Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-
Ikebukuron kaduilla liikkuu kaikkea kummaa porukkaa ja päätön irlantilaiskeiju.
Jaksoja katsottu: 24/24
Durararan suurin viehätys lähtee ehdottomasti hahmoista. Hahmopainotteisuus on sarjan jälkipuoliskolla käynyt yhä selvemmäksi, kun jaksot ovat olleet täynnä hahmovetoisia pitkiä keskusteluja sen sijaan, että keskityttäisiin toimintaan, cooleihin tappeluihin ja juonen eteenpäin viemiseen. Sarja todellakin vaikutti täysin pysähtyneen pinoamaan hahmojen epävarmuutta useamman jakson ajaksi, ennen kuin toiseksi viimeinen jakso tuli ja toi mukanaan takaisin toiminnan ja tarinan liikkuvuuden. Moni bloggaaja alkoikin jo menettää kärsivällisyyttään sitä edeltävien puhetulvajaksojen aikana, ja ilmeisesti kuulun siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka on pitänyt tätäkin puolta sarjasta kiehtovana.
Olen tässä vaiheessa nähnyt suurimman osan samojen tekijöiden aikaisemmasta sarjasta Baccanosta, johon Durararan väen seikkailuja Ikebukurossa on verrattu paljon. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että edellinen pyyhkii lattioita jälkimmäisellä, mutta itse olen pitänyt Durararasta huomattavasti enemmän tästä kaksikosta. Syynä on yksinkertaisesti se, että Durararan hahmojen viehätysvoima kumpuaa ennen kaikkea siitä, ettei kukaan ole miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa. ”Väkivallan ruumiillistumaksikin” luonnehdittu juoma-automaatteja ja liikennemerkkejä malttinsa menettäessään heittelevä tuhokone Shizuo on tästä malliesimerkki. Meille paljastetaan Shizuo-keskisessä jaksossa, ettei hän itse asiassa pidä väkivallasta tai haluaisi siihen yleensä sortua, vaan supervoimien riehaantumisessa on hänen kannaltaan kyse tahdottomasta impulssista, jota hän ei pääsääntöisesti kykene hallitsemaan ja joka siksi häiritsee hänen elämäänsä merkittävästi.
Työpaikankaan säilyttäminen ei ole helppoa.
Sitä vastoin Baccanon hahmot vaikuttavat olevan juuri sitä, miltä näyttävätkin; kasa cooleja ja hienoilla oikuilla varustettuja erittäin vahvasti tyyliteltyjä mafiahemmoja ja muita gangstoja. Heitä on toki hirveän kiva katsoa, mutta en ole saanut erityisen paljon muuta irti heistä kuin sen pilke silmäkulmassa ja kieltämättä erittäin ensiluokkaisesti toteutetun kaoottisen cooliuden. Durararaa katsoessa taas tulee tunne siitä, että hahmojen kanssa mennään syvemmälle, vaikka siten joudutaankin tinkimään näiden absoluuttisesta ja awesomesaucerista upeudesta. Durarara!! painottaa hahmojen epätäydellisyyttä ja inhimillisyyttä pistämällä heidät tekemään tyhmyyksiä, epäilemään itseään ja polkemaan välillä paikallaankin.
Parhaimmillaan sarja onkin, kun jaksokohtaisena kertojana toimii hahmo, johon jakso keskittyy. Ainakin Shizuo, Kida, Anri ja Celty ovat saaneet parhaat hahmonkehityksensä juuri näistä jaksoista. Siksi onkin sääli, ettei näin tehokasta kerrontaa ole käytetty lopulta kuin kourallisessa jaksoja. Tapahtumat vaikuttivat omaan silmääni aina huomattavasti merkityksellisemmiltä, kun hahmo, jota tilanne koskettaa itse narratoi voice-overina. Hahmonkehityksenkin puolesta Durarara!! voittaa Baccanon, jonka hahmot ovat hauskoja, mutta varsin staattisia (Baccano! loistaa vähän eri alueilla ja jyrää Durararan esimerkiksi rakenteensa osalta aika vahvasti).
Sarjaa on kuitenkin mielestäni erittäin aiheellisesti kritisoitu siitä, miten se antaa OP-videoissaan ymmärtää seuraavansa samaa kuviota hahmojen suhteen kuin Baccano!, jossa intron aikana esitellyt hahmot saavat kukin suurin piirtein yhtä paljon aikaa esitellä hienouttaan. Durarara!! taas käyttäytyy epäjohdonmukaisesti siinä suhteessa, että osa henkilöistä unohtuu aina taustalle monen jakson ajaksi ja narraatio keskittyy kerrallaan vain määrätyn porukan touhuihin. Tietyt hahmot, kuten Kasuka ja Kuzuhara, eivät esimerkiksi ole saaneet osakseen valokeilaa nimeksikään, vaikka ovatkin päässeet nimensä kera introon isommassa osassa olevien päähahmojen rinnalle. Intro siis toimii tavallaan vähän harhaanjohtavana mainontana, joka on ymmärrettävästi ärsyttänyt osaa katsojista. Hahmojen epätasainen esiintyminenhän toki johtuu varsin yksiselitteisesti siitä, että alkuperäiset kirjatkin keskittyvät aina kukin osa tiettyyn hahmojoukkoon jättäen muut syrjemmälle, eikä animeksi tällä erää pääse kuin kolme ensimmäistä kirjaa. Ymmärrettävää, mutta tässä tapauksessa tekijöiden olisi ehkä kannattanut korostaa hahmojen näkyvyyden vaihteluita enemmän myös openingeissa, jotta ne kuvaisivat sarjan sisältöä paremmin, tai vaihtoehtoisesti hieman muokkailla sitä sisältöä.
Yksi Durararan hahmojen suurista vahvuuksista on ehdottomasti animaatio. Tässä sarjassa liikutaan paljon ja ekspressiivisesti, ja kaikilla hahmoilla on omat tyylinsä ja maneerinsa – Shizuon painokas harppominen näyttää aivan erilaiselta kuin Kidan hyperaktiivinen hyppely tai Celtyn pehmeät, vaivattomat askeleet. Tämä individualisoiva liikeanimaatiotyyli taas tarjoaa upeat mahdollisuudet ääninäyttelijöille ilmaista hahmojaan, mikä tekee näistä kaikista eläviä ja aidon tuntuisia.
Suosikkihahmo
Sarjan ensimmäisen puoliskon aikana olisin sanonut Izaya, koska ihastuin kovasti siihen, miten hahmo sekoittaa lapsekasta intoa pahaenteiseen ja kaikkitietävään manipuloijaan, jonka motiiveista ja päämääristä on hankala sanoa mitään. Sarjan jälkipuoliskolla Izaya on kuitenkin kärsinyt tuosta ylempänä mainitsemastani tavasta jättää osa hahmoista pitkiksi ajoiksi selvästi vähemmälle huomiolle, sillä hän ei moneen jaksoon saanut tehdä yhtään mitään muuta kuin virnuilla pahismaisesti muiden hahmojen toilailuille (ja sytyttää shakkilaudan tuleen). Alkupuolen jaksoissa hän sentään hyppeli kännyköiden ja poikaystävien päällä ja pyöri toimistotuolillaan rallatellen sitä, kuinka paljon tykkää ihmisistä, koska ihmiset ovat hassuja ja niillä on kivaa leikkiä. Kun tällainen lapsenmielinen randomius on karsittu hahmosta, hän ei ole ollut enää ollenkaan yhtä kiinnostava kuin aikaisemmin. Onneksi viimeinen jakso tuo takaisin tätäkin puolta, johon Izayassa niin ihastuin.
Pahansuopa virne kävi liiankin tutuksi…
Siispä edessä on jaettu ykkössija. Ensiksikin päätön prätkänainen Celty ansaitsee erityisen maininnan suosikkinani. Kuten muutkin sarjan hahmot, hänetkin tuodaan esiin alun perin hyvin harhaanjohtavasti salaperäisenä, lähes kaikkivoipana olentona, mutta hänen kanssaan hämätään katsojia vielä enemmän kuin roolihahmokollegoidensa. Alkujaksoissa vaikutti ilmiselvältä, että hänestä oltiin tekemässä hahmoa, jonka ympärillä kaikki muu toiminta pyörii, mutta josta kukaan ei tiedä mitään; toisin sanoen sarjan perusmysteeriä. Sitten anime kääntääkin jo varhain kelkkansa ja esitteleekin Celtyn yleisölle mehukkaan tuoreella tavalla kertomalla tämän menneisyydestä ja luonnosta irlantilaisena dullahan-keijuna. Huomaammekin, että Celty on varsin kylmäpäinen kämppikseensä ihastunut nainen, joka kypsyydestään huolimatta ihkuttaa avaruusolioita ja säikähtää poliisia, joka ei pelästykään hänen näyttäviä keijuvoimiaan. Celtyn ilmeikkyys ja symppis luonne tuodaan ihailtavan vahvasti esille pelkästään hahmon liikkeiden ja ah-niin-ihanan Miyuki Sawashiron ääninäyttelyn voimin, kun päänsä hukanneella keijulla ei sattuneista syistä ole kasvoja. Ja no, Celty on tosi hotti, erityisesti viimeisessä jaksossa nosebleedasin ylläribikineille ja pwnaus-asenteelle.
Tyylikäs kissankorvakypäräkin auttaa.
Celtyä rakastavat kaikki, mutta toinen suuri suosikkini on selvästi vähemmän pidetty Kida. Hän edustaa yhtä suosikkihahmotyypeistäni – sitä väkisin ylläpitämällään pirteällä ulkokuorella angstinsa peittävää todellisuudessa masis-henkistä heeboa. Monet eivät Kidasta ole viime aikoina tykänneet, kun hänen angstipuolensa on sarjan jälkimmäisellä puoliskolla näkynyt hyvin keskeisessä roolissa, koska animebloggaajat eivät tykkää angstista, koska se on lapsellista ja halpaa. Itse taas mussutan kyseistä fiilistä oikein mielelläni, ellei sitä ole ajettu aivan suohon. Kida on mielenkiintoisen erikoinen yhdistelmä raakaa karismaattisuutta ja hajanaisen kokematonta epävarmuutta. Hän on harvinainen päähenkilö animessa myös sikäli, että vaikka hän kykenee taitojensa ja voimiensa puolesta toimimaan ja oikeasti yrittääkin toimia tosipaikan tullen, hän vain jähmettyy paikoilleen, vaikka tärkeä henkilö on pulassa. Suoran hyvityksen sijaan (uusi mahdollisuus –> Kida onnistuu tällä kertaa pelastamaan tytön –> konflikti selvitetty jee) sarja valitseekin kuhmuraisemman ja pitemmän tien ja käyttää monta jaksoa ongelman käsittelemiseen.
Ei ollenkaan niin kunnianhimotonta wangstia kuin bloggaajat ovat valittaneet.
Suosikin valinta on tosin tämän sarjan kanssa vaikeaa, koska kaikki hahmot on rakennettu niin monikerroksisiksi, että heistä on vaikea olla pitämättä tai ainakin kiinnostumatta. Celty ja Kida nousivat kokonaisvaltaisimmiksi suosikeiksi, koska he ovat olleet läpi koko sarjan pinnalla ja upeita hahmoja ja saaneet osakseen hienoa pitkän tähtäimen hahmonkehitystä.