Kevään 2015 ensivaikutelmia 3

Ja tässä loput alkutunnot kevään animesarjoista.

Food Wars! Shokugeki no Soumasta ja Blood Blockade Battlefrontista katselin myös ensimmäisen jakson kummastakin, mutta niistä ei jäänyt juurikaan sanottavaa. Food Wars! vaikutti ihan viihdyttävältä tapaukselta, mutta jätin överikokkauksen taakseni jo luettuani pari pokkaria Iron Wok Jania. Siinä lusikallinen soppaa laihdutti miestä muutamassa sekunnissa kilokaupalla, tässä taas vaatteet räjähtävät metaforisesti päältä, kun ruoka on niin mannaa. Ensimmäinen jakso oli tyylittömällä tavalla ihan hauska, mutta pitemmän päälle varmaan vain rasittuisin, kun olen allerginen Jump-sarjoille.

Blood Blockadesta taas olen kuullut lähes yksin hyvää, mutta itse ensimmäisen jakson katsottuani en enää muistanut juuri mitään sen loppupuoliskosta. Kenties vain katsoin väärässä mielentilassa, mutta luovun tästä suosiolla, koska sarjoja on jo ilmankin liikaa.

Punchline

Pantsu-Rain

Pääpojan henki päätyy ulos ruumiistaan, ja maailma tuhoutuu, jos hän kiihottuu liikaa nähdessään kahdet pantsut peräkkäin. Lisäksi asuntolahöpöilyä.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 2/5

En ollut etukäteen kovin innostunut Punchlinen maailmanlopun aiheuttavista pantsujenvilautteluista, koska konsepti kuulostaa täydeltä tyhjänpolkemiselta. Kaksi ensimmäistä jaksoa eivät ole nähneet kovin paljoa vaivaa ennakko-odotusteni kääntämiseksi positiivisen puolelle. Sarja on kyllä oikein kivan näköinen, ja muutamia oikeasti hauskoja juttuja, kuten kakkosjakson piristystanssi, on tullut vastaan. Tarinapuolella mikään ei kuitenkaan oikein innosta.

Hahmoissa voisi olla potentiaalia, mutta toistaiseksi heillä ei ole tehty mitään. Kaksi jaksoa on käytetty päämäärättömän oloiseen tutustumishömpöttelyyn, joka tanssii enimmäkseen tropeepiirteiden tahdissa. Sarjassa ei ole vielä esitetty minkäänlaisia panoksia – maailma toki tuhoutuu jos pääpoika kiihottuu liikaa, mutta mitä väliä sillä on, jos hän voi vain palata ajassa taaksepäin, kun niin käy? Kaikenlaisia hassuja konsepteja on heitelty esille; supersankarinaapurintytöstä, pääpojan ruumiin vallanneesta hengestä, hassunimisen taikakirjan etsimisestä ja henkien näkemisestä voisi kuvitella syntyvän ihan jännänkin sopan. Mutta missä viipyy tarina? Mitä hahmoilla on pelissä? Ei kai sarja meinaa tyytyä vain seuraamaan jaksokaupalla sitä, kun pääpojan sielu vakoilee naapurineitosten arkea?

Kaikki toivo ei ole vielä menetetty, koska kaikenlaisia ihan jänniä juonielementtejä tosiaan on esitelty. Ehkäpä sarja jaksaa vihdoin todella alkaa kolmosjaksossa ja ryhtyä sitomaan yksittäisiä höpöilyjään yhdeksi tarinaksi?
Jatka artikkelin ”Kevään 2015 ensivaikutelmia 3” lukemista →

Kevään 2015 ensivaikutelmia 2

Lisää kevään ensivaikutelmia lukiodramuilun merkeissä.

Sound!Euphonium

Sound!Euphonium

Kumiko aloittaa lukion ja liittyy uusien ystäviensä kanssa puhallinorkesterikerhoon.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 4/5

Kuten yleensäkin, lähdin katsomaan uutta Kyoto Animation -sarjaa miedolla mielenkiinnolla ja vaitonaisella innostuksella. Ensimmäinen jakso ei sytyttänyt mitenkään erityisesti, mutta seuraava herätteli jo kiinnostusta. Euphonium ei tunnu nojaavan pätkääkään siihen pehmeänpuhmoiseen söpöilymeininkiin, jota olen studion sarjoissa yleensä karsastanut. Sen sijaan eufonium-torvea soittava Kumiko tuntuu vaihteeksi mukavan jalat maassa -tyyppiseltä ja varsin realistisesti kuvatulta päähenkilöltä. Hän ei ole oikein varma siitä, mitä haluaa tehdä elämällään, eikä hän tunnu kovin valmiilta sitoutumaan asioihin.

Koska sarja on kerrottu vahvasti Kumikon näkökulmasta, hänen ennen pitkää väistämättä edessä oleva hahmonkehityskaarensa tulee todennäköisesti tuntumaan mukavan voimakkaasti. Sarja ei tunnu rakentuvan höpöilyn, vaan hahmojensa yhteen kietoutuvien tarinoiden ympärille, mikä vaikuttaa lupaavalta fokukselta.

KyoAnin kivoilla tuotantoarvoilla suitsutettuja sarjoja on aina vähintäänkin kiva katsoa. Euphonium onkin täynnä ilmeikästä ruutuasettelua ja kauniita valaistuselementtejä, joskin sarjan nuutuneen oloinen värimaailma ei juuri säväytä. Hillityn ruskea visuaalinen ilme kuitenkin sointuu Kumikon alkuinnottomaan, itseään etsivään hahmoon ainakin tässä vaiheessa.

Puhallinorkesterimusiikki ei ole kovin lähellä sydäntäni, joten musiikkipuoli ei tarjoa suurempia elämyksiä, mutta on toki mukavaa, että sarja erottuu tältä osin muusta animemassasta. Kaikkiaan visuaalinen ja auditiivinen estetiikka sopivat tarinan yleishenkeen erinomaisesti, joten ne tuntuvat onnistuneilta, vaikkeivät miellytäkään täysin henkilökohtaisella tasolla.
Jatka artikkelin ”Kevään 2015 ensivaikutelmia 2” lukemista →

Kevään 2015 ensivaikutelmia 1

Pitkästä aikaa pieniä alkutunnelmia uusista sarjoista! Kevätkausi on lähtenyt oikein hyvin käyntiin, ja kivoja sarjoja on löytynyt niin paljon, ettei kaikkia ehdi mitenkään edes katsoa.

Plastic Memories

Plastic-Memories

Androiditehtaan lopetuspalvelun työntekijät hakevat androidit omistajiltaan niiden käyttöiän lähetessä loppuaan ja tyhjäävät niiden muistot.

Jaksoja katsottuna: 1/??
Innostustaso: 5/5

Yoshiyuki Fujiwaran edellinen ohjaustyö Engaged to the Unidentified jäi viime vuonna puoliväliin, mitä harmittelin talven 2014 summauspostauksessani. Sarja oli oikein miellyttävä ja kerrassaan kauniisti ohjattu, joskin sisällöltään vähän mitätön. Plastic Memories taas tuntuu sisällöllisesti paljon mielenkiintoisemmalta, ja lisäksi loistaa suurimmaksi osaksi samalla pätevällä ohjaustyylillä ja visuaalisella fiiliksellä kuin edeltäjänsä. Odotukseni ovat siis suunnilleen katossa.

Ensimmäiseksi jaksoksi alku tuntui poikkeuksellisen hyvin käsikirjoitetulta siinä mielessä, että se avaa maailmaa niin paljon, että hommaan pääsee sisään, mutta jättää pitkät ekspositiohöpöt pois. Jos sama linja jatkuu myöhemminkin, maailmaa tullaan todennäköisesti rakentamaan pikkuhiljaa jaksojen edetessä sopivasti suuhun kerralla mahtuvina paloina ja ilman suuria infodumppeja. Aloitus herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja lupailee myös vastaavansa niihin sarjan aikana. Sisältöä on juuri sopivasti yhden jakson tarpeiksi, ja rytmitys tuntuu maukkaalta.

Sarjan suurin haaste tulee todennäköisesti olemaan hitusen töksähtelevän huumorin sovittaminen selvästi surumieliseksi rakennettuun tarinaan. Toistaiseksi tämä tuntuu toimivan ainakin kohtuullisesti, mutta aloitusjakson loppuhöpöli rikkoi aikaisemmassa kohtauksessa hyvin rakennettua tunnelmaa liian rajusti.
Jatka artikkelin ”Kevään 2015 ensivaikutelmia 1” lukemista →

Mitä tulee, kun lumi sulaa?

Kevät tietenkin!

Natsuki Takayan modernin shoujon klassikko Fruits Basket on varmaan monelle harrastajalle nostalginen sarja, olihan se ensimmäisten länsimaissa suurta mainetta saaneiden tyttömanganimikkeiden joukossa. Itse muistelen sarjaa lämmöllä aina, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia pois. Kun menneellä viikolla takatalvipyrytys musersi aurinkoisen viikon jälkeen pääkaupunkilaisten lämpöä odottavat sielut, kevään kaipuu ponnahti rintaani erityisen voimakkaasti.

Nyt kun sateet ovat taas tehneet lumista suurimmaksi osaksi selvää jälkeä, voin kevään kunniaksi naputtaa vähän juttua iki-ihanasta Furubasta. Pistän sarjan keskiössä pyörivän kiinalaisen horoskoopin eläinten hengillä kirotun Souma-suvun jäsenet järjestykseen inhokeista suosikkeihin.

Sarjaa leimaa hahmojen kannalta tietty kaksijakoisuus, jonka puitteissa Takayan kehittyminen tarinankertojana näkyy kovin selvästi varsinkin hahmojen käsittelemisessä. Furuban alkupuolella kaikki hahmot aloittavat niin syvältä omasta stereotyypistään, että on hankala uskoa, että siellä mitään oikeaa hahmoa onkaan. Kutakin hahmoista dominoi jokin oikku, joka tekee tästä söpön ja hassun. Sarjan puolivälin jälkeen Takaya ryhtyy kuitenkin tasoittamaan näitä rankkoja hömpsöilypiirteitä ja tuomaan esille enemmän hahmojen elämässään kohtaamia vaikeuksia. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat uudet hahmot ovat alusta asti vähemmän liioiteltuja ja syvemmällä otteella kirjoitettuja. Siksi he saavat osakseen myös vähemmän kehitystä.

Onkin todella sääli, että animeversiointi sarjasta loppuu juuri siihen pisteeseen, jossa homma alkaa muuttua. Sarja muuttuu söpöstä mutta överiydessään vähän rasittavasta höttösohjosta aidosti kiintoisaksi psykologiseksi tarinaksi, ja rupeaa todella käsittelemään hahmoja ja näiden ongelmia.

Aloitin Furuban lukemisen joskus vuonna nappi ja haarukka, ja sain sen päätökseen kuutisen vuotta sitten, joten aivan tuoreimmassa muistissa homma ei ole. Tästä postauksesta olen naputtanut tosin suuren osan jo kolme vuotta sitten, ja teksti on jäänyt luonnoslimboon vuosiksi, joten nyt voin hyvin mielin vihdoin päästää pätkän lentämään vapaana internettiin. Tuleepahan joka tapauksessa sekin testattua, kuinka ikimuistoisia hahmot lopulta ovat.
Jatka artikkelin ”Mitä tulee, kun lumi sulaa?” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2

Edelleen elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Bellen-ihmeseikkailu

Taikaseikkailuista lukeminen vaihtuu ihan oikeaan taikaseikkailuun, jonka arvoiseksi sankarittareksi Belle osoittautuu.

Ariel-analyysin tavoin Belle-analyysikin oli pätkäistävä kahteen osaan pituuden takia. Tämä on paljonpuhuva merkki siitä, kuinka paljon entistä mielenkiintoisemmaksi Disneyn hahmokuvaus on 90-luvun taitteessa pyrähtänyt. Päähenkilöt alkoivat olla paljon moniulotteisempia kuin ennen.

Sekä Belle että Hirviö saavat täyteläiset ja tyydyttävät hahmokaaret. He ja heidän rakkaustarinansa kannattelevat leffaa yhdessä niin hyvin, että animaatiohörppäilyt ja juonen mustat aukot on helppo antaa anteeksi. Draamapuoli toimii niin voimakkaasti, ettei vuodenaikojen skitsofreenistä vaihtelua ja muita kummallisuuksia ole välttämättä edes kovin helppo havaita.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Bellen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan siirsin aivan viimeiseksi suhde-bonusten jälkeen, koska siellä se toimii paremmin analyysin summauksena.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 1

Elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Belle-unelmoi

Kylän seikkailuja kaipaava outolintukaunotar jää vangiksi hirviöksi muutetun prinssin linnaan ja opettaa vangitsijansa olemaan taas ihminen.

Kaunotar ja Hirviö on minulle tutuimpia klassikoita, ja sitä on tullut tapitettua pienestä pitäen monia monia kertoja. Se on mielenkiintoinen kokonaisuus siinä mielessä, ettei siinä juonenkuljetuksellisesti ole toisinaan mitään järkeä, ja tekijät itsekin kohauttelevat kommenttiraidallaan olkiaan tarinan reikäiselle aikajanalle. Leffa onkin mielestäni monin tavoin mainettaan vikaisempi, mutta emotionaalisella tasolla se on silti suorastaan mestariteos. Kaikki tärkeät hahmot ja kohtaukset herättävät voimakkaita reaktioita, ja kaikista eniten näin tekevät tietenkin kaunottaremme ja hänen hirviönsä.

Tekstiä siunaantui taas sen verran paljon, että pilkoin analyysin kahdeksi osaksi, joista jälkimmäinen luvassa viikon sisään.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 1” lukemista →

Desucon Frostbite 2015

Yleisfiiliksiä

Tällä kertaa minulla taisi olla Frostbitessä hauskempaa kuin koskaan aiemmin. Tämä johtui suureksi osaksi varmasti omasta asenteesta, mutta tapahtuma oli myös tuttuun tapaan hyvin järjestetty. Tapahtumapaikkana aina yhtä miellyttävän Sibeliustalon talviset koristelut ihastuttivat, kävin pari kertaa tökkimässä Madoka Magica -palapeliin palasia ja söin Ravintola Lastussa hyvää ruokaa.

Ensimmäistä kertaa vaivauduin pyörähtämään iltabileissäkin, ja nostalgiset Naruto– ja Digimon-biisit olivat kivoja. Myyntipöytäsalitila toimi kävijänäkökulmasta ihan hyvin myös biletilana, vaikka janoiset baaritiskijonot olivatkin hillittömän pitkiä. Perjantainen seurustelutila DesuLounge miellytti kuitenkin enemmän hiljaisine jazz-sävelmineen.

Ajankohtaisen ja kunniavieraaseen liittyvän animeleffa Rakuen tsuhou: Expelled from Paradisen  näytös oli oiva lisä perinteiseen coniohjelmaan. Nimekäs käsikirjoittaja Gen Urobuchi itse oli erittäin mielenkiintoinen kunniavieras. Ilmeisesti oikein hyvin onnistunut haastattelu jäi valitettavasti itseltä näkemättä, koska samalla piti höpöttää omaa ohjelmaa Kuusessa. Q&A-sessiossa kävi kuitenkin selväksi, että Urobuchi oli antoisa conivieras siinä mielessä, että hänellä oli aina fiksu ja jotain uutta kertova vastaus kaikkiin kysymyksiin – jopa sellaisiin, jotka toistivat edellisiä (joita oli valitettavan monta).

Tässä conissa lauantain myöhäisillan animevisan formaatti oli ilmeisesti lainattu Yukiconista, ja toimikin paremmin kuin mikään hahmontunnistusvisa aiemmissa Desuconeissa. Koko yleisön osallistumismahdollisuus teki visasta entistä viihdyttävämmän, ja samalla puuduttavat odottelutuokiot jäivät mukavasti pois. Kiitos visan järjestäneelle madulle myös hauskoista ja oivaltavista nippelitietokysymyksistä. Joukkueemme Team Mangalehti saattoi myös vähäsen voittaa kisan. :3

Monet ovat valitelleet, ettei tyttöintressipainotteinen ohjelmakartta innostanut yhtä paljon kuin mihin Desuconissa on totuttu. Itse koin sen sijaan ohjelmatarjonnan erittäin kivaksi, koska tykkään nimenomaan tyttöjutuista. Mukavaa, että välillä saadaan näinkin painottuneita ohjelmakarttoja. Tyttömäisemmät ohjelmat vetivät myös yleisöä, joten selvästi en ollut yksin mieltymysteni kanssa.

Muutenkin ohjelmasalit olivat yleisesti ottaen mukavan täynnä koko viikonlopun. Toisaalta harva luento oli kuitenkaan niin täynnä, että luennolle mukaan pyrkivä minnamyöhäinen olisi jäänyt ovien ulkopuolelle paloturvarajojen takia, joten tilanne oli varsin optimaalinen. Sisään mahtui, mutta puhujan vinkkelistä salit näyttivät täysiltä.

Kaikki kokonaan näkemäni luennot olivat oikein hyviä ja katsomisen arvoisia. Pientä naputtamisen aihetta löytyi lähinnä muotoseikoista, ja yleisesti ottaen ohjelmaa painottavana conikävijänä minulla oli oikein hemmoteltu olo. Paljon kiinnostavia luentoja jäi myös katsomatta päällekkäisyyksien ja syömisten takia, joten niitä sitten Youtubesta jahka taltiot pääsevät nettiin. Kiitos ohjelmanpitäjille, olitte hyviä!
Jatka artikkelin ”Desucon Frostbite 2015” lukemista →

Jo kuuden vuoden ajan!

6v-eclairit

Jep, 2×3 éclairia on juuri hyvä määrä!
(Mainosta ei ole maksettu, mutta jos käyt joskus Pariisissa niin tee itselleni palvelus ja herkuttele kaupungin ihanimmilla leivonnaisilla.)

Tänään on tärkeä päivä. Ensinnäkin Desucon Frostbite 2015 alkaa tänään. Tänään on myös perjantai 13. päivä. Lisäksi tänään Linkki on pyörinyt kuusi kokonaista vuotta, eli paljon pitempään kuin alun perin kuvittelin jaksavani kirjoitella blogiin.

En ole jaksanut kovin usein juhlistaa blogin synttäreitä, viimeksi ihan kunnolla viisi vuotta sitten, kun turinoin historiastani animen ja mangan kanssa. Nyt päätin sitten näinkin erityisen päivän kunniaksi naputella fiiliksiä siitä, mitä blogin pitäminen on antanut elämälleni. En nimittäin silloin kaksikymppisenä osanut arvatakaan, mihin kaikkeen pienen elitismifanityttöilyblogin pystyyn pistäminen johtaisi.

Jatka artikkelin ”Jo kuuden vuoden ajan!” lukemista →

Animevuosi 2014: Syksy

Vaikka muuten animevuosi 2014 ei jaksanut aivan kauheasti sytyttää, nousi syyskausi oikein maittavaksi ja vahvaksi. Peräti kolme koko vuoden Top 5 -maininnan saaneista sarjoista löytyi juuri syksyltä. Mikään vuoden teoksista ei oikein pääse hipomaan täydellisyyttä, ja kukin parhaistakin kärsii suurista ongelmista, mutta löytyihän niitä vahvojakin sarjoja onneksi lopulta.

Kauden yhden jakson selkeät putoajat olivat mitäänsanomattomat Denki-Gai no Honya-san ja Girlfriend (Beta), epäsympaattinen Wolf Girl and the Black Prince, armottoman kökösti sensuroitu Terra Formars ja kiva mutta yhdessä jaksossa nähty Gugure! Kokkuri-san. Garo, Rage of Bahamut: Genesis, The Seven Deadly Sins, Ronja Ryövärintytär ja Your Lie in April taas olisivat kaikki ansainneet katsomista enemmän kuin listalle lopulta päätynyt ja innokkaasti vastakarvaan hangannut Amaburi. Mainitut sarjat jäivät katsomatta ihan vain, koska osa kiinnostavistakin sarjoista putoaa taloudessani väistämättä, kun tarjontaa on enemmän kuin katsomiskapasiteettia.

The Fruit of Grisaia -VN:n animesovitus taas tipahti tietoisesta päätöksestä katselulistalta kuuden jakson jälkeen. Sarja alkoi oikein lupaavasti, mutta vajosi sitten jokusen jakson päästä tyhmiin käänteisiinsä ja epäuskottavuuksiinsa. Voittamattoman oloinen ilmeetön päähenkilö erottui joukosta, mutta ei oikeastaan edukseen, kun Inahot on jo nähty ja vihattu. Jännittävä visuaalinen toteutuskaan ei jaksanut innostaa, kun sisältö herppaili ja derppaili minne sattuu. Eipä tästä tuntunut tykkäävän moni alkuperäisenkään teoksen fani, kun sovitusta on moitittu ahkeraan tarinoiden ja hahmojen paljaaksi strippaamisesta.

When Supernatural Battles Became Commonplace (Inou-Battle wa nichijou-kei no naka de)

2014-inou-battle

Chuunipoika Andou ja muut kirjallisuuskerhon jäsenet saavat äkkiä selittämättömästi supervoimia.

Katsottuna 12/12 jaksoa.

Suhteeni InoBaton kanssa otti ensimmäisen askeleensa väärällä jalalla. Alkujaksot ulisin sarjan täydellistä tyhjänpäiväisyyttä, vaikka jo silloin vaikutuin muutamista avainkohtauksista, kuten toisen jakson romanttisen väärinkäsityksen kypsästä ja sydämellisestä ratkaisusta. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin kuitenkin päästä sarjan rytmiin, kun sen huumori alkoi hellittää otettaan kivan Andoun kiusaamisvitseistä.

Andou kannattelee sarjaa poikkeuksellisen hyvin haaremiasetelman keskuspojuksi. On aina helppo nähdä, millainen suhde hänellä on kuhunkin sarjan tytöistä, ja miksi kukin näistä tykkää hänestä. Sarjan draama toimii oikein kivasti, ja teos on myös oikein kivan näköinen. Hahmodesignit ovat nättejä ja värimaailma miellyttävän pehmeästi ja kirkkaasti murrettu.

Sääli, että jakso 8 menee taas metsään pomppaamalla ihan muihin kuvioihin ja hahmoihin ja toteuttamalla siirtymän kankeasti ilmeisesti copypasteamalla sen suoraan alkuperäisranobesta. Kiinnostus meinasi taas romahtaa, mutta onneksi fokus palasi nopeasti päähenkilöihin.
Jatka artikkelin ”Animevuosi 2014: Syksy” lukemista →

Animevuosi 2014: Kesä

Kesän animekausi osoittautui paljon hedelmällisemmäksi kuin alkuvuoden tarjonta, ja katseluintokin tuntui nousseen reippaasti, joten sarjoja tuli tapitettua paljon enemmän, eikä mitään tippunut kesken pois.

Akame ga Kill, Bakumatsu Rock, Glasslip, Hanayamata, ja Tokyo Ghoul jäivät yhteen jaksoon suosiolla, joskin viimeisin lähinnä siinä toivossa, että kenties joskus jaksaisi katsoa sensuroimattomat versiot jaksoista. Myös Space Dandyä ja DRAMAtical Murderia tuli nähtyä hajajakso.

Tämä postaus antaa tosi vääristyneen kuvan kaudesta, koska olen kirjoittanut jo aikaisemmin niistä kivemmista sarjoista, eli Kuroshitsujin Book of Circus -kaudesta ja Love Stagesta täällä sekä Nozaki-kunista ja Free! Eternal Summerista täällä.

Kesän sarjojen ansaitsemia kunniamainintoja:

Love Stage ja Nozaki-kun: Suurimmat yllättäjät

BL-anime on yleensä hirveän köykäistä ja puhtaat komediasarjat jaksavat yleensä viihdyttää minua vain muutaman jakson ajan, mutta nämä sarjat osoittivat, että aina välillä sarja voi nousta lähtökohtiaan reippaasti paremmaksi.

Free! ES: Ihanin Rin

Vihdoinkin sain sen kivan Rinin, jota baitattiin alkuperäisessä uimapoikateaserissa. Niin kiva poika kasvoi hänestä.

Aldnoah.Zero

2014-Aldnoah.Zero

Mars hyökkää. Inaho pelastaa. Mechajuttuja. Pasifistiprinsessa. Jotainjotain. Ihansama.

Aldnoah.Zero vaikutti ensi alkuun olevan ihan potentiaalinen leffamaisesti ohjattu ja rakennettu mecharymistely. Hahmokaarti vaikutti laajalta ja monipuoliselta, ja paristakin tyypistä olin ihan valmistautunut tykkäämään. Parin jakson sisään kävi kuitenkin selväksi, ettei sarjalla ollut aikomustakaan tehdä mitään suurella hahmomäärällään.

Tunnetyhjään lukiogarystupoika Inahoon keskittyminen tuhoaa koko sarjan. Koska kaikki tärkeät oivallukset, suunnitelmat ja merkittävin osa jopa toteutuksesta annetaan poikkeuksetta Inaholle, ei kellekään muulle jää sarjassa mitään tehtävää. Tuntuu kamalan pahalta, että mielenkiintoisen oloisesta hahmokaartista tehdään pelkkiä avuttomia ja tyhmiä sivustaihailijoita. Inahon armeijasisar viettää koko sarjan ulisemalla, että älä tee sitä Inaho, luokkakaverit jäävät Inahon shakkilaudallaan käskyttämiksi pelinappuloiksi ja PTSD-tyyppikin vain hajoaa triggereihinsä joka kerta, kun yrittää tehdä yhtään mitään. Muutenkin kaikki hahmointeraktio on kirjoitettu tuskaisen kömpelösti, minkä takia potentiaalinen hahmokaarti hajoaa kasaan vielä entistäkin pahemmin.

Jatka artikkelin ”Animevuosi 2014: Kesä” lukemista →