Kategoriat
Avautuminen Manga

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (3/3)

Tähän mennessä olen valittanut homomangan hahmoista ja seksin roolista, nyt vuorossa avautumista genren yleisestä kunnianhimottomuudesta.

7. Poikarakkaus on ainoa sisältö

No Touching At All:ssa ei ole mitään vikaa, mutta eipä hirveästi muistettavaakaan.

Pääparin suhteen lisäksi jaajotarinassa ei ole mitään muuta sisältöä, koska yaoi-genren pointtina on juuri kertoa siitä (epähomosta) homosuhteesta. Mitään muuta ei oikeasti tapahdu, vaikka välillä joissain hauskoissa skifiympäristöissä yritetäänkin kloonata Jeesusta ja muuta pinnallisella tasolla epämääräisen trololokiinnostavaa. Kulissitarina pornokohtauksen ympärillä on kuitenkin perinteisesti niin minimalistiseksi stripattu, ettei siihen mahdu enää mitään muuta kuin pakollinen ensitapaaminen, hetken kosiskelu ja sitten monta sivua täysin luokatonta panemista.

Tämä ei sinänsä ole yhtä anteeksiantamaton yaoitropee kuin monet muut, sillä kahden henkilön välisessä ihmissuhdedraamassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Odottaisin kuitenkin välillä jotain tarinallistakin kunnianhimoa. Olen viime aikoina lukenut aivan liian monta puhdasta poika tapaa pojan -tarinaa, joilla ei ole nätin ulkonäön ja ihan toimivan, joskin kaavamaisen draama-aineksen lisäksi juurikaan tarjottavaa, kuvan No Touching At All hyvänä esimerkkinä tällaisesta sinänsä onnistuneesta, mutta laimean fiiliksen jättävästä tarinasta.

Mielestäni se ihmissuhde voisi ihan hyvin olla pääosassa, vaikka teoksen sisältö ei siihen rajoittuisikaan. Parhaat fiktiiviset ihmissuhteet löytyvätkin tällaisista tarinoista, jotka tarjoavat muutakin sisältöä kuin pelkän ihmissuhteen. Useimmat BL-mangakat eivät vain ole niin hyviä tarinankertojia, että osaisivat sitoa tuotoksiinsa mitään muuta kuin sitä itseään. Useiden tarinankerronnallisten tasojen (esim limittyvät tarinakaari-, aika- tai tematiikkarakenteet) käyttäminen on monesti joko olematonta tai yritettynäkin kömpelöä tai vähintään lamaannuttavan yksinkertaista, mikä liittyy myös vahvasti seuraavaan ongelmakohtaani. Vielä harvempi tarinoitsija uskaltautuu jättämään homosuhteen kauemmas taka-alalle kertoakseen tarinaa jostain ihan muusta homohahmoilla.

Kai edes joku teki tämän oikein?

Ludwig II:n historialliseen hallitsijaan perustuva nimihenkilö kamppailee rakkausjuttujen lisäksi mielenterveytensä ja 1800-luvun politiikan kanssa.

You Higurin Ludwig II on jäänyt mieleen antamalla reippaasti painoarvoa myös 1800-luvun loppupuoliskon Euroopan poliittisille kuvioille. Tarinan painotus on Baijerin tuolloisen kuningas Ludwigin ja tämän (vähemmän historiallisesti todellisen) tallipoika Hornigin suhteen sijaan ehkä enemmänkin Ludwigin hulluuteen vajoamisessa.

Myös Satosumi Takaguchin I Will Shout! näyttää, kuinka BL-mangassakin on mahdollista kuljettaa useampia toisiinsa liittyviä tarinoita ilman että kaikkien täytyy olla romansseja. Sarja kertoo ensimmäistä kertaa toisensa tapaavista isästä ja pojasta, jotka yrittävät rakentaa perhesuhdetta välilleen ja joutuvat samalla setvimään kumpikin tahollaan omaa seksuaalisuuttaan.

BL-baittauskohdassa onnistuneina esimerkkeinä mainitsemani Banana Fish ja Wild Adapter toimivat juuri siksi, että niissä on muutakin sisältöä kuin päähenkilöiden suhde, eivätkä kyseiset suhteet ole totutun kaavamaisia. Stargayn keväällä esittelemä Osamu Tezukan MW taas rupesi heti kiinnostamaan ja pääsi lukulistalle sillä meriitillä, että painopiste ei ilmeisesti ole yksinomaan pääparin suhteessa.

Homohahmojen ja/tai -suhteiden kuvaus pelkästään suppeassa sivuroolissa on useaan otteeseen johtanut itselleni paljon hedelmällisempään lukukokemukseen kuin jos joko kyseinen homoelementti olisi ollut pääroolissa tai puuttunut tarinasta kokonaan. Fumi Yoshinagan Antique Bakery lienee tärkeimpiä ja tunnustetuimpia esimerkkejä tällaisista sarjoista. Myös yksiosaiset mangat Usamaru Furuyan Lychee Light Club sekä tässä postauksessa esittelemäni Kazuya Minekuran Stigma ja Natsume Onon not simple ovat jääneet mieleen erityisen onnistuneina tämän kategorian edustajina.

8. Helppous ja hyödyntämätön potentiaali

Chi-ran vääntämässä tabuja halvoiksi kinkeiksi Crazy for Daddyssä. Ja kyllä, ”pikkupoika” on taustalla myhäilevän teinisemen kolmikymppinen isä.

Yaoimangakat luottavat valmiisiin kaavoihin. Yaoitarinoissa näkee harvemmin mitään tuoreita ideoita tai uusia oivalluksia. Omaperäisyyttä putkahtelee esiin lähinnä Sakurai Shushushun kaltaisten hullujen crazy-komedioissa, joita ei ole tarkoituskaan ottaa millään tasolla vakavasti. Ovathan nämäkin hassuttelut jonkin arvoisia, mutta ei siitä sen enempää, sillä alhainen komediatolenranssini ei ole tässä vaiheessa enää mikään uutinen.

Kaavoituksen tiukka seuraaminen tekee tarinoiden elementit helposti tunnistettaviksi ja siten tarinat helposti kulutettaviksi. Kaavoihin nojaava yaoi ei edes yritä rakentaa jännitettä tai epävarmuutta. Kaikki tapahtuu tutuissa ja turvallisissa rajoissa, eikä keskivertoyaoi tarjoa lukijalleen mitään uutta toteutuksen tai ajatusten tasolla. Jotkut tekevät perussetin hyvin, monet eivät sitäkään. Loppufiilis poikarakkaudesta onkin säännönmukaisesti luokkaa ”jaa tässäkö tää nyt oli.” Samat tapahtumat ja hahmot on nähty tehtävän tismalleen samalla tavalla n+537 kertaa. Yaoi on ihan törkeän helppoa, eikä vaadi lukijaltaan mitään, ei edes suvaitsevaisuutta, kuten argumentoin postaussarjan ensimmäisessä osassa.

Minulle tämä on valtava miinus, sillä olen lähtökohtaisesti kiinnostunut seksuaalisuuden kuvaamisesta fiktiossa. BL lupailee homorakkauskonseptiaan baittaamalla edes jonkinlaista aiheeseen liittyvää pohdintaa, mutta mitään ei takuulla ole tulossa. Yaoissa kaikki tapahtumat ja hahmot ovat vain halpaa viihdettä ilman todellista ajatusta peppuseksin takana.

Kaikki esille nostetut aiheet jätetään säännönmukaisesti käsittelemättä. Homoilua löytyy, mutta homoseksuaalisuuteen ei oteta mitään kantaa, ja varsinkin se homoidentiteetti lakaistaan kokonaan maton alle. Homous ei eroa ympäröivän yhteiskunnan tai hahmojen roolien kannalta mitenkään heteroudesta, ja suurin sosiaalinen vaikutus homon elämään on se, että kohta kaikki talon miehet kuolaavat perään. Raiskaus on vain romantiikan väline, eikä jätä mitään emotionaalisia jälkiä uhriin. Insesti tai ikäero ovat kivoja homouden tabuutta korostavia lisätabuja, mutta eivät ansaitse muuta käsittelyä kuin yksittäisen ja merkityksettömän ”ah, emme voi, olemme veljeksiä…” tai ”ah, mutta olen opettajasi…” tai ”ah, tämä on väärin” -henkisen esileikkirepliikin.  Kaiken pitää olla todellisuuspakoista ja simppeliä, ettei lukijan vahingossakaan tarvitsisi rassata ohimolohkoaan ajatteluun.

Tämä asenne aiheuttaa tietysti pettymyksen henkilökohtaisten intressieni suhteen, mutta pidän sitä myös kehnona ja laiskana tarinankerrontana. Jos tekijä tuo kertomuksessaan esiin näkyviä ongelmia, jotka vakiinnutetaan olennaisiksi pulmiksi päähenkilöiden parisuhteessa, olisi tarinan kokonaisuuden kannalta yksinkertaisesti kauniimpaa ja eheämpää tarinankerrontaa, jos tällaista dilemmaa ei heti vakiinnutuksen jälkeen vain unohdettaisi käsitellä yhtään pidemmälle tai edes tuoda esiin muuten kuin korkeintaan sen pakollisen halvan ja epähauskan vitsin muodossa.

Kai edes joku teki tämän oikein?

The Cornered Mouse Dreams of Cheese saattaa ensivilkaisulla näyttää kukkiensa keskellä aika perusbeeällältä, mutta haastaa sitä lukemaan uskaltautuneen aivan eri tasolla kuin kukaan osaisi arvatakaan.

Setona Mizushiro kiertää kaavat kaukaa ja hänen tarinoitaan sävyttää aina hieman kieroutunut ja lakoninen pohjavire. Hän suorastaan aktiivisesti kieltäytyy päästämästä lukijaa tai edes hahmojaan helpolla. Hän ei automaattisesti yritä rakentaa hahmojaan ja tarinoitaan mahdollisimman tykättäviksi, vaan niissä esiintyy aina epämiellyttäviä piirteitä, jotka herättelevät lukijaa, joskus rajustikin. Mizushiron töitä on arvostettava, että niistä voisi pitää. Hänen hienoimmat BL-työnsä ovat hämäävän ysäri 1999 Shanghai ja tarinakombo The Cornered Mouse Dreams of Cheese ja  The Carp on the Chopping Block Jumps Twice / Le Jeu du chat et de la souris. Edellinen kertoo riipaisevan tiiviisti Hong Kongin jengisotapiireihin istutetun Romeo ja Julia -tarinan ja jälkimmäinen tarjoaa tiukinta ja haastavinta ihmissuhdedraamaa vähään aikaan.

9. Taiteellinen laiskuus

Step x Step välttää huolellisesti kaikkia vähänkään omaperäisiä tai erikoisia visuaalisia merkkejä ja asetteluita. Piirrostyyli sen sijaan on silkkaa LAATUA.

Yaoi on visuaaliselta ilmeeltään aivan liian usein joko täydellisen geneeristä tai kertakaikkisen rumaa. Kaikilla piirtäjillä on samanlaiset hahmodesignit kullekin hahmotyypille, jotta lukijat jälleen mahdollisimman vaivatta huomaisivat, kuka kukin hahmo on jo miljoonasti kierrätetyn designin perusteella. Hahmot ovat pitkiä, hoikkia, androgyynejä ja täydellisen litteitä. Taustalla on hyvässä lykyssä nopeasti suhaistu puu. Visuaalinen kerronta tekee tehtävänsä eli välittää tapahtumat mahdollisimman neutraalisti ja tylsästi. Kaikki on vaaleaa ja viiva ohuempaa kuin Snellmanin leikkeleet ja persoonattomampaa kuin jaajotarinan sivuhahmot. Taiteessa ei ole syvyyttä, asennetta tai kikkailua. Yaoi on ulkonäöltään tyypillisesti aivan yhtä tylsää kuin sisällöllisesti.

Vaikka piirrosjälki olisikin ihan siistiä ja jopa kivan näköistä, taiteellisuusarvot jäävät yleensä viimeistään siihen. Lopputulos ei tällöinkään yleensä ole tyylikäs tai muutoinkaan sellainen, että sitä voisi luonnehtia omaleimaiseksi tai ainakaan kunnianhimoiseksi. Vaikken koe itseäni erityisen taideautistiseksi ihmiseksi, kaipaan sarjakuviltani kuitenkin jotain eläväisyyttä ja artsy-fartsyilyä tai vaihtoehtoisesti visuaalisesti omaperäistä tapaa kuljettaa tarinaa. Visuaalisen median kiehtovuus perustuu itselleni monesti juuri siihen, että asiat esitetään visuaalisesti tavoilla, joita ei välttämättä voitaisi pelkin sanoin ilmaista.

Kai edes joku teki tämän oikein?

Seduce Me After the Show avaa huikealla mustan ja valkoisen kontrastilla ja ruutujen muodoilla leikittelevällä yhden miehen Carmen-esityksellä.

Est em tekee visuaalisesti häikäisevää homomangaa. Läpitunkevat mustat alueet, hahmojen postuurit ja ruutuasettelut jäävät mieleen ja tekevät todella suuren vaikutuksen. Jos luit Seduce Me After the Show’n alkusivut ilman että henkesi salpautui niiden taiteen raa’asta voimasta, et katsonut kunnolla.

Myös esimerkiksi Asumiko Nakamura tuo itseään voimakkaasti esille taiteellisessa ilmaisussa, jonka jälki on suorastaan omituiseksi ja varsinkin vanhemmassa tuotannossa, kuten kuvan Copernicus no Kokyuussa, jopa epämiellyttäviin mittasuhteisiin tyyliteltyä. Silti Nakamuran taide onnistuu lumoamaan huolitellussa karuudessaan ja ajoittaisessa salvadordalimaisuudessaan ehdottomasti epätyypillisimmän näköisenä mieleeni tulevana BL-tyylinä.

Taiteellisen näkemyksenkään ei toki aina tarvitse perustua vahvaan musta-valko-kontrastiin. Jo muutamaankin otteeseen mainittu Fumi Yoshinaga ansaitsee maininnan kääntämällä sen morkkaamaani ohuen viivan ja taustattomuuden edukseen työntämällä niiden avulla hahmojensa vahvaa ja äärimmäisen hienovaraista ilmetyöskentelyä etualalle. Tämä aivan hitusen muuttuvilla ilmeillä pelaaminen tyhjää taustaa vasten taas on Yoshinagan draaman avaintekijöitä ja tukee siten täydellisesti hänen kerrontatyyliään.

——————————————–

Kuten stargay ensimmäisen osan kommenteissa huomautti, on vähän hölmöä julistaa, että yaoi olisi jotenkin fundamentaalisesti huonompaa sarjakuvaa kuin muiden genrejen edustajat. Sama ajatus tulee ilmi siinä, etteivät näissä kirjoituksissani käsittelemäni ongelmatkaan ole missään nimessä yksin BL-mangan piiriin keskittyneitä paheita, vaikka mielestäni kaikki ovat hyvin tyypillisiä kompastuskiviä poikarakkaustarinoille. Mutta kuten introssa totesin, ei fiksun ihmisen kannata missään nimessä lähteä ehdottomasti välttämään kaikkea homosisältöistä vain siksi, että kyse on BL:stä. Vielä kehnommilla eväillä ollaan liikenteessä, kun välttely kohdistuu teokseen, jota ihmiset luulevat BL:ksi ja leimaavat automaattisesti genren huonon maineen takia homopaskaksi.

15 vastausta aiheeseen “9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (3/3)”

Esittelit hienosti yaoin varjopuolia oikean, vakavasti otettavan mangan kannalta, kuten mangaa pitäisikin arvostella.

On kuitenkin niin, että harva ottaa yaoita lukeakseen, koska kiinnostuu tarinasta tai konseptista. Yleensä yaoita lukevat yaoi-fanitytöt (tai -pojat), jotka hakevat juuri tätä kanssakäymistä, eikä sarjalla itsellään silloin ole juurikaan väliä, ellei laatu ole suorastaan silmiä polttavaa kuraa, jolloin vähänkään varttuneempi fani voi lopettaa lukemisen.
Hyvänä esimerkkinä voidaan ajatella Lingerie Senshi Papillon Rosea, joka ei tosin ole yaoita, mutta ecchiä kylläkin. Näin kyseisen OVAn eräällä sivulla, jossa esiteltyjä sarjoja pystyi kommentoimaan. 98% kommenteista keskittyi heittämään lokaa sen ruokottomuudesta, mutta mukaan mahtui yksi kommentti, jossa sitä ”:D”-hymiöin kehuttiin hyväksi parodiaksi. Itsekin olin kuullut tätä edellistä, nimittäin asiasta olivat vinkanneet toiset Sailor Moon-fanit. Kun katsoin sitä ajatellen sen olevan taikatyttögenren parodiaa, (jota se olikin) en ajatellut sen olevan huono anime. On kai sitten niin, että jos lähtee hakemaan jotain erityistä (oli se sitten taiteellista tai seksuaalista tyydytystä), sitä saattaa löytää sieltäkin, missä sitä ei ole. Jos mitään erityistä taas ei lähde hakemaankaan, ei sitä välttämättä löydäkään.

Mutta hieno blogi oli kyllä. Yaoi-kulttuuri on aika vahvaa nykypäivänä, ja harva kirjoittaa sen varjopuolista.

Ja se mainitsee heti ekana yhen mun lemppareista. D: Yoneda Kou on rakkauteni. Mut mä oonki fluffista elävä fudanshi, joten se sallittakoon mulle.

Huonoa piirtämistä en kyllä helpolla anna anteeksi, ja kuten ystävämme Nakamura Shungiku on meille jo lapsosena opettanut, yaoimangakalle piirtotaito ei ole mikään olennainen ominaisuus. Ohitan noin 9/10 vastaantulevasta jaajosta ihan vain paskan taiteen vuoksi.

Mutta tosiaan aika harvoin tulee mitään oikeaa juonta tai asioiden oikeaa käsittelyä jaajossa vastaan. Voisin heittää vaikka Tsurugi Kain Black Knightin, joka alkaa geneerisesti ja tylsästi, mutta kehittyy juonelliseksi (siinä määrin, että henk.koht. menetin kaiken kiinnostuksen pääpariskuntaa kohtaan). Toki se loppuu aivan täysin kesken, mikä on aika suuri miinus, mutta Tsurugin piirtotyyli herättää mussa lämpimiä tunteita. Sit voisin mainita myös Hidaka Shokon tuotannon, ehkä varsinkin Yuuutsu no asan, jossa seksuaalisuus ja romantiikka ylipäänsä on varsin pienessä roolissa hatarasti yläluokkaisen nuoren miehen kamppailussa kivuta ylös sosiaalisia tikkaita.

Mun jotkut kaverit on sanoneet, että mangan suhteen voivat antaa paskan piirrostyylin anteeksi jos nerokas juoni kompensoi tarpeeksi. Minulla on sama juttu, mutta välillä se kääntyy toisinpäin, eli saatan pystyä lukemaan aivan aivotonsa skeidaa pitkäänkin, jos piirrostyyli on silmiinpistävän kaunista, yksityiskohtaista tai edukseen erottuvaa.

BL:ssä on omat ärsyttävät piirteensä niin kuin kaikessa viihteessä, mutta silti jostain syystä me luemme sitä, eli niitä hyviä esimerkkejä on tullut tarpeeksi usein vastaan. Sain itse tästä artikkelisarjastasi paljon uusia hyviä lukuvinkkejä omalle BL-listalle, kiitos niistä!

Ja oikeesti Arana, sä et voi väittää nähneesi RUMASTI tai laiskasti piirrettyä BLää jos et ole lukenut Junjou Romanticaa. :D (Nakamuran tyyli piirtää ihmisten käsiä sai Nitan ja Myyn kiljumaan ääneen vaikka olin heitä niistä jo useita kertoja varoittanut..) En sano että varsinaisesti menettäisit mitään vaikka jättäisit koskematta koko sarjaan, mut pakko oli mainita kun huonosta piirrostyylistä ihan erikseen artikkelissa puhuit :9

~C

Mä luulen että tossa No Touching at Allissa (lol alli :D) on vähän kökkö käännös tai jotain, tai ainakin oon kuullu siitä sellasta kommenttia et hommat ei ihan välity siitä niinku kuuluis. Pitäs kai lukea sitä skanlaatiota uusiks ja vertailla, Yoneda Kou on kuitenkin oikeesti ihan asiallinen mangaka.

Mä muuten tajusin tässä jotain aika fundamentaalista. Mua ärsyttää se että ihmiset jatkuvasti dissaa BL:ää ja pitää koko genreä turhana kurana vaikka ne ei itse edes lukis sitä, ja sit kuitenkin samaan aikaan itsekin haukun sitä julkisesti… Että joo, missäköhän nyt oikeesti mättää, orz. Voisin tietty sanoa jotain et mulla on ~oikeus~ dissata ku tiedän jopa aiheesta jotain, mut mitä enemmän mangaa luen niin sitä vähemmän ylipäätään tekee mieli takertua niihin negatiivisiin juttuihin kun joka puolella on myös niin paljon hyvää ja kaunista. Mutjoo apua nää sun kirjotukset vei mut taas jonnekin syvän itsetutkiskelun äärelle nyt :D

Tamasaburou: Hyvä kun tykkäsit!

Ihan totta, että monelle BL on kelpo viihdettä, koska mitään enempää ei ole lähdetty hakemaankaan. Ihmiset etsivät viihteeltään yleisemminkin hyvin eri asioita ja päätyvät siksi nauttimaan hyvin erityyppisistä tarinoista. Hyvänä esimerkkinä voisin mainita, miten katsomme äitini kanssa elokuvia ja sarjoja aivan eri syistä. Hänelle se on rentouttavaa ajanvietettä ja iltaviihdykettä, minkä takia hän haluaa hyvin kirjoitettua ja sympaattisten hahmojen varaan rakennettua tarinankerrontaa, mieluummin perinteistä kuin kokeilevaa. Minulle fiktio taas on srs bsns -harrastus, joten arvostan kerronnallista luovuutta ja uskaliaisuutta paljon enemmän. Kun katsoimme Greyn anatomian musikaalijaksoa, hänen reaktionsa oli: ”Eieieiei, miksi niiden pitää laulaa D;” kun taas itse olin aivan kickseissä jakson rakenteellisesta erikoisuudesta.

Wolf: No Touching at All tulee ehkä esille vähän turhan negatiivisesti tuossa, koska se on ihan toimiva ja nätti parisuhdekuvaus, joka väistää isoimmat yaoikrämäni varsin kiitettävästi. Se vain ei jätä minulle käteen oikein mitään muuta kuin romanssinsa, joka ei sytyttänyt erityisesti. Yleensä pelkkä romanssi ei riitä minulle, kun puhutaan fiktiosta, ellei mukana ole esimerkiksi jotain kerronnallista, tyylillistä tai teemallista herättelevää elementtiä. Moulin Rouge on hieno esimerkki juonellisesti puhtaasta romanssissa, josta revittelevät musikaalitehot, ja räväkkä asenne tekevät kokemuksellisesti hienon elokuvan.

Sinänsä Yoneda on mielestäni kyllä ainakin kerrontateknisesti taidokkaampi mangaka kuin esimerkiksi kohdassa 5 ylistämäni Touko Kawai, jonka tyyli on aika vanhanaikaista ja ikävän jäykkää ja kulmikasta, mutta jonka asenteikkaista emopojista tykkään enemmän kuin Yonedan hahmoista tuossa No Touchingissa.

Olen huomannut, että ainakin BL-mangan kanssa piirrostyylin nättiys on aika hyvin suoraan verrannollisessa suhteessa mangan kokonaislaatuun. Nätti jälki on siis yleensä jo aika hyvä indikaattori sitä harkittaessa, kannattaako pokkaria ottaa lukuun. :D

Tuota Black Knightia muistan lukeneeni hieman alusta, mutta en varmaan jaksanut siihen asti että kääntyi kiintoisammaksi, kun ei ole juurikaan muistijälkiä jäänyt. Yuuutsu no asan taas olen halunnut lukea jo pitkään, koska olen tykännyt Hidakan tarinoista.

Cilla: Olen itsekin törmännyt tapauksiin joissa kaunis piirtotyyli on kompensoinut kökköä tarinaa tai toisin päin, ja niistä voi saada paljonkin irti, vaikka jättävätkin yleensä vähän ristiriitaisia tunteita. Muistan kun luin Setona Mizushiroa ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli Mister Mermaid hänen vanhemmasta tuotannostaan, joka ei varsinaisesti hivele silmiä, mutta yllätyksekseni tarina oikeasti kosketti tosi syvältä. Vähän myöhemmin 1999 Shanghai häikäisi vielä enemmän, vaikka artti on siinä edelleen ysärikökköä. Ihan kiva että joskus löytyy tuollaisiakin tapauksia, joissa ulkokuori voi pettää. Toisaalta kiroan sitä, ettei noita vanhempia nimikkeitä varmaan koskaan lisensoida piirrostyylin takia, vaikka Mizushirosta ihan tykätään ainakin Jenkeissä ja Ranskassa, joissa on julkaistu kivasti hänen uudempaa ja nätimpää tuotantoaan.

Hei olen nähnyt kuvia Junjousta, eikö sitä lasketa? Enempää ei kyllä tee mielikään tutustua. Olen törmännyt hirveämpiinkin tyyleihin, mutta jäykkyydessään ja kökköisyydessään Shungiku Nakamura on aika kiitettävän yh. Ilmeeni kun kävin lunttaamassa niitä käsiä vähän. x_x

Stargay: Joo, käännös voi toki vaikuttaa, mutta tosiaan ainoa ongelmani No Touching at Allin (:D) kanssa on se, ettei se tarjoa muuta kuin kivan ja fluffin romanssin, joka ei oikein ole omin genreni.

Hyvä huomio tuo, että itkemme kun jaajolla on niin huono maine ja sitten itse ruokimme sitä puhumalla aiheesta negatiivisessa valossa. Siksi halusinkin tuoda tässä vahvasti esiin näitä kirkkaitakin tähtiä ja onnistujia vastapainoksi valitusten kärkkäille vihayleistyksille.

Kun on oikeasti tutustunut valituksensa aiheeseen, sitä voi dissata kohdennetummin kuin jos vain heittää herjaa mutu-tuntumalta. Me tiedämme, mikä BL:ssä mättää, kun taas aiheeseen perehtymättömät tietävät vain, että BL on kuraa syistä, joita he eivät usein pysty tarkentamaan kunnolla. Mutta tosiaan eipä se meidän kokemuksen tuoma dissausoikeutemme genren mainetta yhtään paranna, kun BL-maallikoiden on luonnollisesti helppo yleistää tiettyyn sarjaan kohdistettu kritiikki koko genren ongelmaksi.

Mutta kyllähän sä kirjotat noin yleisesti ottaen enemmän positiiviseen kuin negatiiviseen sävyyn homoilumangasta, joten ei ehkä tarvitse tuntea itseä ihan syylliseksi. :)

No tässä on yksi joka ei jaksa lukea BL:ää. o/

Kyse ei ole siitä, että inhoaisin homoromansseja, eikä myöskään siitä, että pitäisin BL:ää genrenä automaattisesti huonompana. Mutta listasit hyvin ne syyt, miksi olen tuskaantunut joka kerta kun olen tutustunut genren edustajiin. Samaa tuskaa ei tule jos lukee jonkun toisen genren hölmöä ja kliseistä edustajaa.

Ehkä minulla on ollut myös huono onni ja käteen on osunut vain eeppistä kuraa, mutta onhan se niin ettei BL:ää kai yleensä lueta varsinaisesti juonen takia. Jos kriteeri on se, että tarinassa pitää homoromanssin lisäksi olla hyvä toteutus, hyvät päähahmot ja mielenkiintoinen juoni, se löytyy helposti BL-mangan ulkopuolelta.

Esim Ellen Kushnerin kirjassa Swordspoint ovat kaikki edellämainitut, ja voi vain ihmetellä sitä miksi Japanissa BL on melkein aina sitä samaa, vaikka olisi mahdollisuuksia tehdä paljon enemmän myös oikeasti hyvää sarjakuvaa? Tuskin BL:n mahdollisuudet genrenä rajoittuvat aivottomaan semeukepornoon? Jotenkin homohahmot tuntuvat heti lokeroivan tarinan jonnekin erilliseen homo-osastoon, jota ei voi lukea jos ei ole BL-fani, ja se taas tarkoittaa sitä että hahmot ja tarina pitää vääntää siihen tuttuun puttuun muottiin…

Mutta olen toisinaan ihmetellyt BL-genren hölmöjen kliseiden suosiota, vaikka siihen on toki joitakin selviä syitä. Mutta haluavatko lukijat oikeasti niitä? Vai onko genre muokannut lukijoiden käsityksiä eikä toisin päin? Sitten on näitä raiskauksista iloisesti hihkuvia teinejä, tai pohdintoja miksi jostain hahmosta ei voi tehdä ukea koska se ei ole luonteeltaan alistuva. Ja sitten vielä se että usein BL-suhde on pohjimmiltaan ”oikeasti” heterosuhde, vaikka siinä ei silloinkaan ole mitään yhteistä todellisuuden kanssa. Itseä ei taaskaan häiritse jos miehessä on joitakin feminiinisiä piirteitä jos se kuuluu hahmon luonteeseen, aivan samoin kuin ei häiritse jos nainen on maskuliininen. Mutta BL vetää senkin liian yli ja hahmoissa ei lopulta ole mitään tarttumapintaa tai tolkkua.

Vai voisiko olla etteivät mangakat voi tehdä sellaisia tarinoita kuin haluaisivat? Toinen selitys mitä olen kuullut on että tekijöiksi valikoituvat pääsääntöisesti ne, jotka eivät saa muita töitä, eli BL olisi suurimmaksi osaksi höttöä samasta syystä kuin Neiti Etsivät eivät ole hyvää kirjallisuutta. Tämä ei voi päteä kaikkiin tekijöihin, ja en tiedä onko sillä mitään todellisuuspohjaa.

Hyvin relevanttia pohdintaa.

Luulen, että lajityypin tekijät ja lukijat ovat sen verran tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään genren muotoutumisen kannalta, ettei välttämättä ole edes kauhean tarkoituksenmukaista ruveta pohtimaan, tuliko ensin muna vai kana. Yleisön toiveet saattavat alkujaan suunnata tekijöitä käyttämään tietynlaisia kliseitä, ja sitten kun näitä kliseitä on totuttu käyttämään, mieltävät lukijatkin, että niitä kuuluu käyttää. Kysehän on periaatteessa tosiaan viihteen tekemisestä mahdollisimman helposti lähestyttäväksi: on helpompaa kun lukija tietää automaattisesti käytettyjen konventioiden perusteella, mitä tulee tapahtumaan ja keitä hahmot ovat. Sekä tekijälle että yleisöllehän tuottaa suurta lisävaivaa, jos näitä asioita lähdetään oikeasti kertomaan muillakin kerronnan keinoilla kuin tuttuuteen vetoamisella. Sääli vain, että osa meistä lukijoista tykkää viihteestä juuri sen pureskeluosuuden takia, joka monesti joutuu väistymään helpon ja tutun tarinankerronnan tieltä.

Mangakoiden omista vaikuttamismahdollisuuksista olen kuullut välillä aika karua settiä. Jos editori pitää mangakan rautaisessa otteessaan ja määrää, että raiskausromanssi ja Tukholma-syndrooma kehiin, niin voi tosiaan olla ettei mangakalla ole hirveästi vastaansanomista. Toisaalta haluaisin ajatella, että oikeasti hyvä tarinankertoja pystyisi tällaisten pakotteiden alaisenakin saamaan aikaan jotain lukemiskelpoista.

Mutta älähän vaivu pessimismiin kuitenkaan. Kuten olen tässä toitottanut, niin kyllä sitä kaikin puolin vahvaakin BL-mangaa löytyy, joskaan ei välttämättä hirveän runsaalla kädellä annosteltuna. Ja kuten Stargay huomautti postaussarjan ensimmäisen osan kommenteissa, löytyy sitä eeppistä kuraa ja tyhjänpäiväistä höpöhöpöä muualtakin, eikä mitenkään BL:n yksinoikeudesta ole kyse. Itselläni melkein minkä tahansa vähänkin tutumman genren hölmöläisedustajat saavat yleensä ällötyksen pintaan aika herkästi.

Kuten olen maininnut, BL on minun vinkkelistäni siitä vähän huonossa jamassa, että se on parhaimmin jaa laajimmin tuntemiani mangatyyppejä. Yleensä en viitsi lukea ilmiselvästi kehnoa aineistoa, mutta yhteen aikaan luin suuruudenhullussa tutkimustranssissa aika hyvin kaiken skanlatun poikarakkauden, joten siltä suunnalta on oikeasti tullut konkreettisesti luettua suhteettoman paljon kuraa. Nykyisin pidän fiksumpana kaikkien genrejen kohdalla valikoida aika tarkasti vain sellaista lukemistoa, joka itseä kiinnostaa aidosti.

Voi olla että minulla kliseinen romantiikkahöttö nostaa ällötyksen pintaan herkemmin kuin vaikkapa kliseinen fantasiahöttö (silloin ei ehkä jaksa lukea pidemmälle, mutta ei tule sitä eeeiiiiIIIIIIIIIYÄRGH-reaktiota).

Sitä olen kyllä miettinyt että jos olisi manga, jonka päähenkilöt ovat homoja ja juoni keskittyy myös heidän suhteensa ympärille, mutta se olisi kuitenkin huomattavasti erilainen kuin nämä romanssihötöt – niin olisiko se silloin edes BL-genreä? Voisiko sellainen sarja edes olla olemassa? Poikkeuksiahan aina löytyy, mutta niin vähän, että pakostakin alkaa miettiä että eikö niille ole kysyntää vai eikö kukaan halua tehdä tai julkaista niitä.

Minäkin olen vähän herkkä juuri ihmissuhdesotkuilulle. Voisi johtua esimerkiksi siitä, että tyhmä fantasiahöttö voi sentään olla kivaa seurattavaa, jos sen hahmokaarti nappaa, mutta jos hahmokemiat nojaavat pelkästään alentaville kliseille, ei hyväkään juoni yleensä auta kovin pitkälle. Toisaalta kaavoihinsa kangistunut romanssi on genrenä ehkä läheisempi omaa arkipäivää kuin kaavoihinsa kangistunut fantasia, ja siksikin sen epäuskottavuus saattaa kaivella enemmän. Suspension of disbelief -mittarien lukemat ovat muutenkin korkeammalla fantasiaelementtien kuin romanssielementtien kohdalla.

Mutta on mielestäni silti vähän turhan pessimististä sanoa, ettei sarja ole enää BL-sarja, jos se on peräti hyvä, eikä pelkkää perinteistä romanssihöttöä. Jo tässä postauksessa mainitut Asumiko Nakamura, est em ja Setona Mizushiro ovat hyviä esimerkkejä mangakoista, joiden teokset eivät ole höttöä nähneetkään, vaikka ne ovatkin mielestäni ihan täysverisiä BL-mangoja. Mizushiron 1999 Shanghai esimerkiksi on suosikkisarjojani ihan arvostuslistani kärkipäässä sen takia, että fiksusti ja stereotypiat väistäen kirjoitetut BL-ihmissuhdekuviot on istutettu tiiviiksi osaksi hyvin taitavasti rakennettua jengisotatarinaa, jonka intensiteetti kasvaa eksponentiaalisesti koko ajan.

No, olen pessimisti. :D Sitä vain mietin että miksi niitä BL:n valtavirrasta poikkeavia on niin vähän. Yksi syy voisi olla se, että joko kustantajat, tekijät tai suurin osa lukijoista ei pidä BL:ää ”oikeanlaisena” jos se ei toista tiettyjä kliseitä. Vähän samaan tapaan kuin joidenkin mielestä mainstreamtyylistä poikkeava manga ei yhtäkkiä ole mangaa.

Hyvin tehty romanssihöttökin on tietenkin hyvää BL:ää, hyvin tehty on yleensä hyvää genrestä riippumatta. (Vähän kuin MLPFIM ja Täydelliset Naiset, jotka saivat katsojia kohderyhmänsä ulkopuolelta.) Asia minkä muotoilin vähän huonosti oli se, että voisiko genreen yleisesti kuulua ei-niin-romanttisia sarjoja, joiden pääjuoni keskittyy suurelta osin johonkin muuhun kuin päähenkilöiden suhteeseen, mutta joissa se suhde on kuitenkin hyvin tärkeässä osassa? Näitä sarjoja on muutamia, mutta tuntuu oudolta ettei genre käytä potentiaaliaan yleisemmin, vaan niitä poikkeuksia saa etsiä. Luulisi että homosuhdesarjan kohderyhmä löytyisi helpoiten BL:n piiristä, mutta toisaalta voisi uskoa että keskimääräinen lukija etsii jotain muuta kuin juonta.

Hei täällähän käydään jännittävää keskustelua, tungenpa omankin lusikkani mukaan soppaan!

Hyviä pointteja kyllä sinulla, arua. Monesti sekä lukijoiden odotukset että kustantajien käskyt määrittävät millaista sisältöä BL-sarjoista löytyy. Hauskana vastailmiönä tälle on syntynyt Twitterissä alunperin ideoitu Dame BL -antologia, jossa mangakat toteuttavat vähän omituisempia tarinaideoitaan joita ei muualla saisi julkaistua.

Toisaalta uskon, ettei japanilaisella BL-yleisöllä yksinkertaisesti ole samanlaista kaipuuta juonipainotteisuuteen kuin mitä monesti länsimaalaisten harrastajien keskuudesta kuuluu. BL on kuitenkin selkeästi omanlaisekseen eriytynyt fantasiagenre joka painottuu nimenomaan romanssipuoleen. Vaikka poikkeuksia on olemassa (Aranan antamien esimerkkien lisäksi esim. Kyuugoun Acid Town), niin uskon että suurin osa juonivetoisempaa tavaraa hakevista keskittyy sitten mainstream-sarjoihin joista löytyy päätarinan ohella vahvoja miesten välisiä siteitä vailla varsinaista homostelua.

Tuo Kushnerin Swordspoint on muuten loistava kirja! Vaikka BL:n kanssa melkein mikä tahansa menee niin kauan kuin piirrosjälki on kivaa ja seksikohtauksia on tarpeeksi, niin homoteemaisten kirjojen kanssa en jaksa mitään harlekiinimeininkiä vaan yritän etsiä juuri vähän juonekkaampaa settiä.

Niinhän se kai on, että Harlekiini-romaanitkin ovat aina samanlaisia ihan siitä syystä, että se sama kaava myy. Helppoa romantiikkaa, josta saa hetkellistä viihdykettä. Ja editorien työhän on juuri varmistaa, että heidän vastuullaan oleva mangaka saa aikaan mahdollisimman myyvää jälkeä. Siinä valossa on kohtuullisen ymmärrettävää, että pysytään mieluummin niillä urilla, joista yleisön tiedetään tykkäävän, eikä uskaltauduta niinkään kokeilemaan uusia asioita ja hakemaan taiteellista integriteettiä.

On kyllä ihan totta, että kun sarjassa on homoja pääosassa, on genre normaalisti automaattisesti nimenomaan romanssi. Olisi tosiaan hauskaa, jos homoja saataisiin enemmän muunkintyyppisiä tarinoita tähdittämään. Ymmärrän nyt ehkä paremmin, mitä hait takaa tuolla mietteelläsi siitä, voidaanko sarja sitten luokitella BL:ksi, jos sen pääasiallinen sisältö onkin jotain muuta kuin homoihmissuhteita. Ehkä se siinä vaiheessa onkin enemmän sitä fantasiaa/trilleriä/tms kuin BL:ää. Genreluokitus on tietysti joka tapauksessa liukuvaa, varsinkin kun länsimaalaiset luokittelevat fiktiota lajityypin mukaan, kun taas japanissa mangaa luokitellaan ensisijaisesti kohdeyleisön mukaan.

Näitä genreluokitusten kannalta ikiongelmallisia homoviboilla varustettuja sarjoja kyllä on joitakin. Akimi Yoshidan Banana Fishin ja Usamaru Furuyan Lychee Light Clubin BL-statuksesta ainakin on keskusteltu paljon. Se ei tietenkään vielä tee sarjasta epä-BL:ää, että sarja on hyvä siitä huolimatta että siinä kuvataan homosuhteita, vaikka näin taidetaan valitettavasti monesti ajatellakin. Sitten on vielä joku monesti BL-sarjaksi leimattu Antique Bakery, joka minusta ei ole ollenkaan poikarakkautta ihan sen takia, että yksi homoseksuaali hahmo päänelikosta ei mielestäni tee sarjasta BL:ää, kun kaikkien muiden kolmen (tai kahden, tulkinnasta riippuen) epähomoa arkielämää kuvataan ihan yhtä paljon.

Stargay tiivistikin näppärästi, että BL on kehittynyt tiettyyn suuntaan tietynlaiseksi sarjakuvaksi tietynlaiselle yleisölle. Tämä voisi selittää esimerkiksi shounen-sarjojen sankareiden shippaamisen suosion fujoshipiireissä; mieshahmojen välillä on selkeitä jännitteitä, mutta tarina kertoo muustakin kuin siitä yhdestä ihmissuhteesta.

Swordspointin lukemista voisi kyllä harkita, kun olen moneen otteeseen kuullut siitä hyvää.

Niin joo ja siis unohdon tuosta kommentista ilmeisesti sen tärkeimmän pointin, eli sarja on BL:ää silloin kun se on ilmestynyt BL-lehdessä BL-kohdeyleisölle. Jos ilmestymispaikka on muu niin silloin sarjan tarkoituskin on olla muuta kuin BL:ää. Homohahmoja ja heidän välisiä suhteitaan voi kyllä olla muunkin genren teoksissa.

Ja hei Arana, voin tuoda Swordspointin lainaan sulle jos ehditään treffata joskus joululomien aikana. :3

Onhan se vähän niin että välillä on vaikea vetää rajaa siihen missä vaiheessa tarina muuttuu BL-faneille suunnatusta ”tavalliseksi” sarjaksi. Se on kyllä sääli jos genre on niin jämähtänyt, sillä eihän homoromantiikan tarvitsisi olla sitä lähes juonetonta perusBL:ää ollakseen romanttinen sarja. Vähän samaan tapaan kuin heteroromantiikan ei tarvitse olla Harlekiini ollakseen naisille suunnattu romanssi.

BL ilmestyy BL-lehdessä, ihan totta. Ainakin jos katsotaan asiaa tiukasti japanilaisesta näkökulmasta, mikä on tietenkin ihan aiheellista, kun puhutaan japanilaisista luokitteluryhmistä. Olen ehkä itse tottunut niin sokeasti länsimaiseen genre-ajatteluun, etten tahdo oikein sisäistää lehtien perusteella luokittelua. Sekä genrejä että kohderyhmiä voi tietenkin sekoittaa samassa sarjassa. Monesti paras materiaali tuntuukin löytyvän sieltä, missä tasapainotellaan useamman luokitteluryhmän rajalla – eli ei tyydytä yhden lajityypin tai kohdeyleisön kaavoihin ja rajoihin vaan mennään enemmän yksilöidysti teoksen sisällön mukaan.

Stargay, Swordspoint tosiaan kiinnostaisi, ja muutenkin täytyy kyllä jossain vaiheessa ennen lähtöäsi miittailla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *