Tekijä: Arana

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 20

One Piece

luukku-20-nep-ece

Riemukas joukko.

Mangaka: Eiichiro Oda
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Jump (Shueisha), 1997-
Pokkareita luettuna: 30/75+
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: Iloinen merirosvojoukkio jahtaa unelmiaan ja törmää matkalla kaikenlaisiin kommelluksiin.

One Piece on ollut minulle äärettömän haastava sarja lukea. En pitkään aikaan ollut tippaakaan kiinnostunut siitä, mutta joka puolelta valuva suitsutus ja yleissivistysargumentti saivat lopulta tekemään aloittamispäätöksen.

Alkuun sarjan lukeminen tuntui työltä ja tuskalta, enkä meinannut millään päästä sisään – paitsi sitten lopulta vähitellen Arlong Park -kaaren kohdalla Namin perhekuviot alkoivat jo vähän koskettaa. Siitä eteenpäin olen välillä tykännyt enemmän ja välillä en ihan niin paljon. Alabasta-juonikaari upposi tosi hyvin, Skypiea piti kakistella alas. Sen jälkeen olen jumiutunut sinne pokkarin 30 tienoille noin puoleksitoista vuodeksi, kun ei ole ollut innostusta ottaa uutta läpyskää käteen.

Mistä sitten kiikastaa, paitsi tietysti siitä, että suhtaudun lähtökohtaisesti epäilevästi mihin tahansa Shounen Jumpissa ilmestyneeseen sarjaan? En yksinkertaisesti oikein pidä Eiichiro Odan piirrostyylistä.

Tyyli on ilmaisuvoimainen, Oda osaa käyttää sitä taidokkaasti, ja tyylikäs vaatesuunnittelukin mieheltä sujuu. Minun silmääni voimakkaan karrikoitu kumiukkotaide ei kuitenkaan näytä houkuttelevalta. Mikä pahinta, Odan taide on niin vahvaa, että se jää kummittelemaan mieleeni: One Piecen lukemisen jälkeen kaikki mielessäni näyttää pelkältä Ykspalalta. Tämän takia en halua lukea sarjaa iltaisin; liikaa hämmentynyttä sängyssä kierimistä.

Lisäksi taistelukohtaukset tulee usein vain plärättyä summaarisesti läpi, sillä mielestäni ne ovat pääsääntöisesti tylsiä. Monesti suuri osa kerronnasta on pelkkää tappelua tappelun vuoksi, joten aikani käy välillä pitkäksi: horisontissa olisi vielä ainakin kolme pokkarin tai puolikkaan pituista taistelua, vaikka jo ensimmäinen uuvutti. Pohdin aikoinaan suhdettani taistelukohtauksiin, jolloin totesin, että minut lumotakseen tällainen kohtaus tarvitsee jotain erityistä toteutuksellista tai sisällöllistä antia. One Piecen viljelemät bulkkitaistelut tarjoavat tällaista herkkua mielestäni vain harvoin. Sen sijaan suurin fokus on yleensä rehdisti siinä, kuka voittaa kenet milläkin voimalla.

Kaikesta tästä huolimatta One Pieceä on vaikea olla kunnioittamatta. Sarja osaa olla tunnevoimainen ja käsitellä aiheitaan tehokkaasti ja aina vähän omalla tavallaan. Se on hauska ja sympaattinen, mutta tarvittaessa myös julma, liikuttava ja dramaattinen – usein kaikkea tätä jopa yhtä aikaa, mihin suurin osa fiktiosta ei ähkimättä taivu. Oikein hyvä sarja, jolla on kaiken energisen hulluttelunsa allakin yleensä jotain sanottavaa.

En myöskään kuulemani mukaan ole vielä edes päässyt parhaisiin paloihin, joten aion varmasti jatkaa lukemista. Se on vain hieman vaikeaa, kun kaikki sarjassa jaksaa muistuttaa siitä, etten ole kohderyhmää.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 19

Lychee Light Club

luukku-19-litsit

Groteski tajunnanräjäytys.

Mangaka: Usamaru Furuya
Julkaisulehti ja -aika: Manga Erotics F (Outa Shuppan), 2005-2006
Pokkareita luettuna: 1/1
Milloin löysin: 2011
Mistä kertoo: 14-vuotiaat pojat rakentavat litsien voimalla toimivan mahtirobotin, laittavat sen kaappaamaan nättejä tyttöjä palvottavakseen ja tekevät muutenkin kaikkea hölmöä ja kamalaa.

Lychee Light Club pääsee kalenteriin kaakkoon väännettyjen shokkiarvojensa ansiosta. Suorastaan koomisen teatraalisella tavalla ympäriinsä lentävät veret ja sisälmykset ja muu gorejuhla saivat aikoinaan tapittamaan sivuja silmät suurena ja miettimään, minkälaisen ihmisen aivosta pursuaa tällaista tavaraa ja miksi.

Sarjan hektinen, väkivaltainen ja mustan huumorin maalaama maailma tuntui läpeensä epämiellyttävältä, mutta silti ihmeen vetävältä kunnon junaturman tapaan. En usko, että olen koskaan lukenut toista kamaluudellaan yhtä riemukkaasti mässäilevää teosta, enkä välttämättä haluakaan lukea. Lychee Light Club tuntuu kärjistävän kaikki mangaka Usamaru Furuyan tyyppipiirteet muutamalla potenssilla, ja vuoristorata on melkoinen.

Teoksen kiinnostavuus löytyy kuitenkin lopulta shokkitykityksen alla piilottelevasta vahvasta kauneuden etsimisen ympärille kiertyvästä tematiikasta. Tarinan kerrontaa elävöittää myös mielenkiintoisesti teatteriesitystä imitoiva esillepano. Rytmitys toimii myös hyvin, ja lopputulos on sataprosenttisen mieleenpainuva ja erittäin toimiva yhdistelmä räiskyvää ilotulistusta ja hallittua tarinankuljetusta. Tarinaan on myös sidottu juuri tarpeeksi sympaattisia elementtejä niin, ettei lopputulos tunnu The Flowers of Evilin tapaan pelkästään ikävältä.

Litsivalopoikien veriset seikkailut tuntuivat mahan pohjalla niin voimakkaina, että kiinnostus Furuyan muitakin töitä kohtaan heräsi. Loppupeleissä aluksi valtavaksi paisunut innostus mangakaan pehmeni melko nopeasti, sillä hänen sarjansa tuntuvat usein turhankin kylmän pompööseiltä. Alkuinnostuksen laantumisen jälkeenkin Furuya on kuitenkin jäänyt mieleen poikkeuksellisen voimakkaan ja kumartelemattoman tyylinsä ansiosta. Välillä on jännä lukea hänen töitään herkullisen shokeeraavuuden, kunnianhimoisen hienostuneenkarun piirrostyylin ja epätyypillisten aiheiden takia, vaikkei teoksille kovin kummoisia sympatiapisteitä usein tipukaan.

Litsivalokerhon korkeiden NSFW-arvojen takia on muuten ironista, että luin julkaisun ensimmäisen puolikkaan nimenomaan töissä.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 18

Merry Checker

luukku-18-Merry-Checker

Blogitus on paras!

Mangaka: Tsuta Suzuki
Julkaisulehti ja -aika: Chara Selection (Tokuma Shoten), 2009-2010
Pokkareita luettuna: 1/1
Milloin löysin: 2012
Mistä kertoo: Kyyninen Shio ja rauhallisen ystävällinen Miya tapaavat blogimiitissä.

Merry Checker on sinänsä aika normaali kiva ja moderni BL-tarina. Se, mikä tekee tästä mangasta muistoissani erityisen, on yksinkertaisesti pääpariskuntaa yhdistävä bloggaamisharrastus. Blogiin kirjoittaminen on iso osa omaakin elämääni, joten teoksella on hedelmällinen samaistumispinta.

Ylipäänsä minusta on kauhean kiva aina, kun fiktiossa tulee vastaan hahmoja, joilla on tärkeitä harrastuksia tai muuten voimakkaita intohimoja, jotka vaikuttavat tarinan kulkuun. Merry Checkerissä bloggaaminen ei ole vain muutaman maininnan tasolle jäävä koriste, vaan se muodostuu merkittäväksi osaksi tarinaa.

Kumpikin päähenkilöistä pitää suosittua blogia, ja he tapaavat ensimmäistä kertaa kasvokkain blogimiitissä. Alkujännite heidän välillään muodostuu ensinnäkin siitä, että kummatkin arvostavat toisen blogia ja kirjoitustyyliä. Toiseksi Shio hämmentyy tapaamisessa siitä, että bloginsa pehmoisen tyylin perusteella yleisesti lukiotytöksi luultu Miya onkin pitkä ja harteikas mies.

Romanssin kehittyminen sidotaan kivasti siihen, kuinka hahmot miettivät ja analysoivat niin toistensa kuin omiakin blogejaan ja kirjoitustyylejään. Muutenkin kumpikin herroista tuntuu ajatuksenjuoksunsa perusteella oikeasti fiksulta, ja heidän persoonallisuutensa sointuvat nätisti heidän blogeihinsa, joista kerrotaan mukavan paljon.

Merry Checker on oikein mukava ja nopealukuinen pieni romanssi, joka käyttää hahmojensa yhteistä harrastusta oivallisesti syventämään sekä hahmoja että näiden välistä kanssakäymistä. Tunteet eivät lentele villeinä, vaan miehet kasvavat suhteeseen rauhallisesti ja sympaattisesti, kuten Tsuta Suzukin töissä on tapana.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 17

Saiyuki

luukku-17-saiyuki

Dramaattista posetusta ja hienoja hetkiä.

Mangaka: Kazuya Minekura
Julkaisulehti ja -aika: Saiyuki: GFantasy (Square Enix), 1997-2002; Reload: Zero-Sum (Ichijinsha), 2002-2009; Reload Blast: Zero-Sum, 2009-; Gaiden: Zero-Sum Ward, 2000-2009; Ibun: Zero-Sum Ward, 2009-
Pokkareita luettuna: Suunnilleen kaikki/9+10+2+4+1+
Milloin löysin: 2006
Mistä kertoo: Neljä jätkää lähtevät matkaamaan länteen palauttaakseen rauhan ihmisten ja youkaiden välille Journey to the West -kiinalaiseepoksen uusversioinnissa.

Saiyukiin iskin silmäni Banana Fishiä myöhemmin. Se on kuitenkin kulkenut mangamatkallani mukana tasaisemmin siitä lähtien, kun otetaan huomioon kaikki sarjaperheen tulemiset alkuperäisestä Saiyukista suoriin jatko-osiin (Saiyuki Reload ja Saiyuki Reload Blast) ja esiosiin (Saiyuki Gaiden ja Saiyuki Ibun). Yksikään toinen manganimike ei ole jättänyt muistoihini yhtä montaa tärkeää, voimakkaita tunteita nostattavaa hetkeä.

Minut meinaa nielaista tunneähky, kun rupean vain ajattelemaankin suosikkihetkiäni Saiyukin varrelta. Kun normaalisti porukan epäkypsin Goku lätkäisee mahjong-palikat pöydälle ja rökittää lannistusmielen pois matkakumppaneista. Kun nuori Gojyo istuu ahdistuneena huoneessaan isoveljen rauhoitellessa väkivaltaiseksi käynyttä äitipuolta. Kun Hakkai tuo Gojyolle sateenvarjon. Kun Konzen palauttaa berserk-Gokun järkiinsä. Kun Goku ihailee Gatin lihaksia. Kun pääantagonisti Ukoku luuttuaa Sanzolla lattioita. Kun Gojyo itkee katarttisesti välibossin luokse johtavilla portailla. Kun kuusi miinus kaksi on yhteensä nolla mandariinia, koska jokainen päänelikosta syö yhden.

Mieleeni ikimuistoisina pinttyneitä hetkiä on niin valtavasti, ettei niistä ole mahdollista listata kuin murto-osa. Pieniä ja suuria, hauskoja ja liikuttavia, dramaattisia ja arkipäiväisempiä, niitä vain riittää. Saiyukissa viehättää myös sen suuruus tarinana, ja useaan tytärsarjaan jakaminen rytmittää sitä mielenkiintoisesti.

Saiyuki Gaiden sisältää yhden niistä neljästä sydämensirpaloijalopetuksesta, jotka mainitsin Banana Fishistä kirjoittaessani. Minekuran kynästä on lähtöisin myös toinen tällainen erityisen ihanankamalankomea ja katkeransuloisenhirveä loppu. Kyseessä olevasta Stigma-tarinasta ja siihen liittyvistä fiiliksistäni voi lukea tänään tilaajille ilmestyvästä uusimmasta Anime-lehdestä numero 80, Lukemattomia mangoja -palstalta.

Myös Minekuran Wild Adapter on herättänyt kaikki tunteet ja enemmänkin. Minekura-tägi paljastaa kaikki blogiin kirjoittamani lukuisat fiilikset hänen töistään, enkä siltikään ole ehtinyt kirjoittaa kaikesta merkittävästä vielä. Mikään toinen teos ei ole tainnut iskeä ihan yhtä kovalla voimalla sieluun ja sydämeen kuin Minekuran sarjat.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 16

Velvet Kiss

luukku-16-velvet-kiss

Mielenkiintoinen eroottinen draama.

Mangaka: Chihiro Harumi
Julkaisulehti ja -aika: Vitaman (Takeshobo), 2009-2012
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Toimistotyöläinen Shin päätyy sattumusten sarjan kautta velkakurimukseen, ja vaihtoehtoiseksi suoritustavaksi tarjotaan Kano-nimisen nuoren neidin ”ystäväksi” ryhtymistä.

Nappasin Velvet Kissin ensimmäisen osan mangahyllyn erotiikkaosuudesta enimmäkseen kuriositeettiarvona, sillä aina välillä on kiva korkata uusi genre. Juuri tämä sarja päätyi koekappaleeksi, koska poikaystävän haalimista lapsilta kielletyistä se sattui olemaan kivoimman näköinen. Ensimmäisen pokkarin kannessa paljastavassa yöpaitulissa istuksivan neitokaisen välinpitämätön katse kiehtoi surumielisen vivahteensa takia, eikä kaunis kansi johda yhtään harhaan. Chihiro Harumin taide on myös pokkarin sisällä kovin nättiä.

Vähän ohuesta toiveentoteutuslähtöasetelmastaan huolimatta sarja yllätti tarinapitoisuudellaan. Ensimmäisen osan jälkeen paloin halusta tietää, miten Shinin ja Kanon suhde tulisi kehittymään. Se on mielenkiintoisen määrittelemätön, kun Kanon kanssa ”ystävystyminen” tuntuu koostuvan välittömästä toimintavalmiudesta milloin ostosreissujen kantojuhdaksi, milloin intiimimpään kanssakäymiseen.

Pomottava mutta viileä Kanoko ärsyttää Shiniä, jonka työsuoriutumista ja muutakin elämää neidon jatkuvat oikut häiritsevät. Toisaalta Kanon yksinäisyys herättää hänessä sympatiaa ja tämän persoonallisuus kiehtoo häntä. Pikkuhiljaa järjestely alkaa saada oikeankin ystävyyden piirteitä, kun hahmot tutustuvat toisiinsa, mutta Shinin velkajärjestely pitää heidän välejään jännittyneinä. Tykkäsin varsinkin Kanon hahmonrakennuksesta ja -kehityksestä.

Varsinaista pornoahan sarjassa ei ole, sillä sukuelimiä ei näytetä. En pahemmin välitä pornomangassa yleisestä eritekeskeisyydestä, joten Velvet Kissin hillitty ja siistimpi näkemys tuntuu ihan miellyttävältä. Estetiikan- ja erotiikantajultaan sarja toimiikin omaan makuuni myös varsin kivasti. Yksi seksikohtaus per luku -rakenne tosin tuntuu välillä vähän puuduttavalta ja pakotetultakin, koska luvut ovat melko lyhyitä. Tämä on kuitenkin aika pieni paha, kun nämä kohtaukset ovat sisällöltään melko vaihtelevia.

Kaikkiaan sarja oli oikein mukava sukellus vähän heterompaan mangaerotiikkaan, ja se on innostanut kokeilemaan muitakin genren edustajia. Selvästi joskus kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti uusia juttuja – voi löytää kultakimpaleita ja hyviä muistoja.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 15

Banana Fish

luukku-15-banaanikala

Tunnetta ja toimintaa.

Mangaka: Akimi Yoshida
Julkaisulehti ja -aika: Betsucomi (Shogakukan), 1985-1994
Pokkareita luettuna: 19/19
Milloin löysin: Jossain 2002-2003 paikkeilla
Mistä kertoo: Nykkiläinen jengipomo Ash ja Japanista saapunut valokuvaaja Eiji päätyvät metsästämään yhdessä mystistä Banana Fish -huumetta.

Matkani Banana Fishin kanssa on ollut epätavallisen pitkä. Aloitin lainaamalla sarjaa kirjastosta niihin aikoihin, kun kaupan pokkareihin lyötiin hinta sekä euroina että markkoina. Koska kirjastosta ei enempää saanut ja koska olin ehkä vähän liian pikkuinen ymmärtääkseni Akimi Yoshidan karua piirrosjälkeä, jäi lukeminen tuolloin kolmeen pokkariin.

Unohdin sarjan pitkäksi aikaa, ja aloin ostaa pokkareita vasta vuosia myöhemmin, kun Fantasiapeleistä löytyi vanhaa flipattua painosta höpsönhalpaan hintaan. Sitten ostelin uudempaa painosta lisää silloin tällöin ja vähitellen koukkuunnuin. Vaikka sarja on luettu iät sitten, on kerääminen edelleen kesken, sillä out of print -kurimuksen pyörteisiin hukkuneesta kolmannesta pokkarista saa nykyisin pulittaa kovan hinnan.

Muistan yhtäältä oikein hyvin sen, ettei sarja jaksanut herättää suurta kiinnostusta, kun alun perin aloitin lukemisen. Toisaalta mieleen on jäänyt erityisen selkeästi sarjan loppu, joka on yksi niistä noin neljästä mangalopetuksesta, jotka ovat repineet sydämeni ja kaikki muutkin sisuskaluni riekaleiksi. Sarjan yleissävy on muutenkin kokonaisuudessaan hurja, kun väkivalta leimuaa valtoimenaan. Rankin sisältö löytyy kuitenkin Ashin lapsuuteen liittyvästä hyväksikäytöstä ja muusta kamalasta, jota ei tarvitse sivuilla katsella, mutta joka kummittelee hahmon koko olemuksen taustalla.

Banana Fish erottuu sohjosarjain massasta erityisesti seinen-henkisen, Katsuhiro Otomon tyyliä muistattavan piirrosjälkensä ansiosta. Yoshida on yksi niistä harvoista shoujomangakoista, jotka eivät lainkaan seuraa tyttöinsarjojen visuaalisia sääntöjä. Hahmoilla on pienet silmät, vahvat leuat ja leveät hartiat. Ruutujako nojaa suorastaan kliinisen tiukasti suorakulmioihin, eikä tyttöjensarjoille tyypillisiä kukkais- ja muita kuviorastereita näy missään. Ronskissa visuaalisessa ilmeessä ei ole kerrassaan mitään herkkää, tyttömäistä tai siloiteltua.

Tunnepuolen kuvaus ja hahmovetoisuus kuitenkin tekevät ensisijaisen kohderyhmän selväksi. Ashin ja Eijin hienovaraisen homohtava suhde vetää intensiivisyydellään mukaansa, ja muutenkin sarja on täynnä mielenkiintoisia hahmojännitteitä ja monimutkaisia tunteita. Tämän klassikon uudelleen lukemiselle pitäisi ehdottomasti raivata aikaa lähitulevaisuudesta.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga Nostalgia

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 14

Fruits Basket

luukku-14-furuba

Lämmin, hupsu ja edetessään kypsyvä draama.

Mangaka: Natsuki Takaya
Julkaisulehti ja -aika: Hana to Yume (Hakusensha), 1998-2006
Pokkareita luettuna: 23/23
Milloin löysin: Jossain 2004-2006 paikkeilla
Mistä kertoo: Lukiotyttö Touru päätyy asumaan kolmen miehen luokse. Nämä ja monet muut näiden vanhan suvun jäsenet muuttuvat kiinalaisen horoskoopin eläimiksi vastakkaisen sukupuolen edustajan heitä halatessa. Kommelluksia seuraa.

Fruits Basketin anime oli minulle jo yläasteaikoina tärkeä sarja. Silloin tuntui, ettei maan päältä sellaista ihmistä löydykään, joka ei olisi tuosta animesta tykännyt. Mangaa maistelin enemmän vasta lukiossa, kun lainailin pokkareita kaverilta ja lueskelin ilman suurempia intohimoja. Ihan kiva sarja, mutta kaikki se slapstick-huumori alkoi olla vähän liikaa.

Kun kuitenkin reippaan vuoden ranskaa opiskeltuani reissasin äitini kanssa Pariisissa, ja tukeakseen kielenopiskeluani hän tarjoutui ostamaan mangaa. Valitsin loppumattoman oloisesta tarjonnasta helpon oloisia teoksia, kuten Furubaa siitä kohdasta alkaen, johon olin englanninkielisissä pokkareissa jäänyt. (Lisäksi mukaan lähti Kaori Yukin God Childia, josta opin nopeasti paljon tyypillistä Yuki-sanastoa, kuten ”tappaa”, ”kiduttaa”, ”pettää”, ”veri” ja ”vihata”.)

Näin ollen Furuba oli ensimmäinen mangasarja, jota luin ranskaksi. Tämä tarina kannattaa muuten muistaa, jos satut opiskelemaan jänniä kieliä ja joskus mietityttää, miten vanhemmilta saisi enemmän rahallista tukea harrastukselle. En liioittele kovin paljoa, kun sanon, että opin ranskan kielen lukemalla mangaa. Harrastajalle manga on motivoiva lukukohde, ja sarjakuvista saa selvää silloinkin, kun proosatekstin lukeminen vieraalla kielellä ei vielä suju, koska kuvituksesta voi usein päätellä tapahtumien ytimen ja tuntemattomien sanojen merkityksen.

Furuba itsessään kestää oikein hyvin lukemista ainakin alkupuolen hösökohtia lukuun ottamatta, ja sarja paranee edetessään harppauksin. Piirrostyylin radikaali kehitys johtaa siihen, että loppuosien miellyttävän pehmoisenseesteisen ulkoasun jälkeen silmät putoavat päästä, jos erehtyy heti vilkaisemaan tikkukulmikkaan susirumia varhaisia pokkareita.

Häsellyshuumorin volyymi vääntyy pikku hiljaa pienemälle ja draamapanokset kasvavat. Loppupuoliskon mielenkiintoiset ja taidolla toteutetut psykologiset kehityskulut tekivät usein todellisen vaikutuksen. Natsuki Takaya on saanut puristettua hupsun oloisesta alkuasetelmastaan paljon enemmän potentiaalia kuin alussa olisi millään uskonut. Draama myös äityy kerronnan lämminhenkisyydestä huolimatta usein yllättävän rankaksi. Suunnilleen kaikki ihmissuhdesotkut ratkeavat myös lopulta tyydyttävästi ja monet niistä myös kiitettävän kypsällä otteella.

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 13

Hide and Seek (Himegoto asobi)

luukku-13-kuurupiilo

Kiva paridynamiikka.

Mangaka: Yaya Sakuragi
Julkaisulehti ja -aika: Asuka Ciel (Kadokawa Shoten), 2011-2014
Pokkareita luettuna: 2/3
Milloin löysin: 2013
Mistä kertoo: Vanhanaikaista karkkipuotia pitävä rento yksinhuoltajamies Shuji Tanihara tutustuu pelottavan näköiseen lastenlääkäri Takafumi Sajiin.

Yaya Sakuragi on yksi vanhoista BL-mangakasuosikeistani. Reipas vuosi sitten käteen osunut Hide and Seek muistutti taas pitkästä aikaa, miksi. Tarina ei ole sinänsä mitenkään ihmeellinen BL-hötöksi, vaan ihan samaa kaksi tyyppiä tapaa ja ihastuu -tavaraa tämä on kuin kaikki muutkin BL-draamat. Tämän tapauksen toteutus kuitenkin pisti heti silmään positiivisesti.

Sarja jaksaa uskottavasti perustella, miksi päähahmot tuntevat vetoa toisiinsa. Tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei valitettavasti sellainen ole. Pääparin sukupuolijakaumasta riippumatta fiktioromanssit luottavat aivan liian usein siihen, että päähenkilöt ihastuvat toisiinsa, koska he ovat kummatkin päähenkilöitä. Shujin ja Takafumin suhde rakentuu konkreettisesti kummankin osapuolen persoonallisuuden ja historian ympärille, eikä tyydy pelkkiin perinteisiin ja riisipaperinohuisiin ”Hän oli kiltti minulle kerran” ja ”Hän oli niin söpö silloin kerran” -selityksiin.

Pääparin dynamiikka toimii muutenkin harvinaisen nätisti. He juttelevat paljon pienistä asioista, eikä harvinaisen lukukelpoisten seksikohtaustenkaan dialogi koostu pelkästä ähkimisestä. He ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään ja reagoivat toisiinsa varsin herkullisilla tavoilla.

Kerrontanäkökulmakin vaihtelee miesten välillä, eikä semeä jätetä pelkäksi etäiseksi mysteerimieheksi, kuten usein on tapana. Muutenkin on kiva, etteivät semen ja uken roolit määritä hahmoja ensinkään, vaan kummankin persoonallisuus tulee esille vahvasti ja suhdedynamiikka tuntuu tasapainoiselta. Myös ne ainaiset väärinkäsitykset tuntuvat kerrankin tosi hyvin perustelluilta, kun hahmot ovat periaatteessa sopineet, ettei kyseessä ole mikään vakava suhde, minkä takia kumpikin välttelee tunteistaan ja koko suhteesta keskustelemista toisen kanssa.

Visuaalisesti sarja on taattua Sakuragia. Hahmojen kasvot ovat omituisen muotoisia, eivätkä kannen potretit esittäydy aivan edukseen. Minulle kuitenkin kelpaavat aina leveät suut ja väsyneet silmät. On myös kiva, että Sakuragi on saanut miehistään selkeästi eri näköisiä ilman voimakasta seme-uke-tyypittelyä, vaikkakin vain roikkusilmäinen Shuji näyttää jatkuvasti hyvältä, kun taas Takafumin naama hörppäilee välillä miten sattuu.

Kokonaisuudessaan viime vuosien kivoimpia, mieleenpainuvimpia ja kuumottavimpia BL-elämyksiä, ja odotan viimeistä osaa jo vesi kielellä.

Kategoriat
Avautuminen Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 12

Bakuman

luukku-12-bakuman

Raatakaa pojat raatakaa.

Käsikirjoittaja: Tsugumi Ohba
Piirtäjä: Takeshi Obata
Julkaisulehti ja -aika: Weekly Shounen Jump (Shueisha), 2008-2012
Pokkareita luettuna: 20/20
Milloin löysin: 2008
Mistä kertoo: Mashiro ja Takagi lyöttäytyvät yhteen lukiossa kynäilläkseen Jumpin myyvimmän mangan. Mashiro sopii ääninäyttelijäksi tähtäävän ihastuksensa Azukin kanssa, että he menevät naimisiin sitten kun mangakakaksikon tuotos saa animen, jonka pääosan Azuki näyttelee.

Death Note oli aikoinaan herättänyt kiinnostuksen Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan seuraavaan yhteiseen sarjaan, ja edeltäjäänsä verrattuna tyyliltään täysin päinvastainen Bakuman onkin ainoa manga, jonka olen seurannut alusta loppuun asti tasaiseen viikoittaiseen tahtiin.

Suhteemme on silti ollut kivinen ja usein karvas. Heti ensimmäinen luku lähes vieroitti minut käsittämättömän typerällä romantiikkasivujuonellaan, jonka on vissiin ihan aidosti tarkoitus olla romanttinen eikä typerä. Mielenkiintoinen industry-näkökulma kuitenkin sai jatkamaan.

Vuosien saatossa mangakakaksikon ja näiden ystävien seuraamisesta muodostui pikkuhiljaa yhä enemmän näreyttä herättävä panttivankitilanne, sillä mangassa on lukuisten vahvuuksiensa lisäksi aivan käsittämätön määrä kökköä. Twitteriin liityttyäni keväällä 2011 tapanani oli lähes joka viikko oksentaa ulinatööttejä uusimmasta Bakuman-luvusta. Kokemus oli kaksijakoinen. Yhtäältä tarina veti sen verran hyvin, että aina piti saada tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu ja millaisia mangan tekemisen kiemuroita seuraavaksi käsitellään. Toisaalta samalla täytyi sietää kaikki uuden luvun mukanaan tuomat tyhmyydet.

Ja tyhmyyksistä puheen ollen – uskollisen seuraamistahdin lisäksi toinen syy muistaa Bakuman on, että olen harvoin ahdistunut ja suorastaan pahastunut minkään sarjan naiskuvasta yhtä paljon. Sanaa naisviha käytetään fanipalvelusarjojen yhteydessä usein kovasti väärin, koska jalustalle nostaminen ja esineellistäminen harvoin ilmentää vihaa, mutta jos joku sarja mielestäni oikeasti vihaa naisia niin tämä. Avauduin aiheesta aikoinaan pitemminkin, ja kyseinen kirjoitus on edelleen blogissani luetuimpien joukossa ja ehdottomasti blogin historian kommentoiduin postaus.

Manga-alan toiminnan avaaminen ja hämmentävän seksismin kylväminen ovat sarjan muistamisen arvoiset kuriositeetit minulle. Muista fiktioarvoista oli yllä linkatun postauksen kirjoittamisen aikaan paljon hyvääkin sanottavaa, mutta loppua kohti sarjan ärsytystasot nousivat sen verran, ettei siitä jäänyt kovin paljoa uutta ylistettävää. Sarja oli joskus huvittava lukea, usein raivostuttava ja aina tyyliltään niin omituinen, etten oikein tiedä mitä siitä pitäisi sanoa.

Paitsi että Pipo-kun eli Fukuda oli aina sarjan pelastava valopilkku. Oli siistiä, miten hahmo esiteltiin alun perin ikävänä tyyppinä, mutta sitten hänestä tulikin se koko porukan sielu ja yhteishengen ylläpitäjä. Aina niin valmis auttamaan muita, hyvä Pipo-kun!

Kategoriat
Joulukalenteri Manga

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 11

Kuroshitsuji

luukku-11-kuroshit-on-kivoin

Pakollinen Kuroshit-luukku.

Mangaka: Yana Toboso
Julkaisulehti ja -aika: GFantasy (Square Enix), 2006-
Pokkareita luettuna: 19/19+
Milloin löysin: 2008
Mistä kertoo: Orpo aristokraattipoika ja hänen demonibutlerinsa tekevät Englannin kuningattaren likaiset työt.

Monille lähinnä animea vilkaisseille on saattanut syntyä käsitys Kuroshitsujista vannoutuneena turvallisen polun kulkijana. Riittävästi homobaittia, paljon kauniita miehiä, höhliä huumorihahmoja, laiskasti toteutettu semihistoriallinen miljöö, ripaus angstia, saavillinen fanipalvelua – kaikki tämä marinoituna jännillä yliluonnollisuuksilla. Sarja on suuren suosionsa ansiosta helppo sivuuttaa kaavaa seuraavana fujoshibaittauksena.

Itse olen ylistänyt Kuroshitsujia ja yrittänyt levittää sen ilosanomaa suu vaahdossa hiljattain animeversionkin saaneen Sirkus-tarinakaaren päättymisestä lähtien (esim. täällä, täällä, täällä ja täällä). Sarjan lukeminen on ollut jatkuvasti niin vahva kokemus minulle, että olen kokenut tarvetta tuoda sitä esiin uudestaan ja uudestaan. Suureksi osaksi tämä kokemus kumpuaa asioista, joista olen puhunut ja kirjoittanut aikaisemminkin: Se paranee edetessään ja on täynnä hienoja hahmoja, hahmokemioita sekä muikeaa genreleikittelyä.

Tänään haluankin tuoda esiin puolen, johon en ole aiemmin paneutunut kovin paljoa, mutta joka on vaikuttanut lukukokemukseeni valtavasti. Sarjakuvallisesti Kuroshitsuji  nimittäin on kaikkea muuta kuin tylsä ja tavanomainen. Yana Toboso on kehittynyt taitavammaksi ja kokeilevammaksi mangakaksi kuin miltä hän ensivilkaisulla vaikuttaa.

Hän rakentaa kohtauksensa usein hieman eri tavalla kuin olisin odottanut ja käyttää jatkuvasti pieniä narratiivisia temppuja luomaan kerrontaan jatkuvaa tuoreuden tuntua. Aina kun kuvittelen lukevani ihan perussettejä, eteen tulee jännästi aseteltuja kollaasisivuja, valtavan pompöösejä koko sivun ruutuja tai erityisen muikeita kuvakulmia ja rytmitysefektejä. Kerrontanäpertelyt tuntuvat myös aina sopivan tilanteeseen, jossa niitä käytetään. Toboson tiukasti käsi kädessä kulkevat visuaalinen ja käsikirjoituksellinen kerronta kuplivat riemukkaasti, eikä sarjassa ole pitkään aikaan näkynyt valjua toteutusta.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kokonaisuudessaan Kuroshitsujin kanssa samassa lehdessä pyörivä toinen suosikkini Pandora Hearts saattaa hyvinkin olla näistä kahdesta varsin samantyyppisestä mangasta se tasaisemmin parempi sarja. Se on toisaalta sarjakuvateknisesti konventionaalisemmin kerrottu. Jun Mochizukin kerrontatyyli on läpeensä tehokas, muttei kovin yllätyksellinen. Luen parhaillani Pandora Heartsia uudestaan, ja hajanaisia reaktioitani voi seurata Twitterissä. Pandora Heartsiin liittyvän voimakkaimman kokemukseni voi käydä lukemassa täältä.