IT’S A PIIIINCH.
Viimeinen puolivuotinen on ahkerasti seurattu galaktisen nättipojan fabuilua Star Driverissa, ja vihdoin sarja on päässyt ilotulituspäätökseensä. Luonnollisesti siis paras aika arvostella ensimmäinen jakso, sillä oma uusintakierrokseni tähtiajurin parissa kerkesi jo alkaa.
Star Driverin pilottijakso on ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista aloitusjaksoista. Ei tosin välttämättä ensikatsannossa, jossa se voi aiheuttaa katsojassa lievää valtavalla tähtisadetikulla päähän nuijimisen tuntua. Uusintakierroksella se kuitenkin nousee kerrontateknisellä tasolla reippaasti yli pilottikollegojensa (tainojaa, mistäs minä sitä tiedän niin varmasti kun en ole niitä muita katsonut uusiksi paitsi Five Leavesin myöskin vallan loistavan aloitusjakson).
Tämä jakso on korostuneella tasolla esittelyjakso jopa suuremmassa määrin kuin ensimmäiset jaksot normaalisti, mutta sen määrätietoisuus ja tiiviys onnistuivat ihastuttamaan etenkin uudella katsomiskerralla. Se esittelee lähes kaikki sarjan ydinideat näppärästi ja tehokkaasti. Jakso tuntuu täydeltä, mutta se on hyvän käsikirjoituksen ja selkeän ohjauksen ansiosta kuitenkin seurattava ja paljastaa ensikertalaiselle juuri ne asiat, jotka ensimmäisellä katsomiskerralla on tarkoituskin huomata. Yhtään tyhjäkäyntiä jaksoon ei ole jäänyt, vaan aivan kaikki sekunnit käytetään tulevia tapahtumia petaamaan. Nämä esiin tuodut avainkonseptit toistuvat sitten läpi sarjan lähes jokaisessa jaksossa, mikä on itsessään hyvin mielenkiintoinen rakenteellinen ratkaisu.
Koko sarja ensinnäkin alkaa tismalleen samasta aiheesta johon se päättyy ja joka on esillä vähintäänkin taustavaikuttajana koko ajan; päähenkilöbestistriio Takuton, Wakon ja Sugatan välisestä kolmiodraamasta. Kolmiodraama syntyy aivan ensisekuntien aikana, kun tajuttoman Takuton rantaan huuhtoutuminen keskeyttää lapsuudenystävyspari Wakon ja Sugatan melkein-romanttisen hetken ja nopeasti reagoiva pyhättöneito Wako kiirehtii elvyttämään vierasta poikaa suusta-suuhun-menetelmällä viileän Sugatan jäädessä viereen katselemaan. Tästä kuviosta lähdetään heti kehittelemään näiden kolmen välille samanaikaisesti syvenevää ystävyyssuhdetta ja pikkuhiljaa kasvavaa perinteisestä kaksi jätkää ja yksi tyttö -kolmiodraamasta kumpuavaa jännitettä. Myös ensimmäinen ED keskittyy kokonaan tähän kolmikkoon.
Muut ydinkonseptit esitellään yhtä täsmällisesti ja turhia kuhnimatta, mutta kiirehtimisen tunnetta ei missään vaiheessa tule. Takuto kertoo mystisen maalari R:n olevan isänsä. Fetissibondagevermeisiin ja naamioihin tälläytyneillä jäsenillä kansoitettu Glittering Crux -salaseura pitää majaa hylätyssä kaivoksessa, ja heidän vielä epäselväksi jäävään tavoitteeseensa pääsyn keinot vaativat saaren neljän pyhättöneidon rinnuksilta löytyvien syntymäsinettien rikkomista. Ensimmäinen sinetti rikotaan tässä jaksossa ja se avaa Cruxin jäsenille pääsyn Zero Time -todellisuuteen, jossa tähdet vilkkuvat ja jäsenet saavat naamioidensa ja uusimman kyybertekniikan avulla ohjastaa mageita oman persoonansa mukaan kustomoituja mechoja. Takuto päätyy suojelemaan uutta ystäväänsä Wakoa ja paljastuu legendaariseksi galaktiseksi nättipojaksi, joka saa mechansa toimintaan luonnostaan ilman tiedehörsötyksiä. Pyhättöneidon laulu avaa Zero Timen ja siellä tapahtuvan mechataistelun. Kaikilla on koodinimi. Ja tietenkin KIRABOSHI!
KIRABOSHI!
Myös läpi koko sarjan esille tasaisin väliajoin hyppivä osakekauppa mainitaan ja Cruxin johtajahahmo Head rötköttää jossain höpöttämässä kryptisiä sille, joka sattuu olemaan sopivasti paikalla kuulemassa (Head rakastaa omaa ääntään, mutta kai nyt kun sen on hahmolle sokerikuorruttanut Akira Ishida). Mielenkiintoisena rytmitysvälineenä jaksossa käytetään sarjan aikana useampaan kertaan toistuvaa ratkaisua sijoittaa OP lähemmäs jakson puoliväliä. Pohjoisen pyhättöneito Sakana eli ”Kalatyttö”, jonka sinetti ensimmäisenä rikotaan, näyttäytyy alusta asti hyvin myötämielisenä Headin toimille ja istuu sinetinrikkomisrituaalin jälkeen hyvän aikaa häkissä viihdyttämässä tätä laulu- ja tarinankerrontataidoillaan. Aikaa käytetään myös asuntolan pinkkitukkaisen vastuuhenkilö Benion ja tämän kahden mieslakeijan esittelyyn – kaikki kolme Cruxin jäseniä luonnollisesti.
Ennen kaikkea taustalla on koko ajan nähtävissä sarjan kerrassaan ilahduttava huumorintaju. Se on jatkuvasti läsnä hahmojen vaatetuksessa (silloinkin kun hahmoilla ei ole tirskahtelujen arvoisia burleskinäytöksestä nyysittyjä pornopukuja, vähintäänkin jumppavaatteet ovat tyylikkäästi vauvavaaleanpuna-vihreitä), yliampuvissa termeissä (”Ei voi olla… oletko sinä LEGENDAARINEN GALAKTINEN NÄTTIPOIKA?”) ja tietenkin KIRABOSHI!
Toki sitä vähän pakotettua tavanomaista animuhuumoriakin löytyy, kun haha tytön vatsa kurnii ja haha joku riehuu chibinä ja haha jollain oli hassu naama, mutta sitä tuskin huomaa kaiken muun glitterin ja sparkletuksen alta. Star Driver vetää yli niin tiedostetusti ja harkitusti, että naurettavimmatkin kyrpärenkaat machomechojen haaroväleissä alkavat tuntua ihan oikeasti hienolta setiltä. Omintakeisella huumorillaan sarja paitsi hauskuuttaa, myös luo tunnelmaa. Itse pidän kovasti tämänlaatuisesta hahmojen itsensä vakavasti ottamasta, mutta katsojille äärimmäisen överiksi menevästä huumorista, sillä se antaa sarjalle mahdollisuuden olla hauska ja käsitellä asioitaan vakavasti yhtäaikaisesti ja vielä täysin luontevasti.
Ensimmäisessä jaksossa ensimmäisellä katsomiskerralla nämä konseptit vaikuttavat omituisilta, päällekäyviltä ja hyvässä lykyssä myös tarpeettoman huomionkipeiltä ja sekavilta. Ne kuitenkin selkiytyvät huomattavasti, keräävät lisää voimaa ja vakiintuvat tutuiksi, kun niitä toistetaan joka jaksossa. Vahvan esittelyn merkitystä ei voi tällä tavalla toiston varaan rakennetun sarjan yhteydessä liikaa korostaa. Tähtiajurin kokonaisrakenne luottaa samojen kuvioiden ja rutiinien pyörittämiseen, mikä toimii juuri siksi, että nämä rutiinit on tuotu esille korostetun merkittävinä osina tarinaa alusta asti. Ne kuuluvat tarinaan ja ovat olennainen osa sitä muodostaen sen rungon; niitä ei voi ohittaa pelkkänä päälleliimattuna artsyfartsyhörsötyksenä. Oikeastaan ainoa merkittävä ensimmäisestä jaksosta puuttumaan jäävä aihe on koulun draamakerho, jonka edesottamusten seuraaminen nousee myöhemmissä jaksoissa arvoon arvaamattomaan.
Kokonaisuudessaan aloitusjakso on tehokas ja käyttää tismalleen oikeassa suhteessa aikaa kuhunkin esille nostamaansa asiaan. Konseptien esittely on muutenkin toteutettu niin täsmällisesti ja tarkkarajaisesti, ettei edes yleensä niin nihkeällä rikosoikeudellisella laillisuusperiaatteella pitäisi olla mitään valitettavaa.