Tässä koko talven ohjelmistoni. Lupaavalta näyttää, vaikka mikään ei aivan satakympillä kolahdakaan vielä ensimmäisen jakson perusteella.
Level E
Kaunista tunnelmointia komedian keskellä.
Kun blondilta bishiltä näyttävä avaruusolento saa ujutettua jalkansa paikkakunnalle juuri muuttaneen urheilijalukiolaisen oven väliin, voi tuloksena olla ainoastaan komediaa (tai poikarakkautta, mutta tämä sarja ilmestyi alun perin Shounen Jumpissa). Kuten tunnettua, sietokykyni kyseisen genren kanssa on melko alhainen, mutta Level E:n hyveeksi on luettava, että ainakaan vielä sarja ei näytä eikä tunnu mitenkään puhtaalta komedialta. Sen hauskat hetket ovat hauskoja, mutta ainakin pilotti osaa näyttää vakavampaakin naamaa, mitä arvostan suuresti.
Outo tyyppi tulee normaalin tyypin elämää sotkemaan -lähtöasetelma on ehkä animeteollisuuden väsyneimpiä juonikuvioita, mutta Level E:ssä se toimii yllättävän pirteällä tavalla. Huumori on oivaltavampaa tavaraa kuin pelkkä slap-stick, eikä raatele hahmoja ja tarinaa ympäriinsä, kuten varsinkin chibeilykomiikalla on tapana. Se myös sidotaan vakavammin otettavaan sisältöön varsin nätisti, kun esimerkiksi tavispäähenkilö katsoo ensin järkyttyneenä, kun alien-blondi hyppää viidennen kerroksen parvekkeelta kadulle täysin vahingoittumatta ja törmää siitä suoraan ohi ajavan auton alle. Turmaa ei näytetä visuaalisesti, eikä äänitehosteistakaan saada muuta kuin törmäystä indikoiva vaimea ”tum”. Hetki onnistuu olemaan hauska juuri pienieleisyytensä ansiosta. Sitä seuraa näppärä ja osuvan dramaattinen parantumiskohtaus, joka ei edes yritä olla hauska, mutta ei myöskään piehtaroi vakavuudessaan. Tuloksena on ensin toimiva komediakohtaus, jonka jälkeen seuraa ilman häiritsevän suurta tunnelmanmuutosta toimiva fiilistelykohtaus.
Pidin siis kovasti jakson huumoripuolen ja vakavamman sisällön tasapainotuksesta, mutta suhtaudun lopputuotteeseen vielä varovaisesti, sillä sarja on listattu kaikkialle nimenomaan komediana. Toivottavasti löytyy tulevissakin jaksoissa maltetaan esitellä muutakin kuin hauskaksi tarkoitettua sisältöä, mutta tässä vaiheessa ainakin vaikuttaa hyvältä. Toisaalta en uskalla olla ylitsevuotavan optimistinen sen takia, että jakso muistuttaa tavassaan sekoittaa huumoria vakavaan hyvin paljon Kuroshitsujin ensimmäisen kauden loistavaa pilottia, ja junaonnettomuushan siitä lopulta kehkeytyi.
Wandering Son
Rankka aihe pehmeässä kuosissa.
Ehdottomasti kauden nätein tapaus; vesiväripalettia ja sujuvaa, liioittelematonta animaatiota on ilo katsoa. Sarja on minulle must-seurattavaa etenkin sisältönsä puolesta, sillä yläasteen aloittavien transtytön ja transpojan elämään tutustuminen on äärimmäisen kaukana mistään, mitä olen animessa tai oikeastaan muuallakaan koskaan nähnyt. Aihetta käsitellään kerrankin vakavalla mielellä, eikä meno äidy edes sopimattoman teatraaliseksi serious businessiksi, vaan ensimmäinen jakso malttaa pitää draamansa asiaankuuluvan maanläheisellä tasolla. Mielenkiintoa lisää myös päähenkilöiden epätavallisen nuori ikä.
En pidä lainkaan huonona ratkaisuna sitä, että anime alkaa mangan puolivälistä. Näin se saa vietyä yleisön suoraan vaiheeseen, jossa päähenkilöt ovat jo viettäneet pari vuotta enemmän ja vähemmän salaa ristiinpukeutumista harrastaen, ja ovat jo jokseenkin tuttuja homman kanssa. Lämmittelyyn ei siis tarvitse uhrata aikaa, vaan anime voi ensimmäisen esittelyjakson jälkeen siirtyä suoraan johonkin mehukkaaseen aiheeseen.
Tämän ratkaisun toteutus kuitenkin mättää monessakin mielessä. Jakso viittaa mangassa kuvattuihin ala-asteen tapahtumiin liian usein ja liian epäselkeästi jättäen sekavan yleisvaikutelman siitä, mitä yleisön pitäisi ymmärtää hahmoille tapahtuneen aikaisemmin. Hahmojen tunnistaminen on myös alkuunsa työn takana, kun suuri määrä hahmoja esitellään heti alkuunsa ja heidän tunnistamisensa on lähinnä nimen varassa. Mangassa esittelyt hoituvat nätimmin ja selkeämmin, kun uusiin hahmoihin tutustutaan yksi kerrallaan, mutta animen alkaessa he tuntevat jo toisensa. Kehnon esittelyn vuoksi olin itse ihan pihalla jakson alkupuolikkaan ajan.
Tähän mennessä pidän näkemästäni pääpiirteissään, mutta en aivan usko, että Wandering Sonilla tulee olemaan asiaa suurimpien suosikkieni joukkoon animena sen enempää kuin manganakaan (jonka ensimmäiset kolme osaa luin ensimmäisen jakson katsomisen jälkeen). Sarja on tyyliltään yksinkertaisesti hieman liian pehmeä makuuni. Varpaisillaan sipsuttelu kuuluu asiaan näin erikoista ja arkaa aihetta käsiteltäessä, mutta itse en meinaa saada siitä niin kovia kicksejä kuin vähän särmikkäämmästä tavarasta. Olen kuitenkin vasta alussa, joten en tietenkään vielä rajaa näin lupaavalta vaikuttavaa sarjaa kärkikastin ulkopuolelle.
Fractale
Fractalen suureksi vahvuudeksi on monessa blogissa mainittu sen kiinnostava maailma, ja asetelma tulevaisuuden työvapaasta ja virtuaalivetoisesta utopiasta todella kuulostaa kutkuttavalta ainakin paperilla. Itse en jaksanut kuitenkaan innostua siitä, sillä koko jakso ei onnistunut hetkeäkään vangitsemaan huomiotani, saati sitten lumoamaan samalla tavalla kuin Level E teki oveluudellaan ja Wandering Son sulavalla nättiydellään ja erikoisella ulosannillaan. En löytänyt Fractalen ensimmäisestä jaksosta mitään, mistä olisin saanut kiinni.
Täysin tyhjänpäiväisten hahmojen ansiosta sarja ei aiheuttanut minkäänlaista emotionaalista vastetta. Päähenkilöpoju on yllättäen ihan tavallisen oloinen jannu, jonka elämään tupsahtaa omituinen tyttö. Kuten sanottu, kyseinen juonikuvio on niin hemmetin väsynyt, että vajoaa paraikaa hyvää vauhtia koomaan. Erona Level E:hen on se, että E saa homman toimimaan asenteensa ansiosta, mutta Fractale vain lönkyttää tuttujen kuvioiden läpi jättäen sieluttoman vaikutelman.
Varmaan yritän tällekin antaa vielä mahdollisuuden, jos meno vaikka piristyisi, mutta pilotti antoi harvinaisen pliisun kuvan. Hidas alku ei aina kuitenkaan kerro mitään, ja maailman kiinnostavuus kielii potentiaalista, jota ensimmäisen jakso itsepäisesti kieltäytyy ilmentämästä. Mitäänsanomaton päähenkilö on kuitenkin aina automaattisesti huono enne, joten en odota ihmettä.
9 vastausta aiheeseen “Talven 2011 ensivaikutelmia: Level E, Wandering Son & Fractale”
Mä pysyn vieläkin kannassani siinä, että Hourou Musukon ei olisi pitänyt alkaa vasta yläasteelta. Tokihan se olis voinut ehkä toimiakin, mutta se jatkuva viittaaminen menneisyyteen on ärsyttävää, eli hahmojen väliset suhteet pitäisi saada välitettyä jotenkin muuten. Vaikka olisin joka tapauksessa mieluummin aloittanut sieltä alusta, koska mun mielestä se lämmittely on oikeastaan juuri se mielenkiintoisin vaihe (toistaiseksi, kun aikuisuus on vasta edessä, eikä anime varmaan sinne asti yllä).
Mä olin muuten myös todella pettynyt Fractaleen, koska jostain syystä odotin siltä paljon, ja ensimmäinen jakso oli vain täydellisen hajuton, mauton ja epäomaperäinen, eikä jakson lopun perusteella mitään kovin hekumallista ole luvassa. Mua ei tähänastisen perusteella kiinnosta mikään muu, kuin se, miksi niiden täytyy rukoushetkeillä, koska siinä vois olla joku kiva salaliittojuttu.
Yläasteelta aloittaminen on minusta itsessään hieno idea, koska tuen adaptaatioita, jotka uskaltavat tehdä asioita toisin kuin alkuperäismateriaali. Tässä tapauksessa vaan homma ei toiminut juuri sen takaumasähläyksen ja muun kylkiäissekavuuden takia.
Manga lähtee ehdottomasti paremmi käyntiin ja olen samaa mieltä siitä, että se ristiinpukeutumisen ihmeelliseen maailmaan tutustuminen on todella kiinnostavaa luettavaa. Pidän silti mangaa aika vähän lukeneena ihan mahdollisena, että tekijät katsoivat yläasteajan sisältävän paremmin 11 jakson animesarjaan sointuvaa materiaalia (varsinkin kun Kuragehimen kanssa ihan kaikki jäi juuri äsken tosi ärsyttävästi kesken). Mangahan kuitenkin etenee aika hitaalla tempolla ja pienin askelin, mikä juuri on viehättävää, mutta animen aikarajoituksen takia saattaisi muodostua vähän ongelmalliseksi. Tietenkään en siis itse tiedä, onko yläasteelta aloittamisella tapahtumasidonnaista oikeutusta, kun en ole mangassa niin pitkällä, kunhan arvelen vaan.
Luulen, että yläastejuttu on myös ihan siitä syystä, että saadaan tehdä sarja pikkuisen vanhemmista hahmoista, joita yleisön on ehkä vähän helpompi lähestyä varsinkin tällaisen aiheen kanssa. En itse pidä tätä kauhean oikeutettuna syynä, koska ainakaan mangan alussa ei ole mitään pelottavan tai loukkaavan tapaistakaan sisältöä, vaan hommaa käsittellään hyvin kiltisti ja neutraalisti aivan normaalina puberteetti-ilmiönä.
Ah joo, olin niin tylsistynyt, että unohdin sen Fractalen rukouskohdan, joka oli tyyliin ainoa hetki koko jaksossa, joka herätti yhtään mielenkiintoa.
Yläasteessa on se hyvä puoli, että saadaan puberteetin fyysisiin muutoksiin liittyvä kriiseily mukaan (koska noin lyhyessä sarjassa tosiaan useamman vuoden mittainen aikajana on aika mahdoton toteuttaa uskottavasti), mutta sitä vain mietin, että kuinka paljon se voi koskettaa, jos hahmojen kasvua ei ole voinut seurata ajasta ennen sitä. Ör. Tietenkin mä siis ymmärrän miksi tämä ratkaisu on tehty ja mitkä tuotannolliset ja taloudelliset päämäärät siinä on, en vain – luonnollisesti – pysty katsomaan asiaa kovin puolueettomasti, manga kun on niin rakas. Myös tavallaan näen sen animemaailman transihmisten lippulaivana, jona se olisi ehkä kuitenkin toiminut paremmin, jos asiaan vihkiytymättömille olisi näytetty se prosessi, minkä kautta päädytään peruukki päässä ostamaan hiuspinnejä. Vaikka en sitten tiedä, olisinko itsekään jaksanut suoraan mangasta adaptoitua versiota – jaksoja pitäisi olla noin kaksikymmentä kertaa enemmän, ja ensimmäiset 50 vain tuskailtaisiin sitä, että uskaltaakohan tässä nyt tehdä yhtään mitään ja uguu kun ollaan niin pieniä ja söpöjä.
Yritän kovasti antaa tuolle mahdollisuuden, oli kuitenkin sen verran hieno ykkösjakso ja visuaalisuus on jotain melko mieletöntä. En tuomitse. Varmasti siitä tulee vielä hieno.
(Ja se rukouskohta tosiaan oli ainoa hetki, joka oli mitenkään kiinnostava. Olen jo unohtanut kaiken muun, mitä siinä siihen yhteiskuntaan ja Fractaleen liittyen sanottiin.)
Hei, ensi viikolla 25.-30.1. tulossa Japani -aiheisia dokkareita Docpoint -festivaalille Helsingissä.
Tässä teille linkki mistä näkee mm. trailerin leffalle: ’Beetle Queen Conquers Tokyo’ http://docpoint.info/node/3099
Toinen Tokyolaisista muusikoista kertova ’We Don’t Care About Music Anyway’ löytyy samalta sivustolta docpoint.info/elokuvat
En tiedä, onko tällainen mielipide tänne kovin kaivattu, mutta…
Fractalen ensimmäinen jakso oli lähes puhtaasti ’quiet kind’ -lajin edustaja. Tämä voi olla monelle lähinnä tylsä ja mitäänsanomaton kokemus ja aika huonon vastaanoton ensimmäinen jakso on saanutkin, itse kuitenkin tykkäsin. Johtuu varmaan siitä, että viime aikoina olen oppinut arvostamaan hienovaraista kerrontaa luettuani japanilaisia romaaneja ja kasvattanut kärsivällisyyttäni katsomalla kaverini kanssa elokuvia, joissa ihmiset saattavat tuijottaa hiljaa toisiaan tai tyhjyyttä tovin tai kaksi. Ehkä minulla sitten vaan on tylsä maku, mutta toivon että sarjan tunnelma pysyisi suunnilleen tällaisena, eikä mitään ylidramaattista jounenkäännettä koskaan tapahtuisi.
Visuaalinen tyyli ja ajoittain hyvin sulava animaatio miellyttivät. Miljöö on tuulessa kahisevia Irlannin niittyjä, sinitaivaalla leijailevia pilvenhattaroita ja rauhaa, mikä mahdollistaa hyvin sen, että jatkossa sattaa esiintyä paljon nättejä maisemakuvauksia.
Hahmosuunnittelu on tunnelmaan sopivan pehmeää ja pastelliväristä. Clain on tosiaan kuin mikä tahansa naapurinpoika, mutta hänen ujoissa reaktioissaan ja lapsenomaisessa olemuksessaan oli jotain viehättävää. (Saattaisi ehkä juuri ja juuri täyttää shota-kiintiöni tämän kauden osalta.) Phryne taas on piristävästi antitsundere viimeaikaisen tsunderebuumin keskellä. Aloinkin jo kyllästyä siihen, että niin monessa uudessa miehille/pojille suunnatussa sarjassa keulatyttö on ärsyttävä ja väkivaltainen tiuskija.
Phrynen käytös Clainin edessä oli kuitenkin niin omituisen rohkeaa, että mielessäni kävi, onko tuo nainen vähän kahjo/ihminen ollenkaan. Sitten sain ajatuksen, että hän pitää poikaa lapsena. Oikeasti! Ei kukaan käyttäytyisi aikuisen ja varsinkaan vieraan miehen seurassa tuolla tavalla, mutta voisiko sellainen olla mahdollista luottaen lapsen viattomuuteen?
Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen jakso ja se kului lalkuasetelman esittelemiseen. Ehkä varsinainen tarina lähtee liikkeelle vasta seuraavassa jaksossa ja saamme tietää jotain lopussa vilahtavan Nessan luonteesta. Hän on ilmeisesti tärkeäkin hahmo. Pystyn oikestaan kirjoittamaan tarkemman mielipiteeni sarjasta vasta pari jaksoa katsottuani. Loppuvideo tiivisti muuten loistavasti ensimmäisen jakson tunnelman.
…Toisaalta Togainu no Chi -hirvityksestä koitunut järkytys saattaa aiheuttaa sen, etten koe Fractalea mitenkään huonona. Togainua katsoessa oppi iloitsemaan pienestäkin melkein laadukkaasta hetkestä ja vaihde jäi hieman päälle. (Kaikki muut sanovat Ghibliä ja Nausicaa, mutta minulle tulee mieleen myös Birdy.) :D
Hourou Musuko oli todella viehättävän näköinen, mutta jotenkin minulle tuli siitä ulkopuolinen olo, kun en tuntenut hahmoja entuudestaan. Ehkä sarjan edetessä annetaan parempi mahdollisuus tutustua heihin…vai pitäisikö lukea manga? Tämä olisi varmaan kauden animesarjoista sopivin täyttämään Kuragehimen paikka. Juuri sellaista olisin niin tahtonut nähdä lisää…
Wolf: Rupeaa kyllä vähitellen ärsyttämään tuo noitaminAn reippaan kymmenen jakson mentaliteetti, kun jatkuvien mangojen kanssa animeversiot eivät välttämättä saa tarpeeksi pituutta ehtiäkseen tehdä ajallaan hirveästi.
Pari sanaa itkin jo DesuTalksissa, mutta alan olla jo sillä kannalla, että keskeltä aloittaminen oli lopulta kuitenkin virheliike, kun tekijät eivät selvästikään edelleenkään osaa tehdä sitä oikein. Kakkosjakso tosiaan vaikutti vähän siltä, että päälleliimatun oloinen ja huonosti kirjoitettu flashback-vyörytys tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. Tosi harmi, kun muuten kaikki pelittää.
Leena Lappalainen: Itsellä ei taida olla aikaa festareille, vaikka tuo hyönteishysteria-doku ja pari muutakin pätkää kiinnostaisivatkin. Kiitos kuitenkin mainostuksesta, toivottavasti joku muu kerkeää niitä katsastamaan.
Wic: Itse asiassa mielipiteesi onnistui herättelemään varsin hyvin, ja arvostan kovasti sitä, että jaksoit perustella noin laajasti. Sain heti uutta näkökulmaa sarjaan, ja täytyy myöntää, että tykkäsin ja löysin sisältöä kakkosjaksosta paljon enemmän kuin pilotista ja jopa kiinnostuin siitä, mihin sarja on menossa.
Tunnen fiiliksen, kun kaikki muut pitävät sitä omaa suosikkia tylsänä ja mitäänsanomattomana. Itse en oikein löytänyt ensimmäisen jakson aikana esitellyistä hahmoista minkäänlaista sielua, ja muuten hiljaisessa sarjassa se olisi ollut minulle ensisijaisen tärkeää. Sinänsä en pitänyt hahmoja mitenkään erityisen ikävinä, vaan sekä Clain että Phryne ovat mielestäni ihan miellyttäviä tyyppejä katsoa (olkoonkin, että edellisen läpikuultavan tyttö ääni ärsyttää). Toinen jakso pistää mielestäni kuitenkin kaikilta osin paremmaksi, vaikken edelleenkään mitenkään valtavan vaikuttunut ole – varsinkin hahmot jäivät edelleen perusmiellyttäviksi, mutta liian neutraaleiksi kuoriksi. Sain kuitenkin kiinni sarjan tunnelmasta ja tosiaan animoinnin taso ansaitsee kiitosta.
Teoriasi Phrynestä on aika mielenkiintoinen, hän todella käyttäytyy häveliäisyytensä osalta vähän kuin olisi kuusivuotiaan seurassa. Kallistuisin tässä vaiheessa kuitenkin enemmän perinteiselle eksentrinen tyttö on eksentrinen -linjalle, koska näyttäisi siltä, että Phrynen ja Clainin välille ollaan rakentamassa jotain romantiikan poikasta. Itseä kiinnostaisi eniten hahmopuolelta tällä hetkellä Phrynen rooli ja sen merkittävyys ja näkyvyys sarjassa, kun häntä ei kakkosjaksossa näy lainkaan, vaikka hänet esitellään pilotissa merkittävänä henkilönä.
Summa summarum, olen löytänyt kiinnostavia pointteja ja jatkan sarjan katsomista kakkosjakson (ja kommenttisi) jälkeen paljon innokkaampana kuin ensimmäisen jakson jälkeen.
(Meinaat vissiin Birdy the Mighty Decodea / Tetsuwan Birdyä? Se on kiinnostanut jo jonkin aikaa, vaikken ole saanut vielä katsottua. Ja niin, Togainuun verrattuna kaikki vaikuttaa hyvältä. =D)
Suosittelen lukemaan tuota HM-mangaa. Se tutustuttaa hahmoihin paljon paremmin kuin miljoona-nimeä-opettele-kaikki-että-tiedät-mitä-tapahtuu-flashback-flashback-flashback-adaptaatio.
Sehän mukavaa ja kiitos kun vastasit! <3 Toinen jakso oli tosiaan parempi ja Nessa osoittautui varsin ihastuttavaksi vajokiksi. Ensimmäinen jakso ei jäänyt kovin jännittävään kohtaan, mutta nyt kiinnostaa nähdä, mihin se kevyen koominen sieppaus johtaa… ja milloin Phryne tulee takaisin.
Kyllä, Juuri se! Birdy the Mighty Decode on kiva. (Toista kautta en ole tosin vieläkään ehtinyt katsoa, vaikka on kuulemma vielä ensimmäistä parempi.) Yhtenäisyyksiin:
1. Kummankin on tuottanut sama animaatiostudio.
2. Kumpikin sarja on slice of life scifiä.
3. Birdyssä ilahduttavaa oli, että vaikka normaali teinipoika kohtaa hehkeän naisen (tai toisin päin), hahmojen välille ei synny oikeastaan minkäänlaista molemminpuolista seksuaalista jännitettä (ja olisi se vähän kaukaa haettua, sillä he jakavat saman kehon). Toimivat enemmänkin kumppaneina, joista nainen on tällä kertaa se vanhempi ja vahvempi. Se millä tavalla Phryne suhtautui Clainiin, toi jotenkin tämän asetelman mieleen.
4. Suurin syy kuitenkin lienee yksinkertaisesti se, että uudelleen värjätty(?) Phryne muistuttaa ulkonäöltään kovasti Arita Shionia. :D
Täytynee varmaan nostaa sitä Birdyä katsomislistan hänniltä vähän priorisoidumpaan asemaan nyt kun on tullut puheeksi.
Fractale taas ei ole vieläkään oikein imenyt mukaansa, mutta suunta on varovaisen oikea. Kolmannen jakson loppuhuipennuksessa on jo jotain vähän mukaansatempaavaakin. Kun vielä hahmoista olisi johonkin muuhun kuin ohueen söpöstelyyn niin voisin olla jo kohtuullisen tyytyväinen.
[…] Ensivaikutelmat viime talven sarjoista löytyvät täältä. […]