Kategoria: Hahmot

Elokuvasta Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Hyväsydäminen ja rohkea mustalaistanssija kerää romanttista huomiota ankean tekopyhältä tuomarilta, tämän Notre Damen katedraalin kelloja soittavalta epämuodostuneelta holhokkipojalta ja tämän kaartin kapteenilta.

Notre Damen kellonsoittaja on yhtäältä todella komea ja uskalias leffa mutta toisaalta myös kovin epätasainen tuotos. Sen synkät ja höpsöt elementit eivät ole tasapainossa keskenään, kun gargoilisidekickejä käytetään pakottamaan julma ja karu tarina ”lapsiystävällisempään” muottiin. Leffan katsominen on aina hieno kokemus, mutta sen kaksisuuntainen mielialahäiriö jättää siitä myös vähän ristiriitaiset tuntemukset. Usein Disneyn sankarittaret ovat suuri osa sitä miksi tykkään leffoista, mutta Notre Damen kohdalla en koe kovin suurta yhteyttä naispääosaan, joka jää mielestäni oikeastaan yhdeksi leffan heikommista elementeistä.

Edelleen elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Monien muiden renessanssisankarien tavoin Pocahontas etsii paikkaansa yhteisössään.

Kuten sanottu, Disneyn Pocahontas ei toimi historiallisena elokuvana, koska se ei käytännössä perustu historiallisiin faktoihin. Sen sijaan leffasta saa mielestäni enemmän irti, kun sitä katsoo symbolistisena fantasiana. En näe, että nimihahmon ympärillä välillä pyörivät neonväriset taikalehdet ovat varsinaisesti maaginen elementti, vaan pikemminkin symbolinen.

Esimerkiksi Pocahontasin ja John Smithin ensimmäisen tapaamisen aikana Pocahontas oppii ymmärtämään englantia kätevästi heti, kun vähän kuuntelee sydäntään ja lehdet lerpattavat ympärillä. Tämä on usein nostettu esiin leffan uskottavuutta murentavana taikahöpönä, mutta itse käsitän sen symboliseksi tarinankerrontaelementiksi. Viestinä on, että toista pystyy ymmärtämään kieli- ja kulttuurimuurin yli, jos oikeasti haluaa ja yrittää. Taikalehdet kieppuvat ruudulla aina, kun tapahtuu jotain symbolista, ikään kuin merkitsemässä tällaisia tärkeitä kohtia yleisölle. Ne ovat paikalla, kun Pocahontas ja tämän yhteys luontoon esitellään leffan alussa kielekkeellä seisoessa, kun hän kuuntelee tuulta, joka kertoo jonkin uuden lähestyvän, kun hän tajuaa unensa nuolen osoittaneen Smithiä kohti sekä kun hän hyvästelee miehen loittonevan laivan.

Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin tuttuun tapaan Pocahontasin persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia, ja nyt jatketaan eteenpäin roolitukseen, tärkeisiin suhteisiin ja sympaattisuuteen.

Elokuvasta Leijonakuningas 2 – Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.

Edelleen elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tällä kertaa prinsessan rooli ei ole kovin suuri, mutta Jasmine tekee silti vaikutuksen.

Jasminenkin teksti oli lopulta katkaistava keskeltä kahtia pituuden vuoksi, vaikka hän ei ole edes yhtä keskeisessä roolissa kuin kaksi edellistä neitokaista. Hups.

Nyt Aladdinin uusimmalla katsomiskerralla huomioni kiinnittyi erityisesti veitsenterävään ohjaukseen. Yksinkertaisen värimaailman täydellinen hallinta, tapahtumien näyttäminen heijastusten kautta ja tehokkaat perspektiivit tekevät leffasta aivan huikean toimivan paketin. Varsinkin hämärissä iltakohtauksissa valaistus- ja värisuunnittelu saavat leffan näyttämään todella kauniilta, ja Jafarin päästessä valtaan palatsissa leimuava punainen hehku luo tehokkaasti painostavan tunnelman loppumittelöön. Jasmine ei siis ole ainoa nätti asia leffassa, vaan koko pätkä näyttää upealta alusta loppuun, vaikkeivät Ihmeiden onkalossa käytetyt tietokone-efektit enää nykypäivänä aivan vakuutakaan.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Jasminen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan säästin jälleen viimeiseksi summaamaan analyysin.