Kategoria: Länsiviihde

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan, Women Without Men

Yhyy unohdin flunssaisissa kuumehöyryissäni lunastaa Heartbeats-lippuni ja aamulla esitys oli loppuunmyyty. ;____________;

Olisi jopa ollut eniten odottamieni leffojen joukossa, kun tykkäsin Xavier Dolanin edellisestä leffasta I Killed My Mother viime vuonna. Täydelliseen epätoivoon vaipumiseen ei sentään onneksi ollut aihetta, sillä Bio Rex on ottamassa rainan levitykseensä joulukuun alussa. Tilalle nappasin sitten lipun Women Without Meniin, koska minnes se feminatsi raidoistaan…

Siispä pitemmittä murheitta päivän elokuvaan:

The Illusionist (L’Illusioniste)

Rakastin tätä alusta loppuun. Yleensä näin matalalentoinen fiktio ei onnistu ihastuttamaan minua erityisemmin, mutta nyt seurasin lumoutuneena koko kahdeksankymmentäminuuttisen. Ajastaan jälkeen jääneen jäykän ranskalaistaikurin ja skotlannin pikkukylästä karanneen tyttösen yhteiselo tiivistyi mono no aware -tyylisessä kerronnassa haikean kauniiksi runoelmaksi modernisaation tieltä kuolevalle aikakaudelle.

Animaation miellyttävyys ja paljonpuhuva, mutta pienieleinen yksityiskohtaisuus olivat nannaa silmille. Animaationa toteutetuissa tarinoissa on todella harvinaista herkkua nähdä oikeasti liioittelematonta, täysin aidon tuntuista liikehdintää. Liikkeen animoinnille jääkin normaalia suurempi rooli, kun dialogia ei löydy nimeksikään. Tämä kiinnostava ratkaisu korostaa 50-luvun nostalgista tunnelmaa, samoin kuin miljöö ja hahmodesignit, jotka toivat hyvällä tavalla mieleen Disneyn Aristokatit. Puheen puutteesta huolimatta kaikki hahmot kommunikoivat selkeästi ja ymmärrettävästi, kuitenkaan liioittelematta. Vaikka hahmokaartin tyypittely on selkeää eikä pikkuroolien huvittavan kärjistetyiltä stereotyypeiltä vältytä, tuntuvat hahmot eläviltä ja todellisilta. Suureksi ansioksi lasken erityisesti sen, että joka ikisen yksittäisen ohikulkijankin aivoituksia oli äärettömän hauska seurata.

The Illusionist on karussa realistisuudessaan äärettömän haikea ja välillä surullinenkin tarina, jopa sen erittäin näppärästi toimiva huumori on surumielistä. En ole tainnut koskaan ennen nähdä tällä tyylillä etenevää tarinaa. Varsinkin loppuratkaisu on kertakaikkisessa antiklimaattisessa realistisuudessaan ja todennäköisyydessään yllättävä yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät elokuvat normaalisti lopu vastaavalla tavalla. Lämminhenkisyydestään ja toiveikkuudestaan huolimatta sydäntäsärkevä lopetus muodostaa pisteen komean iin päälle.

—————————

Hintansa väärti? Kokonaisuus taisi tällä kertaa lähennellä täydellisyyttä tästä vinkkelistä, mutta hidastempoinen, jokaista liikettään makusteleva leffa ei voine miellyttää kaikkia.

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

The Housemaid (Hanyo)

Vaikken tästä pätkästä ehkä yhtä paljon pitänytkään kuin joistain aikaisemmista, nimeäisin sen kuitenkin tähän mennessä vaikuttavimmaksi leffaksi näillä festareilla. Toteutus pysyy tekijöidensä hyppysissä varsin esimerkillisesti, eikä hallittuna loppuun asti säilyvästä kokonaisuudesta sojota irtosuortuvia. Kaikki ainekset vaivihkaisen ahdistavista musiikeista aina yllättävään loppuratkaisuun ja hyisen karmivaan, kuin kauhuleffasta lainattuun epilogikohtaukseen saakka istuvat lopputuotteeseen täydellisesti.

Housemaid pyörii lähes täysin hahmojensa varassa, jotka taas muodostavat hiuksenhienon ja yhä räjähdysherkemmäksi haurastuvan perheidyllin rikkaan perheen ja palvelusväen muodostamassa omassa pikku maailmassa. Kaikki hahmot vaikuttavat aluksi arkkityypeiltä, mutta väistävät hahmokliseensa lopulta näppärästi, tai ainakin saavat kunnon taustoitusta ja kunnioittavaa kohtelua, jopa kapuloita rattaisiin pistävä ikävä anoppi. Erityisen tuoreelta tuntui päähenkilön virkaa toimittava kiltti kotiapulainen Eun-yi, joka paljastuu eläväisemmäksi, kovapäisemmäksi ja vähemmän viattomaksi kuin olisi voinut odottaa. Suosikeikseni hahmopuolelta nousivat kuitenkin yrmeydestään huolimatta sympaattinen taloudenhoitajatäti Cho ja isäntäparin pikkuvanha, mutta silti lapsekkaassa suorapuheisuudessaan uskottava tytär Nami.

Elokuvan kylmyys ja objektiivisuus tekivät vaikutuksen sikäli, ettei edes Eun-yistä maalata maahan potkittua uhria, vaikka kyse on on kotiapulaisesta, jolla on vastassaan talon rikkaat naiset. Tästä toki myös seuraa, ettei leffa päästä katsojaa kovin lähelle itseään. Toisaalta virkistävältä vaihtelulta tuntui sekin, että kerrankin vastaan tulee elokuva, joka yrittää aivan tietoisesti välttää yleisön emotionaalista manipuloimista.

————————–

Hintansa väärti? Elokuva itsessään ehdottomasti, mutta omaa ja kummastuneesta päiden kääntelystä päätellen monien muidenkin katselukokemusta häiritsi salin takaosassa himmeästi seinän läpi kuuluva televisiolähetys, Maikkarin uutistunnari kun ei oikein sointunut painostavan hiljaisten kohtausten taustalle.

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

Love Exposure (Ai no mukidashi)

Tämän päivän leffaan piti raahautua vielä kipeämpänä kuin eilen, mistä aiheutuva puolikuolleisuus epäilemättä vaikutti reaktioihini jossain määrin. Joka tapauksessa Love Exposure on kaikin puolin suurin piirtein yhtä kaukana eilisen Brotherhoodista kuin leffojen tuotantomaat Japani ja Tanska toisistaan. Jos Brotherhoodin tarina oli ennalta-arvattava niin Love Exposuressa se poukkoilee mitä odottamattomampiin suuntiin. Jos Brotherhoodin tunnekartta oli hienovarainen ja hellän karu niin Love Exposuressa tulikuumat tunteet riepottelevat hahmoja kuin myrskytuuli paperinpalasia. Jos Brotherhood herätti yleisössä awww-huokailua niin Love Exposure sai salin raikumaan räkänauruista.

Nelituntisen eepoksen ensimmäisestä puolikkaasta tykkäsin kuin hullu puurosta. Kung fu -pantyshotit ja muut absurdilla huumorilla leikkivät käänteet onnistuivat naurattamaan kieroutuneella hyväntuulisuudellaan ja hahmojen tarinat jaksoivat oikeasti kiinnostaa. Viimeisestä kolmanneksesta taas jäi suuhun harvinaisen paha maku, kun alkupuoliskon absurdi komedia saikin kyytipojakseen verisohjoista ahdistusta ja aivan liian suuren määrän mauttomuutta. Stondis-vitseille jaksan nauraa vain aika rajallisesti, ja parantumattoman sairaiden, toinen toistaan ikävemmiksi käyvien ihmistenkin katselu alkaa ennen pitkää rasittaa, kun emotionaalista tarttumapintaa heihin on tarjolla heikosti. Juonenkäänteiden syy-seuraus-suhteet ja kerronnan selkeyskin rupeavat loppua kohti kovasti hajoilemaan.

Vaikka toivonkin, että olisin läksinyt salista väliajalla, täytyy krediittiä antaa hienosta musiikin käytöstä, joka muistuttaa valtavasti Quentin Tarantinon übercoolia musiikkiohjaustyyliä. Visuaaliseltakaan puolelta en löydä muuta kuin positiivista sanottavaa, sen verran kovasti valkokangas tursusi kaunista katsottavaa niin kuvauksen kuin asetteluiden ja näyttelijöidenkin osalta. Kokonaisuutena leffa muistuttaa vikkelässä kipeydessään kovasti viime vuoden korealaista vampyyriraina Thirstiä, joka kuitenkin jäi mieleen paljon positiivisemmin jo eheämmän käsikirjoituksensa ansiosta.

————-

Hintansa väärti? Eeppinen alkupuolisko kyllä, mutta olisin lähtenyt teatterista paremmin mielin ilman jälkipuoliskon käsiin murenevaa epätoivoisuutta.

Vuoden 2010 Rakkautta & Anarkiaa -kierros pyörähti eilen käyntiin ja alkoi omalta osaltani tänään. Tänä vuonna ajattelin kokeilla liveblogata festarin tarjontaa, kun melkein päivittäin on tiedossa leffaa seuraavat puolitoista viikkoa. Näin meinasin tehdä jo viime vuonna, mutta en sitten saanut aikaiseksi, joten katsotaan, miten toimii. Synopsista saapi kurkkia R&A:n kotisivuilta.

Brotherhood (Broderskab)

Kämppiksen kanssa tarvitsi vain bongata synopsiksesta sanat ”homo” ja ”uusnatsi”, kun jo osoitimme leffan nimeä yksissä tuumin: ”Toi mennään kattomaan.” Aihepiirinsä ansiosta Brotherhood siis lukkiutui ensimmäiseksi must see -pätkäksi, ja onnistuikin aloittamaan R&A-viikon lippu korkealla. Juonikaari tietysti toimii juuri kuten homoista uusnatseista kertovan leffan pitääkin – kiellettyjä tunteita, kovaa ryhmäpainetta, dramaattinen paljastuminen, rankka huipennus ja niin päin pois. Sillä saralla ei siis mitään uutta taivaan alla, tämähän on kuin American History X:n ja Brokeback Mountainin rakkauden hedelmä (mikä ei sinällään ole huono juttu, koska kehnommatkin vanhemmat voisi leffamaailmassa saada).

Reippaasti tuoreemmalta sen sijaan tuntuu pätkän korostuneen pohjoismainen tunteenkuvaus ja amerikkalaisesta tyylistä selkeästi erottuva turhia sliippaamaton kerronta. Tämä tarina jäi mieleen vaikuttavana ja vakuuttavana ilmestyksenä vähemmän kekseliäästä juonesta huolimatta nimenomaan koska kaikki ruudulle heijastuva dramatiikka tuntui täysin uskottavalta. Oli kyse sitten Jimmyn kylmäpäisestä säikähdyksestä tämän herätellessä huumetokkurassa vessaan tuupertunutta veljeään tai Larsista yrittämässä epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa uudelle kämppikselle, missään ei takuulla vilku pienintäkään teennäisyyden häivettä. Erittäin aidolta tuntui myös miesten toistensa ympärillä kiertely, eikä leffa rankasta subject matteristään ja synkän realistisesta asenteestaan huolimatta pelkää heittäytyä hurjan söpöksi sopivan paikan tullen. Yleisö awwwwasi muutamassa kohdassa hyvinkin kuuluvasti.

Oman maininnan ansaitsevat pääosien esittäjien jännittävät kasvonpiirteet. Thure Lindhardtin muuten poikamaisissa kasvoissa korostuvat terävät ja tuimat piirteet. David Dencik taas näyttää muuten aivan täydelliseltä skinhead-kovikselta, mutta kasvoista paistavat valtavat, tunteikkaat ja kauniit silmät pehmentävät kokonaisvaikutelmaa. Näyttelijät myös käyttävät näitä ristiriitaisia piirteitään hyväkseen rooliensa elävöittämisessä suorastaan ihailtavan tehokkaasti.

———————-

Hintansa väärti? Ehdottomasti. Brotherhoodilla on vielä monta näytöstä edessä, joten mars kaikki pääkaupunkiseudun asukit katsomaan, jos aikataulu suinkin antaa periksi ja mitään kiinnostusta aiheeseen löytyy.