle. Esimerkiksi en itse ole kokenut erityistä yhteyttä Kaunottaren ja hirviön hahmokaartiin kokonaisuutena, mutta Bellen ja Hirviön välinen keskusdynamiikka on minulle niin vahva, että leffa on sen takia suosikkejani.
Minuun Madoka Magica iski hahmojenkin puolesta, vaikka sitä ei käsittääkseni yleensä pidetä mitenkään erityisenä hahmosarjana. En itsekään ehkä varsinaisesti kiintynyt hahmoihin, mutta tykkään sarjan hahmokerronnassa erityisesti siitä, miten vahvasti kunkin hahmon motivaatio on ilmaistu ja miten siitä motivaatiosta sitten kumpuaa hahmoille vahvoja konflikteja.
Tosiaan itsellekin tuo hahmotykkääminen teokseen tutustumatta on tosi uusi ajatus, koska perinteisesti arvostan hahmokokonaisuutta, eikä pelkkä hahmodesign voi mitenkään ilmentää hahmon koko tarinaa tai edes koko persoonallisuutta. On jännä, miten vähällä informaatiolla alan kuitenkin tykätä joistain hahmoista, vaikka lämpenen toisille hitaammin. Monesti minulle on ihan tyypillistä, että huomaan jonkun hahmon ensi-ilmestymisen kohdalla tuntevani vetoa hahmoon, kun näen sen ensimmäisiä reaktioita ja vuorosanoja – Emilia oli minulle tällainen hahmo, Himemiya taas vaati vähän enemmän taustoitusta. Mutta joo, hahmotyyppi on ehkä monesti turha laaja termi, kun puhutaan hahmoista tykkäämisestä. Ehkä hahmopiirteistä tykkääminen on osuvampi siinä mielessä, tykätyssä hahmossa voi olla se yksi sydäntä lähellä oleva hahmopiirre tai sitten useita sellaisia.
Aina on kyllä tosi kiva kuulla, että meitä hissukkatyyppejä on muitakin ja että yleensä itsessä on mahdollista kehittää niitä piirteitä, joiden kokee tarvitsevan kehitystä. Hyvä me!
@Guf: Olen itse tosiaan aika visuaalisesti suuntautunut fiktion kokija, ja tykkään ihan erityisesti miettiä, millä tavalla hahmodesign voi visuaalisessa mediassa rakentaa hahmoa ja muita elementtejä – tästä innostuksesta kumpusivat epäilemättä myös ajatukset Patriootti Moriartyn nimihahmosta ja Sherlockista. Tykkään tehdä tällaista analyysiä sellaisten hahmojen kohdalla, jotka tunnen teoksen kautta ainakin jossain määrin. Mutta kyllä animen ja mangan hahmodesign-perinne tosiaan toimii niin, että hahmoilla on tunnistettavia design-piirteitä, jotka ilmaisevat hahmon luonnetta jotenkin. Esimerkiksi silmälasit voivat mallistaan riippuen kertoa eri asioita hahmosta (pyöreät pullonpohjalasit ovat vanhanaikaisen comic relief -nörtin merkki, ohuemmat soikiolinssit taas kertovat usein hahmon tiukkuudesta ja älykkyydestä, jne). Tämän takia hahmosta ja sen luonteesta voi jo hahmodesignin takia päätellä aika paljon asioita, vaikka ei sitä teoksen kontekstia olisikaan.
Jos vähän yritän miettiä, mitä saan irti vaikka tuon tässä postauksessa mainitun FGO-Moriartyn tapauksessa, niin hahmo kiehtoo minua, koska yleisesti ottaen tykkään ylväistä setämiehistä ja koska hänen designinsa saa hänet vaikuttamaan itsevarmalta, älykkäältä ja arvokkaan määrätietoiselta (tuiman läpäisevä katse, terävät kasvonpiirteet linjakkaine ikäpiirteineen, hillitty ilme, hiukset ja viikset tarkasti laitettuna, hanskat) mutta samalla hyvin dramaattisen pompöösiltä (viitta toisella olkapäällä, draculamaiset siipijutut kauluksessa, liivin jalokivinapit ja yhteensopivat kalvosinnapit, kultaiset adidasraidat liituraitahousuissa, fabulöösi huivi, vaakunajuttu huivin olalla, ylipäänsä kuninkaallinen sininen aksentoimassa näyttävästi muuten maanläheisiä värejä). Ja näistä piirteistä tulee minusta aika hauska kokonaisuus ja kontrasti, ja olen nähnyt joissain kuvissa Moriartysta hänellä myös tosi mainion hillityn hienostuneen virneen, joka tuo mielikuvaani hahmosta myös hyvän annoksen maailmaa nähnyttä viekkautta. Tämän enempää hahmosta on toki sitten vaikea sanoa ilman enempiä taustoja – enemmän kyse on ehkä siitä, että hahmodesignin on tarkoitus herättää tietty mielikuva, jonka yleisö pystyy onkimaan hahmosta teosta kokemattakin, ja se mielikuva saa mahdollisesti houkuteltua kuluttamaan itse teoksenkin, koska loppuosa hahmosta löytyy vain teoksen kautta.
Jos muuten kiinnostaa juttu animen hahmodesigneista niin tässä linkit pariin Desucon-tapahtuman luentotaltiointiin aiheesta (viimeisessä omia ajatuksiani): Ylipolvensukkia ja hime-cutteja / Merimieskauluksia, kumipukuja ja hassuja hattuja / Hahmodesign pintaa syvemmältä.