Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.
Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.
Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.
Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.
Taistelukohtauksia on muutenkin kuin hahmojen osalta käytetty erittäin vakuuttavasti kerronnallisina kikkoina tai ainakin ladottu täyteen sellaisia. Suuri osa Buffyn jokajaksoisista kiintiötappeluista on kerronnallisesta näkökulmasta varsin mielikuvituksetonta ja latteaa hyppelyä muutamista ihan kivoista koreografioista huolimatta. Aina välillä sarjan tappelut heittäytyvät kuitenkin norminyrkkeilyä reippaasti kunnianhimoisemmaksi fiksuiluksi. Eräs legendaarisimmista esimerkeistä lienee viimeisen tuotantokauden Conversations with Dead People -jakso, jossa Buffy tapaa psykologiaa opiskelleen entisen luokkatoverinsa ja nykyisen vampyyrin, jolle jää tappelun ohessa välillä tilittämään omasta ylemmyyskompleksistaan ja sen aiheuttamasta alemmuuskompleksistaan. Näiden hahmon kehityksen kannalta polttavien kysymysten syynääminen on myös ehdottoman tärkeä osa viimeisen kauden johtajuuden ja vastuun teemojen käsittelyä. Itse tappeluosuus taas on niin syrjässä parrasvaloista, että pukarit muistavat mäiskiä toisiaan vain ajoittain, kunnes jäävät taas vetämään psykoanalyysisessiota.
Tarinankerronnallisesta vinkkelistä vieläkin mehukkaampi kohtaus löytyy viidennen kauden jaksosta Fool for Love, jossa Buffy lahjoo Spike-vampyyrin paljastamaan, kuinka tämän onnistui menneisyydessä päihittää kaksi vampyyrintappajaa. Spiken kertomuksessa sekoittuvat ovelasti menneisyys ja nykyisyys. Kohtaus huipentuu lopulta näiden elementtien herkulliseen limittymiseen, kun 70-luvun Spike alkaa puhua syntyjä syviä suoraan 2000-luvun Buffylle. Näin rikasta ja nerokkaasti rakennettua taistelukohtausta ei ihan joka päivä kävelekään vastaan, ja siksi se kuuluu suosikkeihini. Täydellisessä synkassa etenevät vaihtumat menneisyyden ja nykyisyyden välillä onnistuvat kaiken kukkuraksi jopa korostamaan koreografiankin fiksuutta tällaisellekin juntille, joka ei sitä normaalisti juurikaan huomioisi. Kohtauksessa liikkeet oikein tavataan katsojalle hyppäämällä menneisyydestä nykyisyyteen tai toisin päin aina kesken tietyn liikkeen. Dialogissa käydään tälläkin kertaa läpi kauden temaattisia avainasioita.
Tappelun voimakas häivyttäminen taustalle voi alkuun kuulostaa tylsältä ratkaisulta, mutta parhaimmillaan tällainen tyylittely voidaan saada paradoksaalisesti jopa korostamaan kyseisen taistelun raakuutta tai hienoutta. Esimerkiksi Tenpoun elämää suurempi taisto Kazuya Minekuran Saiyuki Gaidenissa on jäänyt mieleeni yhtenä brutaaleimmista ja vaikuttavimmista eteen tulleista taistelukohtauksista juuri siksi, että itse verilöyly tuntuu tapahtuvan hyvin kaukana lukijasta. Efekti luodaan pakottamalla yleisö hahmon pään sisään, kun tämän tilanteeseen sopimattomat, täydellisen arkipäiväiset ajatukset nostetaan etualalle. Samalla taistelua kuvaavat ruudut sulavat taustameluksi. Jos kohtausta seuraisi normaaliin tyyliin ulkopuolisena tarkkailijana, ei se pääsisi tunkeutumaan niin vahvasti omalle kokemustasolle. Kontrasti tilanteen ja hahmon ajatusten välillä luo ratkaisevan jännitteen.
Muutenkin näppärä dialogi auttaa paljon, kun yhteenotosta pitäisi saada mielenkiintoista katsottavaa. Fight Clubin ensimmäinen tappelu baarin takana on jäänyt mieleeni siihen johdattelevan klassisen ”I want you to hit me as hard as you can” -keskustelun ansiosta.
Kertoja: Well, what do you want me to do? You just want me to hit you?
Tyler Durden: C’mon, do me this one favor.
Kertoja: Why?
Tyler: Why? I don’t know why; I don’t know. Never been in a fight. You?
Kertoja: No, but that’s a good thing.
Tyler: No, it is not. How much can you know about yourself, you’ve never been in a fight? I don’t wanna die without any scars. So come on; hit me before I lose my nerve.
Kertoja: This is crazy.
Tyler: So go crazy. Let ’er rip.
Kertoja: I don’t know about this.
Tyler: I don’t either. Who gives a shit? No one’s watching. What do you care?
Kertoja: Whoa, wait, this is crazy. You want me to hit you?
Tyler: That’s right.
Kertoja: What, like in the face?
Tyler: Surprise me.
Kertoja: This is so fucking stupid…
[Kertoja lyö Tyleria pään sivuun]
Tyler: Motherfucker! You hit me in the ear!
Kertoja: Well, Jesus, I’m sorry.
Tyler: Ow, Christ… why the ear, man?
Kertoja: Guess I fucked it up…
Tyler: No, that was perfect!
Itse tappelu alkaa kunnolla vasta tästä ja siitä näytetään vain pieni pätkä, sekin kaukaa kuvattuna ja puoliksi pimeään hukkuneena. Edelle pastettu dialoginpätkä kuitenkin nostaa kohtauksen mielessäni yhdeksi unohtumattomimmista tappelukohtauksista asettamalla vastakkain anarkistisen Tyler Durdenin absurdin vaatimuksen ja yhteiskunnan normeihin kangistuneen Kertojan epäuskoisen hölmistymisen. Lopulta katutappelun kautta näiden eri maailmankuvien välille syntyy yhteisymmärrys. Kohtauksen tappelun järjettömyyttä ja järkevyyttä punnitseva dialogi on olennainen osa tappelua ja olennainen avainhetki suuren suosion saavuttavan tappelukerhon perustamisessa. Luonnollisesti vasta Brad Pittin ja Edward Nortonin huikeat roolisuoritukset päästävät vikkelän, mutta uskottavan sanailun kunnolla oikeuksiinsa. Jälkikäteen ajateltuna hetki nousee vielä suurempaan arvoon, kun keskustelun ja tappelun todellinen luonne paljastetaan katsojalle leffan lopussa.
Avatar the Last Airbenderin taistelut ovat huomattavan komean animaatiobudjettinsa mahdollistaman yleisen nättiyden lisäksi huomionarvoisia siitä, että ne ovat poikkeuksellisen täydellisessä harmoniassa sarjan rakentaman maailman kanssa. Airbenderissä nähdään neljä eri elementteihin sidottua fantasiavoimataistelusuuntausta: vesi, maa, tuli ja tuuli. Jokaista niistä käytetään erilaisilla liikeradoilla, erilaisessa kulttuurissa ja jokainen toimii omien lainalaisuuksiensa mukaan. Eri elementit ja niiden tyylit vakiinnutetaan niin hyvin, että kun toisen kauden aikana esitellään veden ja tulen elementtejä yhdistävä tekniikka, katsojankin on helppo tunnistaa ja erotella, mitä vaikutteita kummankin elementin puolelta on otettu. Sarjan aikana elementteihin perustuvia tekniikoita myös laajennetaan ja koko maailman toimintaperiaatteiden teoriaa niiden taustalla valotetaan.
Toisaalta tynnyreittäin hauskaa seuraa joskus silloinkin, kun tekijöillä on yksinkertaisesti munaa vääntää tappelut oikein kunnolla kieli poskella ja nauraa päälle. Kaikkihan tietävät 60-luvun Batman-sarjan mäiskintäkohtauksia elävöittävät sarjakuvafonteilla kuvan päälle läiskityt thwok-, urrrk- ja ouch-efektit, ja kukapa ei niitä rakastaisi vähintäänkin nostalgia-arvojen takia. Batman-tappelut olivat tietysti aina muutenkin äärimmäisen huvittavasti rakennettuja ylilyötyine koreografioineen ja musiikkivalintoineen. Scott Pilgrimin teatterikierrosta odotellessa ennustelen, että samalla kaavalla terästetyt taistelut tyttöystäväehdokkaan pahojen exien kanssa tulevat olemaan kiitettävän viihdyttävää seurattavaa.
TL;DR: Tappelukohtaukset ovat ihan jees, kunhan niissä on muutakin sisältöä kuin se tappeleminen.