Vinyylilevyjä ja onkivapoja

Huh, yllättäen kesäloma blogittelusta piinaavan IRL-säädön vuoksi, mutta nyt pääsen takaisin näppiksen ääreen jatkamaan vuoden 2012 teemaksi muodostunutta vertailulinjaa.

Ihania poikia soittamassa ja kalastamassa.

Kevään kiinnostavimmat ja ehdottomasti vahvimmat animetapaukset olivat noitaminA-sarjat Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope ja Tsuritama. Ne ovat lähtökohdiltaan erittäin samantyyppisiä tarinoita nuoresta, sosiaalisissa tilanteissa ahdistuvasta pojasta, joka tutustuu uudessa kaupungissa uusiin ihmisiin ja alkaa päästä yli ongelmistaan jaetun kiinnostuksenkohteen ja ystävyyden siivin. Sarjat lähtevät kuitenkin tallomaan aivan eri polkuja tyylinsä ja toteutuksensa kannalta. Kummatkin ovat erittäin hyviä sarjoja, mutta oma sydämeni pamppaili Tsuritamalle paljon tiheämpään tahtiin monestakin syystä.

Apollon on valtaosin suorastaan oppikirjataidonnäyte esimerkillisen hienosta draaman toteutuksesta, mikä osoittautui sekä sarjan suureksi vahvuudeksi että sen väistämättömäksi heikkoudeksi. Se tekee perusdraamansa erittäin hyvin, paikoitellen hiukan ontuen, mutta usein suorastaan mestarillisesti. Kaikki menee suurin piirtein nappiin, ja kaikki on erittäin kohdallaan, mutta sarjan setting ja tavoitteet jäävät lopulta melko vaatimattomalle tasolle, eikä yritäkään juuri haastaa yleisöään.

Tsuritama on tekniikaltaan selvästi hajanaisempi kuin tiiviin kontrollin alla etenevä Apollon, mutta sen kerronta tuntuu myös innovatiivisemmalta ja eläväisemmältä. Apollon jää kilpailijansa rinnalla jopa hieman pliisuksi kokemukseksi juuri sen takia, että on niin tarkasti ja täydellisesti tekijöidensä hanskassa. Sarjan ote tuntuu liiankin huolitellulta verrattuna Tsuritaman ilmavampaan ja leikittelevämpään, värejä ja hauskoja ideoita pursuavaan kerrontatyyliin.

Tsuritama on täydellinen sekoitus konventionaalista ja innovatiivista tarinankerrontaa.

Molemmat tarinat ovat loppupeleissä melko yksinkertaisia ja kehitykseltään helposti ennakoitavia ihmissuhdedraamoja. Apollon on näistä dramatisoinniltaan tutumpi ja neutraalimpi ja siksi helpommin lähestyttävä sarja, josta suunnilleen kaikki tuntuvat pitävän. Tsuritama on lievässä aallokonpärskeisessä outoudessaan jakanut ihmisten mielipiteitä enemmän, mutta myös herättänyt voimakkaampia tunteita niin puolesta kuin vastaankin. 

Apollonin draama ja hieno toteutus veivät katsoessa mukanaan, eikä sarjasta hirveästi valitettavaa löydy, mutta toisaalta se ei myöskään aivan onnistunut sykähdyttämään. Sinänsä arvostan tällaistakin mentaliteettia, jolla lähdetään tekemään pientä tarinaa niin hyvin kuin mahdollista, sillä sarja todella toimii varsin kauniisti. Se ei lähde yrittämään juurikaan varsinaisesti uusia asioita, vaan tyytyy tekemään vanhat käänteet todella huolellisesti. Juuri tämän takia se kuitenkin kalpenee kilpailijansa, värikkään ja kuplivan Tsuritaman rinnalla. Tsuritama suoriutuu omista sinänsä yhtä tutuista käänteistään tavalla, joka ei ehkä tunnu aivan hiotulta, mutta kylläkin iloisuudessaan erittäin tuoreelta.

Apollon ei oikein ota tai edes yritä ottaa kaikkea irti tapahtumaympäristöstään, oli puhe sitten 60-luvusta aikakautena tai jazz-musiikista aiheena. Pohjimmiltaan tarina on puhdas ihmissuhdedraama, joka olisi voinut periaatteessa ilman merkittäviä muutoksia tapahtua milloin vain ja minkä tahansa yhteisen innostuksen inspiroimana.

Jazzin roolin jäämistä melko miedoksi mausteeksi on harmiteltu monin paikoin, mutta se ei sinänsä itsessään häirinnyt minua, sillä ihmissuhdemeiningit kiinnostavat lähtökohtaisesti viihteessä enemmän kuin johonkin harrasteeseen tai toimeen keskittyminen. Jazz on kiva musiikkilaji, mutta nimenomaan jazziin keskittyvä animesarja kuulostaa korvaani mitäänsanomattomalta ja tylsältä – aivan yhtä pliisulta meiningiltä kuin esimerkiksi nimenomaan kalastamiseen keskittyvä sarja. Toisaalta musiikkiteemaa olisi ihmissuhdefokuksen lainkaan kärsimättä voitu käyttää paljon tehokkaamminkin. Sen avulla olisi suorastaan pystytty voimistamaan draamapuolta tuomalla jazz intensiivisemmin mukaan muutenkin kuin tapahtumien sävyttäjänä ja katalyyttinä.

Mausteena musiikkimotiivi tuo Apolloniin paljon lisää makua, mutta aterian pääainesosaksi siitä ei ihan riitä.

Mielestäni Tsuritama käyttää kalastusteemaansa paljon jytymmin kuin Apollon jazz-teemaansa, ja sitoo sen tarinaansa vaikuttavammin. Apollonin päähenkilöpojat Kaoru ja Sentarou ystävystyvät ja alkavat soittaa yhdessä, ja loppupuolella Kaorun ihastus ja Sentaroun lapsuudenystävä Ritsukokin otetaan mukaan porukkaan laulajaksi. Jazz on olennainen osa kolmikon välisiä suhteita, mutta melko passiivisella tavalla, sillä se itsessään lähinnä syventää hahmojen välejä, jotka varsinaisesti muodostuvat suurimmaksi osaksi muilla tavoin.

Tsuritamassa kalastamisaiheella on paljon aktiivisempi rooli. Päähenkilöpojat rupeavat sarjan alussa kalastamaan ja ystävystyvät siinä samalla kalastamisen välityksellä. Jos pirtsakka avaruusolento Haru ei pakottaisi ahdistuskohtauksista kärsivää Yukia opettelemaan kalastusta, tämä ei pääsisi yli ongelmistaan. Paikallinen kalastustaitaja Natsuki ei kiinnittäisi Yukiin ja Haruun mitään huomiota, elleivät nämä pyytäisi häntä opettamaan heitä kalastamaan, eikä maata avaruusolennoilta suojaavan Duck-turvajärjestön agentti Akira päätyisi ystävystymään muiden kolmen kanssa, ellei olisi kokenut näiden kanssa kalastamista niin hauskaksi puuhaksi ja oppinut siinä sivussa arvostamaan näitä ihmisinä sen takia, että nämä suhtautuvat kalastamiseen niin intohimoisesti. Kalastaminen tuo nelikon yhteen, auttaa luomaan kommunikaatiota heidän välilleen ja siihen uppoutuminen syventää poikien välisiä kiintymyssiteitä. Motiivina se on paljon voimakkaampi kuin Apollonin nätisti, mutta tehottomammin tarinaan integroitu musisointi.

Hahmokaartit tarjoavat kummankin sarjan nautittavimmat ja kiinnostavimmat alueet. Päähenkilönuoret ovat kummassakin tapauksessa erittäin symppiksiä ja saavat riittävästi tilaa rakentaa itseään ja suhteitaan. Apollon tuo hahmojensa välisiin vuorovaikutuksiin ilahduttavan maanläheistä uskottavuutta. Arkoja teini-ihastuksia käsitellään huolellisesti ja hienotunteisesti, mutta samalla sarja korostaa myös niiden väliaikaisuutta ja kankeutta.

Ihastumistilanteisiin liittyvät tunteenkäsittelyt ovat yhtä aikaa kauniita ja kömpelöitä, kun tunteet yritetään tehdä selviksi toisille soittamalla näille romanttinen kappale tai neulomalla sormikkaat lahjaksi. Hahmojen nuoruus tulee hyvin esille myös siinä, etteivät nämä osaa aivan käsitellä itseensä kohdistuneita kiintymyksenosoituksia sen paremmin kuin torjutuksi tulemista tai omia tunteitaan. Pettymys siitä, ettei ihastus ollutkaan molemminpuolista tai mustasukkaisuus siitä, että bestis hengaakin jonkun toisen kanssa, saavat itkun kurkkuun ja rähjän päälle hyvin realistisella tavalla. Sarja käsittelee teiniongelmia tervetulleella vakavuudella ja huolella vastapainoksi monien lukiosarjojen rasittavalle komediakouhkaamiselle.

Apollonin ihmissuhdesokkeloissa romanttiset eleet eivät mene ihan putkeen, kun ihastuksen kohde on aina kiinnostuneempi jostain toisesta.

Tsuritamasta ensi kertaa kuullessani olin varma, että se olisi liian kevyt ja huttuinen makuuni, mutta sarja osoittautuikin täysin kykeneväksi tasapainottamaan kevyemmän ja lähtökohtiin nähden yllättävän runsaan raskaamman draamasisältönsä kauniiksi kokonaisuudeksi. En myöskään varsinaisesti koe Tsuritamaa kalastussarjaksi, sillä vaikka kalastusteoriaa heitelläänkin ympäriinsä, ei fokus ole missään nimessä siinä, miten tullaan paremmaksi kalastajaksi. Monet katsojat odottivat malttamattomina myös alusta asti vihjailtua, mutta varsin myöhään kunnolla mukaan tulevaa maailmanpelastusjuonta. Itse näen Tsuritaman ensisijaisesti hahmonkehityssarjana, aivan kuten Apolloninkin.

Tsuritaman tärkein fokus on aina selkeästi kertoa tarina neljästä pojasta, jotka tutustuvat toisiinsa ja pääsevät yhteisen innostuksen kautta kasvamaan ihmisinä. Maailman pelastaminen mereen pesiytyneeltä lohikäärmeeltä on kieltämättä keskeinen toiminnallinen juonikaari, mutta ennen kaikkea hahmoissa tapahtuneiden muutosten konkretisoimisessa. Kovapanoksinen kliimaksi muuten sävyltään melko elämänviipalehenkisessä sarjassa on tarpeellinen nimenomaan sen näyttämiseksi, miten pitkälle kukin päänelikosta on sarjan aikana päässyt.

Tsuritaman alussa kaikesta ihmiskontaktista hermostuileva Yuki ottaa finaalissa komennon kerättyään lisää itsevarmuutta koko sarjan ajan.

Apollonissa ei tällaista finaaliseikkailua ole lainkaan, vaan se päättyy paljon rauhaisampaan ja hieman melankoliseen nuottiin, joka ei korosta sarjan hahmonkehitystä vaan status quoon palaamista eron myötä ja kenties uuden kehityksen mahdollisuutta päähenkilöille tulevaisuudessa. Tsuritaman loppuhuipennuksessa taas sarjan myötä ystävystyneiden hahmojen on kyettävä saumattomaan yhteistyöhön ja luottamukseen pelastaakseen uhkaavalta näyttävän tilanteen. He ovat muuttuneet matkansa aikana niin paljon, etteivät voi enää palata entiselleen, vaikka hyvästejä onkin jätettävä. Tsuritaman muutosta ja kehitystä ilmentävä lopetus on enemmän mieleeni. Sinänsä Apolloninkaan antiklimaattisemmassa finaalissa ei ole mitään vikaa, mutta sen tietty pysähtyneisyys ei tuntunut aivan tyydyttävältä loppunuotilta hahmonkehityspainotteiselle sarjalle.

Tsuritaman suuri vahvuus onkin, että se ei missään vaiheessa pysähdy draamallisesti. Kaikki hahmot päätyvät selvittämään omia henkilökohtaisia ongelmiaan ja tukemaan toisiaan tässä puuhassa. Yukin lisääntyvä itseluottamus saa tietysti eniten huomiota, ja hän onkin sarjan sydän. Hänen koko ajan positiivisemmaksi kehittyvä kerrontansa tuo sarjaan lämpimänreippaan ja elämänjanoisen ilmapiirin. Kauniin väriläikehtivän visuaalisen tyylin lisäksi Yukin hahmo luokin suurimman tunnelmallisen pesäeron ruskeasävyiseen Apolloniin.

Jazz-sarjan kertojahahmo Kaorun iloisinakin hetkinä pessimistisen alavireensä säilyttävä passiivis-aggressiivisuus pitää huolen siitä, ettei Apollon pääse vahingossakaan muuttumaan fiilikseltään hauskaksi sarjaksi. Kaoru on kömpelönvihaisessa sosiaalisessa turhautumisessaan mielenkiintoinen päähenkilö. Hän on negatiivissävytteisestä asenteestaan huolimatta valmis pistämään itsensä likoon aina ollessaan elämänjanoisen Sentaroun lähipiirissä. Hän polkaisee kuitenkin jarrut pohjaan omassa kehityksessään aina toisen pojan kadotessa hänen viereltään. Tällöinkään Kaoru ei kuitenkaan jää rasittavaksi ulisijaksi, vaan saa periaatteessa aikaan asioita ja menestyy opinnoissaan tavalla, jota yhteiskunta häneltä edellyttää. Hän ei vain tunnu uskaltavan yrittää mitään uutta tai antautuvan mihinkään, mistä oikeasti itse pitää, kun spontaani Sentarou ei ole paikalla. Tämä tietty henkinen pysähtyily tekee Kaorun kerronnasta pohdiskelevaa, mutta hieman raskasta ja tunkkaista.

Ei onnistu kuitenkaan.

Vastaavasti Yukin jatkuva positiivissuuntainen hahmonkehitys taas antaa Tsuritamalle valtavasti voimavaroja ja tuoreutta. Hän löytää jatkuvasti uusia ihmisiä, joilta saa rohkaisua ja tukea, eikä anna kehityksensä riippua vain yhdestä ihmisestä. Kaoru ei ole ihan kiinnostunut tutustumaan muihin ihmisiin, kunhan Sentarou ja Ritsuko ovat lähettyvillä. Yuki puolestaan oppii integroitumaan kyläyhteisöönsä, ja mikä tärkeintä hahmonkehityksen kannalta, hänen on aidosti ansaittava sinnikkyydellään ja innovatiivisuudellaan aluksi häntä vihaisenmykkänä ikävyksenä pitävän Natsukin ja epäileväisen peiteagentti Akiran kunnioitus ja sitä kautta ystävyys.

Tsuritama on myös reippaasti fiksumpi kuin antaa päältäpäin ymmärtää. Se käsittelee hauskuuttamisen seassa hyvinkin tärkeitä ja vaikeita aiheita ja tekee sen vähintään yhtä hyvin kuin vakavamman ulkokuorensa ansiosta automaattisesti älykkäämmältä vaikuttava, mutta lopulta teemoiltaan vähän yksinkertaisemmaksi teiniromanssiksi jäävä Apollon.

Molemmat sarjat luottavat arkisiin ongelmiin hahmojen rakennusvälineinä ja onnistuvat tuomaan hahmojensa kamppailut lähelle katsojaa ja katsojan elämää. Kuten mainittu, Apollonin painotukset ovat romanssipuolella, kun kaikki hahmot painiskelevat ihastustensa parissa koko ajan. Tsuritama taas lähestyy teini-iän ongelmia selkeästi vähemmän läpikolutusta perhenäkökulmasta ja jättää romanttiset jutut hyvin pieneen sivuosaan.

Myös animaation käyttö on kekseliäämmässä kierteessä Tsuritamassa. Esimerkiksi vesi- ja filmikela-aiheiset henkiset metaforat Yukin sosiaaliselle ahdistukselle ja halulle päästä sen yli ilmaisevat hahmon sisintä kauniisti. Ne myös tekevät hänen narraationsa eläväiseksi ja uskottavaksi. Tällainen rehevä visuaalinen tarinankerronta ottaa animaatiosta ilmaisumediana kaiken irti, kun taas hillitympi ja realismiin nojaava Apollon toimisi live action -tuotantona aivan yhtä hyvin.

Se tunne kun sosiaalisessa tilanteessa alkaa ahdistaa eikä henki kulje.

En ole ikinä tainnut nähdä toista yhtä ihanaa ja fiksulla tavalla positiivista sarjaa kuin Tsuritama. Apollonin kaltaisia vakavan liiketoiminnan ihmissuhdedraamojakaan ei toki kasva aivan joka oksalla, mutta sarjaa ei ole edes suunniteltu ihastuttamaan ja vangitsemaan samalla tavalla kuin kalastusaiheinen sisarensa. Nautin varsin paljon suurimmasta osasta Apollonia, mutta Tsuritamaa katsoessani rakastin jokaista hetkeä kaikesta sydämestäni. Katsotaan, onnistuuko animevuosi 2012 tarjoamaan enää mitään, mikä yltäisi lähellekään tätä katselukokemusta.