Tälle listalle on sijoittunut ainoastaan openingeja ja endingejä, joiden sarjat olen katsonut kokonaan. Tämä ei sinänsä ollut mikään ennalta mietitty vaatimus, mutta johtuu ihan luontevasti siitä, että sellaiset pätkät, joita on tullut fiilisteltyä jakso toisensa perään, ovat jääneet mieleen parhaiten.
Mielestäni OP ja ED ovat osa jaksoa ja ne kuuluu katsoa siinä missä muutkin jakson osat, vaikka ne toki sinänsä ovatkin selkeästi irrallisempia elementtejä kuin muu jaksoaines. Siksi itselleni ei ole merkitystä vain sillä, mitä näen OP:ssa ja ED:ssä sarjan alkaessa, vaan tärkeää on myös se, millaiseksi OP ja ED muodostuvat silmissäni sarjan edetessä. Monet tunnarit päätyvät tuntumaan sitä paremmilta, mitä enemmän niitä katsoo, etenkin sen vuoksi, että niiden kylvämät pienet teaserit sarjassa tapahtuvista käänteistä saavat kontekstinsa sarjan edetessä. Ennen pitkää mehustelenkin suosikkejani myös silloin, kun en katso itse jaksoja, ja pitkään sarjan päättymisen jälkeenkin.
5. IDOLiSH7 OP
Seitsemän idolipojan tiimi aloittaa toimintansa.
Kappale: WiSH VOYAGE (IDOLiSH7)
Monimediaprojekti IDOLiSH7:n anime on tähän saakka paras näkemäni idolipoikasarja, ja sen OP tekee sarjan parhaille puolille oivasti kunniaa. OP on itse asiassa vain sellaisenaan puolikas tiimin musiikkivideo kappaleesta, jota ei itse animessa nähdä (otsikkolinkin takana koko musiikkivideo). Se on kuitenkin ideana ihanan raikas. Musiikkivideoon on saatu niin paljon positiivista energiaa ja hyväntuulisuutta, että sen katsomisesta tulee aina mainio draivi päivään.
2D-animoitu tanssi on hyvin toteutettuna aina ihanaa katsottavaa, mutta I7:n OP oli itselleni ensimmäinen oikeasti kivan näköinen 3D-animoitu tanssihetki. Hahmot ovat 3D-hahmoiksi ihmeen ilmeikkäitä ja epätönkköjä, ja tanssikoreografia on tosi kiva. Lentokenttämiljöö on myös onnistunut teemoitus musiikkivideolle, sillä lentokenttä on yhtä aikaa hyvin tuttu ja vieras paikka.
Erityisesti videossa hurmaa poikien asustus. Ai kaula- ja hihahörsökkeitä? Kyllä kiitos! Korkeakauluksisia viittoja, toisella hartialla olevia viittoja, pyllyviittoja ja liehuvia takinhännyksiä? Erityisesti niitä! Rhinestone-kitch-kuviointia kaikkialla vaatteissa? Vielä kysyt! Mustalla ja kullalla korostettu valkoinen värimaailma hahmojen omilla teemaväreillä viimeisteltynä? Ai juma! Rusetteja, sulkia, epoletteja, koristehihnoja ja röyhelöitä? Niin paljon kuin lähtee! Raitapöksyt? JOO! Poikien ensemblet on suunniteltu niin täydellisesti juuri minua varten, että rakastan jo niiden ansiosta tämän openingin hengiltä.
OP ei niinkään keskity hahmojen erityispiirteisiin yksilöinä, vaan idolitiimin rakennukseen keskittyvälle sarjalle sopivasti fokuksessa on tiimi kokonaisuutena. Hahmot ovat täydessä synkassa osa tiimiä mutta saavat välistä tuoda omat pienet mausteensa mukaan. Suosikkini näistä on otsikkolinkin videon kohdan 0:42 yhteiskuvassa, kun jokainen pojista saa tervehtiä katsojia omalla tavallaan järjestyksessä, paitsi viimeisenä vuorossa oleva keltainen Nagi kiilaakin vihreän Yamaton edelle. Vaikka Yamato hämmentyy ensin häivähdyksen verran, hän ottaa sitten varmoin ottein tilanteen haltuun vinkkaamalla silmää ilman ärsyynnyksen häivääkään. Pojat ihan tosissaan tykkäävät olla idoleita yhdessä ja musiikkivideo näyttää todella siltä, että sen kuvaaminen on ollut heille hirmuisen hauskaa.
Sööteimpänä yksityiskohtana on pakko mainita kohdassa 1:07 poikien taustalla jammaileva lentokenttätyöntekijä.
4. Devilman Crybaby OP
Lullukasta Akirasta tulee juonittelevan ystävänsä Ryoon avustuksella devilman, demonin valtaama ihminen, joka haluaa suojella ihmiskuntaa verenhimoisilta demoneilta.
Kappale: MAN HUMAN (DEVILMAN crybaby Ver.) (Denki Groove)
Masaaki Yuasan ohjaama Devilman-klassikon uudelleenversiointi tuntui minusta alkupuoliskollaan aika puuduttavalta, mutta jälkipuolisko nappasi mukaansa ihan täysillä.
Kun Crybabyn vesivärihenkinen, värittömän tumma ja kirkuvanpunaisilla credit-teksteillä kuorrutettu OP alkoi pyöriä Netflixissäni ensimmäistä kertaa, ajattelin että tämä on taas sellainen monokkeli silmässä nautittava taiteellinen alkutunnari, jossa ei tapahdu oikein mitään ja joista en yleensä niin välitä. Sykkivästi etenevä musiikki ja kappaleen ikoninen ”man man man human” -messuaminen saavat kuitenkin sykähtelemään ja hyräilemään kuin hypnotisoituna biitin tahtiin. Ne ja ruudulla pariin kertaan sykkivät sydämet painottavat sarjan suurinta teemaa – ihmisyyden olemusta. Hirviömäisenkin hahmon rinnassa voi tykyttää välittävä sydän, eikä ihmisyys aina merkitse automaattisesti inhimillisyyttä.
”Kumpi on hirviö, kumpi on mies” -tematiikka on sarjan vahvin puoli, ja Ryoon ja Akiran välinen moraalinen vastakkainasettelu tukee samaa pohdintaa. Akiran ja Mikin ihmisrakkaat hahmot vuodattavat OP:ssa kyyneleitä sarjan nimelle uskollisesti, ja myös kyyneleet kiteyttävät sarjan ajatusta edustamalla inhimillistä empatiaa muiden kärsimystä kohtaan (eikä niinkään omaa kärsimystä).
Crybabyn OP:n kamera on jatkuvassa, sykäyksittäin etenevässä liikkeessä. Edellisestä ruudulle syötetystä muodosta muodostuu pieni yksityiskohta jostain ihan muusta, kun kurottavat kädet muuttuvat silmän valoheijasteiksi ja tarinan aikana kohdattavat demonit ja devilmanit syntyvät Rorschachin musteläiskistä.
Kun Rorscharch-läiskiä on aikaisemmin käytetty OP:ssa kuvaamaan yksittäisiä demoni- ja devilman-hahmoja, tuntuu erityisen oivaltavalta, että Akiran ja Ryoon välistä konfliktia hipaistaan aivan pätkän viimeisillä sekunneilla heijastamalla hahmot toistensa peilikuvina Roscharch-musteläiskän muodossa.
OP on yhtä aikaa hallitun rauhallinen ja nykivän levoton. Se vetää mukaansa samalla tavalla kuin Darling in the Franxxin yllättävän samassa hengessä rakennettu alkutunnari.
3. Mr. Tonegawa: Middle Management Blues OP
Ison hämäräfirman kakkosmies Tonegawalla on kädet täynnä mahdottoman pomon oikkujen toteuttamisessa ja liian samannäköisten alaisten kaitsemisessa.
Kappale: Sassou to hashiru Tonegawa-kun (Gesu no Kiwami Otome)
Tonegawa (Chuukan kanriroku Tonegawa) oli välillä aika turhauttava kokemus sarjana, varsinkin kun jälkipuoliskolla keskityttiin useassa jaksossa puoliksi tai kokonaan ihan toisen Kaiji-spinoff-sarjan päähenkilöön, joka ei olisi tarvinnut valokeilaa ollenkaan. Tonegawaan keskittyvätkin osiot vaativat minulta välillä aika paljon kärsivällisyyttä. Isossa firmassa työskentelevänä sain silti Tonegawan kamppailuista yritysmaailmassa ajoittain aika paljonkin irti, ja osasin iloita aina, kun nimihahmolle kävi hyvin tai kun hän teki jotain tosi siistiä ja ansaitsi vähän lisää alaistensa kunnioitusta.
Tonegawa tulee kuitenkin vähän ristiriitaisista tunnelmista huolimatta jäämään mieleen ensisijaisesti mahtavan OP:nsa ansiosta. Kappaleen androgyyni laulanta on tuottanut minulle viime vuoden jälkipuoliskolla loputtomasti puhdasta mielihyvää.
Lyriikat tukevat Tonegawan tarinaa ja taustoittavat hahmoa poikkeuksellisen oivaltavasti kertomalla siitä, miten hän on päässyt asemaansa kovalla työllä eikä luonnonlahjakkuudella, ja miten tässä vaiheessa olisi hankala ruveta miettimään mitään ihmissuhdekuvioita työlle omistettuun elämään. Samalla Tonegawa marssii ruudulla tyylikkäänä ja näyttää oman elämänsä hallitsijalta, vaikka välillä hikikarpalo nousee otsalle ja tekee mieli irvistää.
Lisäksi OP on hurjan tyylikäs. Se leikkii tosi kivasti värielementeillä, etenkin iltaisen kaupungin valoilla sekä vahvoilla sinisillä, punaisilla ja vihreillä taustoilla. Etenkin samaa tavua luuppaamaan jumittuvat hetket (kohdasta 0:20) tuovat hyvää oravanpyörä-tunnelmaa pätkään.
Kokonaisuus tuo vähän haikean fiiliksen – vaikka Tonegawa on saavuttanut elämässään paljon, kappale viittaa siihen, että rankkaa on ollut, eikä näköpiirissä ole oikein mitään muuta. Tonegawan OP esittää nimihahmon normipäivän ja luo hänestä henkilökuvan aika samaan henkeen kuin Honda-sanin ED, mutta Tonegawan päivä on tietysti eeppisempi ja dramaattisempi: täynnä haastavia kohtaamisia ja määrätietoista eteenpäin astelua, ja lopulta pieni hengähdystauko majakan pyörivää valoa katsellessa. OP on hyvin isolla tavalla pieni ja arkinen.
Ja voi että miten viileän kuumis setä Tonegawa on!
2. Happy Sugar Life OP
Lukiotyttö Satoo on poiminut kadulta löytämänsä aurinkoisenihanan pikkutyttö Shion mukaansa ja pitää tätä lukkojen takana yksityisenä pikku enkelinään, ja toivoisin vain että joku soittaisi poliisin tosi äkkiä.
Kappale: One Room Sugar Life (Akari Nanawo)
Happy Sugar Life oli viime vuoden kiinnostavimpia sarjoja siinä mielessä, että sen tarkoituksellinen kuvottavuus jäi vahvasti mieleen. Tarkoitushakuisen ällöt tarinat eivät monesti toimi minulle, mutta vahva ohjaus sai Happy Sugar Lifen jäämään positiivisella tavalla negatiivisesti mieleen.
Arvostan sarjaa, koska se tiedostaa ja tekee selväksi, miten sekaisin ja hirveitä sen hahmot ovat. Satoo esitetään pikkuisen positiivisemmassa valossa kuin suurin osa muista hahmoista, mutta sarja ei kiertele sen ympärillä, miten värisyttävää on, että ihmisiä kylmästi pilkkova ja empatiakyvytön ihmishirviö voi mielensä mukaan ohjata pahaa-aavistamattoman pikkutytön elämää. Sarja romantisoi Satoon ja Shion ”ihanan puhtoista” suhdetta kyynisesti ja esittää Satoon inhimillisiin tunteisiin kykenevänä hahmona vain Shion kanssa, ja silloinkin hänen käytöksensä tuntuu vääristyneeltä. Sarja on epätasapainoinen ja epämiellyttävä (ja monesti ylilyöty ja kömpelö), mutta sen asenne on niin mielenkiintoinen, etten voi sivuuttaa sitä.
OP kuvastaa synkänkyynistä romantisointia suorastaan hyytävällä tavalla. Rakkaudesta kuuluttavilla lyriikoilla kuorrutettu kappale on periaatteessa sävyltään pirtsakka ja reipas, mutta kumisee pahaenteistä alavirettä ja yltyy puolivälissä ja lopussa hetkeksi hermostuneeksi kuiskutteluksi.
Video taas kasaa ruudulle ihanan pumpulista kuvastoa ja tuhraa välittömästi kaikki söötinpörheät elementit synkemmillä ja häiritsevämmillä sävyillä. Ruudulla pyörii paljon vaaleaa pinkkiä ja sinistä, ja toisaalta mustaa ja käänteisvärejä. Satoo ja Shio kuvataan välillä vaaleanpunaisena ja vaaleansinisenä sokerikarkkina, mutta ne killuvat kaksistaan lasipurkissa, jossa on säröjä ja joka loppua kohden putoaa ja särkyy.
Pätkä on täynnä Satoon ja Shion autuasta yhdessäoloa, kädestäpitämistä ja halailua. Satoon autuas hymy kuitenkin keskeytyy, kun hän huomaa katsojan ja luo tähän epäinhimillisen ja murhaavan katseen, ja Shio vääntyilee ruudulla iloisesti hymyillen mutta valtavien käsien ohjailemana kuin marionetti tai paperinukke. Kuva glitchaa ajoittain, ja välillä ruudulla vilahtaa veritahraisia säkkejä ja hymyilevien hahmojen kasvoille heijastuvia veriroiske-efektejä.
OP itsessään on se Satoon onnellinen mutta auttamattoman väärä ja feikki sokerimaailma, jota hän yrittää sarjassa epätoivoisesti ylläpitää. Pätkän lopussa hän jopa napsaisee Shioa edustavan sinisen sokerikarkin suuhunsa ja pureskelee sen, mikä muistuttaa yhdestä sarjan hyytävimmistä kohtauksista, jossa Satoo kouluun lähtiessään lukitsee Shion heidän asuntoonsa ”heidän yhteisen onnensa suojelemiseksi”. OP tekee selväksi, että tyttöjen suhde perustuu sille, että Satoo pystyy ohjailemaan pientä ja elämää heikosti ymmärtävää Shioa.
OP kiteyttää koko sarjan ytimen vähän liiankin terävästi. Satoo kuvittelee tarinan kertovan hänen kuolemattomasta ja puhtaasta rakkaudestaan, mutta todellisuudessa se on tutkielma monien hahmojen kieroutuneista rakkaudentunteista, jotka päätyvät satuttamaan itseä ja muita. Kuten itse sarjakin, OP on kylmäävän voimakas mutta ei tyylikäs tai miellyttävä.
1. Young Rascal Does Not Dream of Bunny Girl Senpai ED
Lakoninen lukiopoika Sakuta tapaa muille näkymättömäksi muuttuvassa olevan teinitähti Main ja muita tyttöjä, joita riivaavat yliluonnollisina ongelmina manifestoituvat sosiaaliset haasteet.
Kappale: Fugashi no Carte (Asami Seto / Nao Tooyama / Atsumi Tanezaki / Maaya Uchida / Yurika Kobo)
Keskuspoika-auttaa-kaikkia-tyttöjä-pääsemään-yli-ongelmistaan tuntuu nykyisin täysin vanhentuneelta ja tökeröltä perusidealta lukiodraamalle, mutta Rascal Does Not Dream of Bunny Girl Senpai tai tuttavallisemmin Aobuta (Seishun butayarou wa Bunny Girl Senpai no yume wo minai) saa sen toimimaan yllättävän tuoreesti ja tehokkaasti. Tunsin ilmeikkäiden ja persoonallisten hahmojen ahdistuksen ja helpotuksen helposti omassakin rinnassa, ja etenkin hahmojen pieniin eleisiin keskittyvä kaunis tuotanto sai hahmokaaret toimimaan todella hyvin. Tykkään kovasti sarjan pehmeän asenteikkaasta ja mainiosti rytmitetystä OP:sta, mutta vieläkin paremmin maistuu sen ED.
Aobutan ED toimii vähän niin kuin Steins;Gate 0:n OP – ending vaihtuu aina juonikaaren vaihtuessa niin, että sen keskiössä oleva tyttö on menossa olevan juonikaaren päätyttö, jonka ääninäyttelijä myös laulaa kappaleen. Jokainen versio ED:stä on etenee samalla tavalla: hahmo kävelee yksin rannalla, kunnes lopulta kohtaa toisen hahmon kauniin Enoshiman saaren kajastaessa taustalla. Vuorokauden ajat ja se, kuka lopussa odottaa, vaihtelevat juonikaaren mukaan. Saman hyvin yksinkertaisen kaavan seuraamisesta huolimatta ED rakentaa kullekin tytölle erilaisilla yksityiskohdilla hyvin erilaiset tarinat, jotka heijastelevat oivallisesti heidän tarinakaariaan itse sarjassa.
Sarjan päätyttö Main versio ED:stä (otsikkolinkin takana) on suosikkini huikean aniliininkeltaisen värimaailmansa ja seiyuu Asami Seton syvänkauniin lauluäänen ansiosta. Ja siksi että Mai oli viime vuoden parhaita tyttöjä. Hänen versiossaan on erityisen muikeaa se, miten hän ei itse asiassa kävele rannalla Sakutan luokse, vaan Sakuta onkin seurannut häntä, ja hän löytää pojan takanaan kääntyessään. Tykkään siitä, miten asetelma vihjaa, ettei Mai olekaan rantakävelynsä aikana ollut niin yksin kuin on ehkä kuvitellut.
Sakutaan ihastuvan vähän lapsekkaan Tomoen versio on versioista vähiten personoitu, mutta lopussa hänen huomatessaan Sakutan rannalla hänen kasvojensa eläväinen ilmeanimaatio on aivan ihanaa katsottavaa. Ilmeettömän tiedenörtti Futaban öisessä versiossa ihastuttaa upeana yksityiskohtana, miten hän ensin kävelee labratakki yllään ja hiukset auki, mutta sitten väliyksityiskohdissa näkyy, miten hän heittää takin pois ja sitoo hiuksensa poninhännälle, mikä heijastelee hänen kehitystään oman juonikaarensa aikana. Rannalla odottaa Sakutan lisäksi toinen tärkeä ystävä, Futaban yksipuolinen ihastus Yuuma. Kappaleen herkkä ja hauras sävy on vähän yllättävä mutta peilaa lopulta todella sopivasti hahmon näennäisestä lakonisuudesta huolimatta tunteistaan epävarmaa persoonallisuutta.
Main alemmuuskompleksisen sisarpuoli Nodokan versiossa taas on ilahduttavaa nähdä rannalla vastassa Sakutan sijasta Mai, joka on Nodokalle paljon tärkeämpi hahmo kuin enemmän sivustakatsojan rooliin jäävä Sakuta. Sakutan voimakkaasta ahdistushäiriöstä kärsivä pikkusisko Kaede taas ei ole sarjassa poistunut kotoa kahteen vuoteen, mutta hänet nähdään ED-versiossaan koulupuku päällä ja puristamassa epävarmasti koululaukkua rintaansa vasten. Kaeden ED tuo aina palan kurkkuuni, koska se saa muistamaan, miten kertakaikkisen sydäntäsärkevä hahmon tarina on.
Endingit muistuttavat kivasti siitä, että vaikka sarjasta olisi voinut alkuasetelman perusteella pelätä haaremitouhuja, ei se oikeastaan mene siihen, että jokainen tyttö vuorollaan ihastuu Sakutaan, vaan näillä on häneen hyvin erilaiset suhteet.
ED on rakenteeltaan hyvin yksinkertainen, mutta heleän surumielinen kappale on todella kaunis. Saman idean variointi tuo esille kunkin keskeisen tytön konflikteja, persoonallisuutta ja suhdetta päähenkilöön todella kivasti hyvin pienin ja tehokkain elein.
—-
Semmoisia alku- ja lopputunnareita viime vuonna. Olipas tosi hyviä, ja eiköhän tänäkin vuonna tule vastaan yhtä maukkaita.
Kuvat:
IDOLiSH7 © BNO/IDOLiSH7 Project
Devilman Crybaby © Go Nagai-Devilman Crybaby Project
Mr. Tonegawa: Middle Management Blues © Nobuyuki Fukumoto, Tensei Hagiwara, Tomohiro Hashimoto, Tomoki Miyoshi, Motomu Uehara, Kazuya Arai, Kodansha / Teiai Group Public Relations Department
Happy Sugar Life © Tomiyaki Kagisora, Square Enix / Happy Sugar Life Partners
Young Rascal Does Not Dream of Bunny Girl Senpai © 2018 Hajime Kamoshida/KADOKAWA CORPORATION AMW/AOBUTA Project