Prinsessapäiväkirjat: Kiara

Elokuvasta Leijonakuningas 2 – Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Olen ennenkin hehkuttanut Jylhäkallion ylpeyden terävää hahmosuunnittelua etenkin Kiaran love interest -hahmo Kovun osalta, joka on muuten suuri syy siihen, että pidän leffasta varsin paljon. Kiara itsekin on varsin näppärä malli siitä, miten kahden hahmon lapsi saadaan muistuttamaan kumpaakin vanhempaansa ilman, että tämä näyttää lopulta kloonilta toisesta. Kiaran vartalonmuodot ja kasvot muistuttavat paljon hänen äitiään Nalaa, mutta leijonaneidon ilmehdintä ja värimaailma ovat peräisin Simbalta.

Kommunikaatio ylihuolehtivan isän kanssa ei aina suju.

Kiara on fyysisesti kömpelö, mutta hyvin empaattinen, kiltti ja eläväinen nuori nainen. Metsästys ei suju ollenkaan, mutta määrätietoisuutta riittää. Häntä myös ärsyttää se, että isä pitää koko ajan vahtia, eikä anna hänen itsenäistyä.

Hän ei ole kuitenkaan yhtä omapäinen ADHD kuin Simba pienenä, vaan hän oikeasti yrittää totella vanhempiaan. Alun ulkomaille eksyminen ei ole suunniteltu juttu, toisin kuin isukilla aikoinaan. Rauhallista harkintakykyä ja avoinmielisyyttä löytyy tarpeeksi sen näkemiseen, että hänen oma laumansa ja ulkolaiset eivät itse asiassa ole kovinkaan erilaisia, joten vihanpidossa ei ole mitään järkeä.

On kuitenkin sääli, ettei hän saa samanlaista voimakasta ja yhtenäistä temaattista ulottuvuutta kuin Simba edellisessä leffassa. Simban koko kasvukaari pyörii hallitsijan vastuun ympärillä. Kiaralle taas yritetään leffan alkupuolella rakentaa jonkinlaista prinsessan roolin hylkäämiseen ja hyväksymiseen liittyvää kasvuteemaa (”En ole pelkästään prinsessa, se on vain puolet minusta!” ”Jos niin paljon vaaditaan / Olla saan milloinkaan / Mä minä vaan?”).

Kiara tahtoisi olla vapaa kuin taivaan lintu.

Kun Kiara on varttunut lapsesta nuoreksi, identiteettiteema kuitenkin unohdetaan, eikä Kiaraa tunnu enää ollenkaan häiritsevän prinsessan asema tai se, missä menee raja hallitsijan ja oman itsen välillä. Sen sijaan leffa alkaakin keskittyä toisten hyväksymiseen ja sotimisen tarpeettomuuteen (”He, me… Katso heitä – he ovat me.” ”Olemme yhtä.”). Tätä puolta on pohjustettu leffan alkupuolella Simban ja Kiaran yhteislaulussa We Are One, jossa Kiara laulaa identiteettiongelmastaan ja Simba heidän yhteydestään. Tästä jälkimmäisestä ulottuvuudesta rakentuukin loppuleffan kantava teema, eikä identiteettiongelmaa sidota siihen kunnolla.

Sinänsä päätematiikka toimii ihan hyvin. Lopussa Kiara opettaakin Simballe, että kaikki leijonat ovat yhtä. Myös Kiaran ja Simban välinen konflikti rakennetaan tavallaan osaksi sitä. Isän yliholhoaminen häiritsee tytärtä, ja Kiaraa satuttaa se, ettei Simba ole valmis uskomaan hänen todella pärjäävän itsenäisesti. Lopussa Kiara näyttää Simballe, että pystyy itsenäisillä päätöksillään tuoman rauhan laumojen välille. Ulkolaisnuorukainen Kovu liitetään tähän tematiikkaan rakentamalla tämän ja Kiaran välille Romeo ja Julia -henkinen romanssi.

Alun ”prinsessuus on vain puolet minusta” -pohdintoja yritetään yhdistää ”olemme yhtä” -tematiikkaan sillä, että yksinään ollessa heijastuksesta näkyy vain puolikas ja poikayde tulee toiseksi puolikkaaksi. Mutta miten poikayde liittyy siihen, ettet halua olla pelkkä prinsessa?

Puolikkuussymboliikka ei toimi kunnollisena siltana eri teemojen välillä.

Alku hämää meitä odottamaan ratkaisua Kiaran identiteettihaahuiluun. Sitten leffa vaihtaakin pääteemaansa kesken kaiken. Tuloksena Kiara jää vähän keskeneräiseksi hahmoksi. Hän tuntuu lopulta enemmän välineeltä teeman ilmaisuun kuin kunnolliselta hahmolta, jonka kasvutarinaa teeman olisi tarkoitus tukea. Vahvan yhtenäisen teeman avulla Kiaralle olisi voitu rakentaa oikea kasvutarina, mutta temaattisen rikkonaisuuden takia hän vain on pentu leffan alussa ja aikahypyn jälkeen nuori aikuinen, eikä näiden hahmojen ongelmilla ja epävarmuuksilla ole enää kovin paljon tekemistä toistensa kanssa. Sekä Simba että varsinkin Kovu saavat koherentimmat ja mielenkiintoisemmat hahmokaaret kuin varsinainen päähenkilö, mikä jättää hitusen nuivan maun suuhun.

Toisaalta Kiaran vahvuudet hahmona ja persoonana tulevat parhaiten esille juuri tämän suhteissa Simbaan ja Kovuun. Simban vakaat ennakkoluulot estävät tätä näkemästä sen paremmin oman tyttärensä kuin ulkolaislaumankaan potentiaalia. Uusille asioille ja ajatuksille avoin Kiara kyseenalaistaa isänsä jäykkiä asenteita pitkin leffaa pyrkimällä itsenäistymään tämän holhoamisesta ja näyttämällä tälle Kovun ja muiden ulkolaisten ansaitsevan muutakin kuin ylenkatseista murinaa. Kiaran onnistuukin lopulta kääntää Simban pää parempaan päin. On myös varsin herttaista, että erimielisyyksistä huolimatta isä ja tytär ovat selvästi läheisissä väleissä koko leffan ajan.

Kovu taas on kovan kollin esityksestään huolimatta täysin epävarma itsestään ja muusta maailmasta. Kiara on häntä fyysisesti kömpelömpi, mutta määrätietoinen ja muutenkin henkisesti vakaampi. Kovu on enemmän seuraaja kuin johtaja, eikä toimi hyvin kriittisissä tilanteissa (terveisin se kohtaus, jossa ulkolaisjoukko väijyttää Simban ja empivä Kovu saa turpaansa välittömästi yrittäessään heikosti puuttua tilanteeseen). Vähän naiivin kiltillä ja voimakkaan avoimella Kiaralla taas on aina selvä suunnitelma mielessä, eikä hän epäröi koskaan.  Valovoimainen leijonaneito voittaa Kovun puolelleen helposti ja vakuuttaa tämän aivan huomaamattaan seuraamaan johtoaan.

Kovusta tulee ihan hyvä käskytettävä prinssipuoliso.

Kiara ei ehkä ole päähenkilöistä mieleenpainuvin, mutta ainakin hän on kaikin puolin aito päähenkilö. Leffa kietoutuu nimenomaan hänen ympärilleen. Hän toimii jatkuvasti tapahtumien keskiössä ja vaikuttaa syvällisesti muihin hahmoihin. Onkin sopivaa, että Kiara lopulta pelastaa päivän, ja Kovu ja Simba lähinnä seurailevat häntä henkisenä tukena. Kuten mainitsin jo Nala-kirjoituksen yhteydessä, pidän Jylhäkallion ylpeyden asenteesta naishahmoja kohtaan, vaikka sekään ei oikein sovi alkuperäisen leffan maailmaan. Kiaran lisäksi myös pahis Zira ja Kovun pienemmässä roolissa oleva sisar Vitani saavat paljon ruutuaikaa ja nappaavat myös kehut onnistuneista hahmodesigneista (tykkäsin muuten pienenä myös karkean aikaansaavasta Vitanista kovasti).

Kiara on mielestäni kaikkiaan täysin kelvollinen ja tarkemman tarkastelun tuloksena jopa kiva päähenkilö. Hän ei ole erityinen mielenkiintoinen, ja hän meinaa jäädä paljon terävämpien konfliktien kanssa painivien miessivuhahmojen jalkoihin muistettavuudessa. Toisaalta hän ei ainakaan ole epämiellyttävä hahmo, ja hänessä on paljon ihailtavia piirteitä. On valitettavaa, että hänen temaattinen kaarensa vaihtuu kesken leffaa ja siten särkee hahmoa, mutta lopulta homma hoidetaan kasaan ongelmiin nähden kohtuullisen toimivasti.