En odottanut Magilta ihan kauheasti, mutta sarja onnistuikin kaikilla osa-alueillaan paljon paremmin kuin olin odottanut. TV-animen tuotantoarvoilla ei tokikaan valitettavasti päästä visuaalisesti erittäin kauniilta vaikuttavan mangan tasolle. Ihan kelvolliselta Aladdinin ja Alibaban politiikan värittämät seikkailut epämääräisesti tuhannen ja yhden yön tarinoita muistuttavassa itämaistyylisessä maailmassa silti näyttävät animaatiomuodossakin, ainakin suurimman osan ajasta.
Salaperäisillä voimilla varustettu Aladdin ystävystyy kunnianhimoisen Alibaban kanssa ja auttaa tätä rohkaistumaan voimattomasta ulisijasta potentiaaliseksi johtajanaluksi.
Tarinan maailmassa mystisten luolien vaaroista selviytyvät niin sanotut ”Dungeon Capturerit” saavat paitsi mainetta ja mammonaa myös djinnin, jonka voimat sankarit voivat valjastaa moninkertaistamaan omat kykynsä. Salaperäisiä voimia taitava magipoika Aladdin ja vaiheikkaan elämän kokenut nuorimies Alibaba lyövät hynttyyt yhteen sarjan alussa ja seikkailevat Alibaballe oman djinnin, josta on reippaasti apua myöhemmissä käänteissä.
Avaruudesta pakkolaskeutunut taistelija tutustuu Maapallon asukkeihin.
Jaksoja katsottu:3 Innostustaso: 3,5/5
Gargantia ei mielestäni alkanut mitenkään järisyttävästi, vaan puolet ensimmäisestä jaksosta vievä avaruustaistelu lähinnä haukotutti epähenkilökohtaisuudellaan. Taistelun tapahtumista oli vaikea välittää, kun hahmoilla ei tuntunut olevan mitään pelissä, eikä heitä tunnettu tuossa vaiheessa lainkaan.
Avaruustaistelija Ledin päätyminen unohdettuun, veden peittämään Maahan toimii kuitenkin, ja kulttuurien välinen kuilu on kurottu varsin mukavaksi. Molemminpuolisen epäileväinen suhtautuminen avaruustulokkaan ja laivayhdyskunnan väen välillä on saatu tuotua esiin erittäin kivasti. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan suhtaudu toiseen varsinaisesti vihamielisesti, vaan enemmän varautuneen hämmentyneesti. Vieraasta ja tämän kehittyneestä teknologiasta kiinnostunut avoinmielinen laivatyttö Amy toimii ihan näppäränä siltana Ledin ja laivastoväen välillä.
Visuaalisesti Gargantia on nätti ja toimiva, ja maailmakin on onnistunut herättämään kiinnostuksen. Hahmot tuntuvat kuitenkin vielä melko kaukaisilta, mutta sinänsä potentiaalia on. Aloitus on hyvä ja vahvakin, mutta tähän mennessä etäisehköksi jäävän hahmopuolen takia ei millään tavalla aivan mieltäräjäyttävä. Jatka artikkelin ”Loput kevään 2013 ensivaikutelmat” lukemista →
Sirkus-puolustusjärjestön ihanat taistelijat Tsukumo ja Yogi saavat tehtäväkseen suojella takaa-ajettuja päähenkilöpoikia.
Jaksoja katsottu: 2/13 Innostustaso: 4
Karneval-mangalla on sarjana kaksi heikkoutta, jotka saavat sen alkuun vaikuttamaan heikommalta kuin se onkaan. Ensinnäkin se alkaa melko hitaasti ja toisekseen sillä ei ole selkeää, yksikertaisesti ilmaistavaa alkupremissiä. Animeversio vetää varsin pätevästi monet mangan alun turhat kiemurtelut suoraksi, mutta siitä huolimatta ensimmäiseen jaksoon puristetut haahuilut jättävät käteen varsin vähän. Sarja lähtee tynnyrikasvaneesta albiinopojasta, joka etsii tapaamansa pommitaituritsunderepojan avustuksella kadonnutta isovelihahmoaan, mutta varsinainen tarina alkaa vasta toisen jakson puolivälissä kansallisen puolustusjärjestö Sirkuksen haaliessa pojat suojiinsa. Tästä soppaa kiehutellaan hiljalleen laajemmaksi ja mielenkiintoisempia elementtejä tuodaan mukaan vähitellen.
Toinen jakso on jo huomattavasti parempi kuin heikoksi jäänyt ensimmäinen, ja hajanaisuus ja poukkoilevuus vaivaavat vähemmän, vaikka eivät olekaan kokonaan kadonneet. Animaatiotyyli ja hahmodesignit toimivat, vaikka mangan nätteyden tasolle ei olla tietenkään pääsemässä. Sarjan värienkäyttö pisti silmään siinä mielessä, ettei se tunnu löytäneen itselleen aivan omaa skaalaansa, vaan kirkkaat ja tummat juoksevat iloisesti käsi kädessä ja toisinaan ruutuun poksahtavat vahvat mustat taustat tuntuvat ehkä vähän liiankin voimakkaalta visuaaliselta elementiltä. En kuitenkaan sano vielä tässä vaiheessa, ettei sarjan visuaalinen ilme toimi, sillä monet kohtaukset itse asiassa näyttävät erittäin hienoilta. Tyylipiirteiden kokonaisuus tuntuu silti jännän eklektiseltä.
Season Film Festivalin ja Fashion Film Festivalin muodostama kombo tarjosi mukavan erilaisia leffoja. Vaikka naiskeskeisyys nousi kaikissa katsomissani neljässä leffassa tärkeäksi tekijäksi, osoittautuivat ne tyylillisesti ja aiheensa puolesta kukin hyvin omanlaisekseen kokemukseksi.
Farewell, My Queen tarkastelee kuningatar Marie-Antoinetten moneen otteeseen kerrattua tarinaa erittäin virkistävän näkökulman kautta. Leffassa käydään läpi muutama Bastillen valtauksen aikaan sijoittuva vuorokausi Versailles’n palatsissa kuningattaren lukijatyttö Sidonien näkökulmasta. Marie-Antoinettea kaikesta sydämestään ihaileva Sidonie seuraa mustasukkaisena kuningattaren onnetonta ihastusta tämän ystävättäreen, ruhtinatar de Polignaciin. Näin pienellä skaalalla ja ruohonjuuritasolta kuvattuna Marie-Antoinetten tarina saa aivan uudenlaisen perspektiivin ja toimii siksi kiehtovana kontrastina suuremman skaalan tarinoille, kuten Sofia Coppolan karkkiväriselle Marie-Antoinette-elokuvalle ja Riyoko IkedanRose of Versailles -mangaklassikolle animeversiointeineen.
Diane Kruger on häkellyttävän komea Marie-Antoinette. Hän ottaa roolin täysin haltuunsa ja saa välitettyä vakuuttavasti niin roolihahmonsa hemmotellun ailahtelevaisen puolen kuin Pariisin levottomuuksien nostattaman syvän ahdistuksenkin. Hän kykenee myös pelkän näyttelynsä voimin luomaan itsensä ja muiden hahmojen välille yhteisen historian tuntua, vaikka häneen suhteensa muihin hahmoihin kuten kuningas Ludvig XVI:an ei saa kovin runsasta valokeilaa kameran pysyessä visusti Sidonien näkökulmassa. Erityisen vahvasti mieleen jäi kuningattaren sydäntäsärkevä pettymys, kun hänen ehdotettuaan lojaaliuttaan Polignacille Sveitsiin siirtymistä turvaan ystävä suostuu oitis lähtemään hänen luotaan. Sidonie sen sijaan jää melko etäiseksi hahmoksi vankkumattoman vakavuutensa takia, ja olisin toivonut hänen hahmoonsa hieman enemmän eloa.
Visuaalisesti leffa on kaunis, mutta sen eteneminen on monessa kohtaa melko epäselkeää. Tämä johtuu suureksi osaksi paikoittain sekavasta kuvauksesta ja vähän liian innokkaasta historiallisesta namedroppailusta. Vaikka tapahtumat jäävät välillä hieman epäselviksi, keskiössä pyörivää kuningattaren sekä tämän ystävättären ja lukijattaren välistä hyvin intensiivistä keskuskolmiodraamaa on kuitenkin helppo seurata. Elokuvan epätavallinen ydinfokus toimiikin loistavasti, mikä tekee siitä kiehtovan leffaelämyksen. Jatka artikkelin ”Season Film Festival 2013: Farewell, My Queen ja Kahaani” lukemista →
Syksyllä pyörivien Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarien tuore pikkusisko Season Film Festival ja sen kyljessä pyörivä Fashion Film Festival nappasivat Aranaa mukaansa neljän elokuvan verran (joista kahta ensimmäistä pohdin tässä ja kahta jälkimmäistä seuraavassa postauksessa). Festaritarjonnassa näkyvälle jakkaralle nostetut naistekijät ja -teemat kiinnostivat, ja sulan muutenkin muoti-ihanuuksille visuaalisena tehokeinona.
Bio Rex alkaa näiden kokemusten jälkeen hyvää vauhtia lähestyä sijoitusta henkilökohtaisella bännättyjen leffateatterien listallani Dubrovnikin ja Kino Engelin seurana, sillä niskatuettomat istuimet käyvät todella epämukaviksi varsinkin jos niillä täytyy kärsiä useampi leffa saman viikon tai viikonlopun aikana (tai jopa saman päivän, kuten tällä kertaa).
Yli vuorten (Dupa Dealuri, Romania, Ranska & Belgia 2012)
Olin rankasti harhaanjohtavan trailerin perusteella kuvitellut meneväni katsomaan tiukan uskonnollisen ympäristön keskellä kamppailevaa tyttörakkaustarinaa, mutta leffa paljastuikin täysin erilaiseksi tapaukseksi. Orpokodissa yhdessä kasvaneet Voichita ja Alina ovat selkeästi menneisyydessä rakastaneet toisiaan, mutta päätyneet eri teille katsojalle hieman hämäriksi jääneistä, mutta silti tarpeeksi pohjustetuista syistä. Leffan alkuun Saksasta takaisin Romaniaan saapuva Alina hämmentyy, kun paikallisen luostarin nunnaksi ryhtynyt Voichita ei enää haluakaan lämmitellä suhdetta romanttiselle tasolle löydettyään Jumalan uudesta kotiyhteisöstään. Romanssielementin jääminen pelkäksi taustaksi nuorten naisten haparoivalle ystävyyssuhteen ylläpitämiselle ja Alinan henkisten ongelmien kanssa taistelulle on leffalta hyvin mielenkiintoinen ja odottamaton veto.
Trailerin nostattamat odotukset käännetään muutenkin ympäri, kun ortodoksiluostarin pappi ja vanhin nunna ovatkin oikeastaan aika mukavia ja suorastaan ymmärtäväisiä ja huolehtivaisia tyyppejä. Katsojalle tulee täysin selväksi, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan auttaa luostarissa hämmennystä herättävää, useaan otteeseen aggressiiviseksi yltyvää Alinaa.
Leffan suurin ongelma on toisaalta se, että sen keskiössä pyörivät päähenkilöneidit itse eivät ole tippaakaan sympaattisia. Kroonisen vihamielinen Alina ripustautuu mustasukkaisesti Voichitaan, käyttäytyy uhkaavasti kaikkia muita kohtaan ja saa hallitsemattomia väkivaltaisuuskohtauksia. Mielenterveydeltään järkkyvä nainen on suurimman osan leffan ruutuajasta niin joko niin paranoidissa, passiivis-aggressiivisessa tai psykoottisessa tilassa, etten ainakaan itse saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Voichita puolestaan jää suorastaan epämiellyttävän passiiviseksi ja voimattomaksi hahmoksi.
Vaikka leffa on turhan pitkä, on se ohjauksellisesti ja kuvauksellisesti kaunis. Dialogissa riittää jännästi sivullisten arkisia keskusteluja, jotka eivät liity mitenkään tarinaan, mutta tuovat siihen aitouden tuntua. Tällainen käsikirjoitustyyli soveltuu tositapahtumiin perustuvaan tarinaan varsin hyvin. Kokonaisuudessaan leffa on teknisesti komea ja käsikirjoituksellisesti toimiva, mutta sen pääparin pohjaton epäsympaattisuus tekee siitä hyvin raskaan katselukokemuksen. En silti kadu sen katsomista, sillä pidin sen tapaa kuvata maailmaa realistisesti ja monisyisesti. Toiste en kuitenkaan välittäisi tämän pariin palata, kun emotionaaliset siteet jäivät hyvin köyhiksi.
Näytöksen jälkeen Alinaa varsin hyvin näytellyt Cristina Flutur saapui hetkeksi vastaamaan yleisön kysymyksiin elokuvan teosta. Tällaiset vierailijat piristävät aina leffakokemusta, ja Fluturin näkemyksiä olikin ilo kuulla, kun hänellä selkeästi oli niitä ja hän halusi niistä kertoa. (toisin kuin esimerkiksi vuonna 2011 R&A-kierroksella esitetyn Apflickorna-elokuvan paikalle saapunut ohjaaja, jonka vastaus jokaiseen yleisökysymykseen kuului ”Se on katsojan tulkinnan varassa”, ja josta ei siten ollut mitään iloa). Toisaalta puolen tunnin väliaika Yli vuorten ja Helter Skelterin välillä tuntui pakottavan kysymystilaisuuden turhan lyhyeksi. Olisi mukavaa, jos leffojen välille jätettäisiin kunniavierasesiintymistilanteissa vähän enemmän aikaa. Jatka artikkelin ”Season Film Festival 2013: Yli vuorten ja Helter Skelter” lukemista →
Sakurasou-asuntolan sekalainen sakki tavoittelee unelmiaan ja setvii ihmissuhteitaan.
Sakurasou on melko kaukana normaalisti kiinnostusalueelleni ulottuvista sarjoista. Ennakko-odotukseni, joiden mukaan sarja olisi ihan peruskivaookoo hajuton ja mauton romanttinen derppailukomedia, osoittautuivat kuitenkin täysin vääriksi. Kaikkien odotusten vastaisesti päädyin juhlimaan Sakurasouta yhtenä virkistävimmistä ja ihanimmista sarjoista pitkään aikaan. Harvoin tulee vastaan yhtä miellyttävää ja suloista tarinaa, jonka kouludraamaan saan uppouduttua täysin.
Olin pelännyt joutuvani irvistelemään Sakurasou-opiskelija-asuntolan friikkien keskelle kohtalon oikusta joutuvan peruspoika Soratan munattomuudelle ja tämän vastuulle päätyvän mangakanuraansa aloittelevan taiteilijanero Mashiron ylilyödylle uusavuttomuudelle. Sorata kuitenkin löytää oman intohimonsa sarjan edetessä ja kasvaa sitä kautta ihmisenä ja hahmona. Kieltämättä melko epäuskottavan autistinen mutta silti aika ihana Mashiro puolestaan alkaa saada kontaktia ja inhimillisempiä piirteitä aiemmin pelkästään taiteen ympärillä pyörineeseen elämäänsä. Molemmat päähenkilöt saavat osakseen järkevää ja sympaattista hahmonkehitystä.
Aki unelmoi rakentavansa valmiiksi isosiskonsa aikoinaan suunnitteleman jättirobotin.
Robotics;Notesin alkaessa katsojien odotukset olivat aikaisemman samaan jatkumoon kuuluvan mutta tarinallisesti itsenäisen Steins;Gates-sarjan menestyksen jäljiltä aivan kohtuuttoman korkealla. Mielestäni Robonoto ei kuitenkaan jäänyt pettymykseksi ainoastaan verrattuna Steins;Gateen, vaan sarja pitkälti epäonnistuu myös itsenäisenä teoksena, vaikka siinä on myös paljon hyvää ainesta.
Hyvinä puolina sarjasta on ensimmäisenä mainittava sujuva ja kirkas, joskin vähän mitäänsanomaton animaatiotyyli sekä useimmiten erittäin tehokkaasti kohtausten tunnelmaa tukeva musiikki. Myös sarjan maailman tekniset mahdollisuudet pohjustetaan erittäin hyvin. Pääpoika Kaiton nähdään jo alkujaksoista lähtien leikkivän Iru-O-tablettinsa filtteriohjelmilla, joilla pystyy asettamaan liikkuvan ihmisen ylle vaikkapa realistisesti tämän päällä istuvan kissankorvameidoasun tabletin läpi tätä katsottaessa. Tämän jälkeen sarjan maailman tuhoutumista enteilevän mysteerijuonen liikkeelle tönäisevä ja Kaiton tablettiin asuttautuva söpö virtuaalityttö Airi tuntuu uskottavalta tekniseltä viritykseltä. Airi istuu sarjan maailmaan luontevasti, eikä nouse esiin epärealistisen oloisena käänteenä. Sarjan edetessä Iru-O-tablettien käyttömahdollisuuksia avataan pikkuhiljaa enemmänkin varsin pätevästi, mikä toimii loistavana maailmanrakennuksena. Jatka artikkelin ”Syksyn 2012 satoa: Robotics;Notes” lukemista →
Olen koko bloggaajaurani ajan raportoinut ahkerammin katsomastani animesta kuin lukemastani mangasta, joten ajattelin voivani petrata hieman sarjakuvaosastollakin. Mangahyllyn uumenista -kirjoituksissa kertoilen tästä lähtien hiljattain lukemistani sarjoista.
Girl Friends (Milk Morinaga)
Parhaaseen ystävään ihastumisesta seuraa supersöpöjä yurikiemuroita.
Ujon kirjatoukka Marin ja pirtsakan muotitietoisen Akkon suhdetta alkavasta ystävyydestä syvempiä tunteita kohti kasvattava söpöilylukioromanssi osoittautui kaikin puolin varsin miellyttäväksi lukukokemukseksi. Koko ajan superpörröisenä säilyvä fiilis sai minut muutamaankin otteeseen kieriskelemään sängyllä hihitellen tai tunteiden selvittelyn awkwardiudesta myötähäpeillen.
Sarjan kolmanteen potenssiin ammuttu tyttömäisyys toisaalta myös hämmensi tällaista oman lukioaikansa enemmän kirjallisuuskritiikin kuin meikkien ja vaateostosten parissa viettänyttä ihmistä, mutta ei varsinaisesti häirinnyt lukukokemusta. Vaikka hahmot tuntuvatkin täysin omistani eriävien kiinnostuksenkohteittensa takia välillä vähän tyhjäpäisiltä, pidän siitä, miten jokaisella sarjan keskeisen ystäväporukan jäsenellä on selvästi omat intohimonsa ja kiinnostuksenkohteensa elämässä, oli kyse sitten muodista, mangasta tai seurustelusta. Romanssipuolen lisäksi Marin ja Akkon suhteet varsinkin yhteiseen ystäväpiiriin ovat suuressa roolissa, kun koulupäivät kuluvat tyttöporukan kesken.
Tänään puriloin läpi ruutu ruudulta viime vuoden aikana minuun kaikkein suurimman vaikutuksen tehneen fiktiokohtauksen. Kyse on Jun MochizukinPandora Hearts -mangan pokkarin 12 luvusta 49: Night in Gale, jonka keskiosa keskittyy pikkuriikkisen niljakkaan, mutta silti niin kovin ihanan hämyhyvis Xerxes Breakin ja tämän palveleman perheen tyttären, ulkonäköään vanhemman lady Sharon Rainsworthin suhteeseen. Kohtaus on koskettavimpia ja ihanimpia hetkiä oman animangaharrastukseni historiassa, ja esittelee myös näpsäkästi Mochizukin pienieleisen tyypillistä, mutta äärimmäisen tehokasta kerrontatekniikkaa. Kirjoitus paljastaa hieman Breakin hahmoon liittyvästä kehityksestä pokkarista 11 eteenpäin, mutta ei muuten spoilaa sarjaa.
Ensin on selviteltävä hieman taustoja seurapiirijuhliin sijoittuvalle kohtaukselle. Break on aikoja sitten menettänyt toisen silmistään, ja viime aikoina hänen ainoan silmänsä näkökyky on yllättäen heikentynyt lähes sokeuden asteelle. Muiden aistiensa terävyyden avulla Break on tähän mennessä pystynyt pitämään etenevän sokeutumisensa salassa. Eräät läheiset ovat kuitenkin tietoisia asiasta ja he ovatkin yrittäneet patistella Breakia kertomaan terveydentilastaan Sharonille. Break empii, koska Sharon on hänelle valtavan rakas ystävä ja pikkusiskohahmo, eikä hän hennoisi aiheuttaa tälle huolta ja surua, sillä pelkää uutisen olevan liikaa neidolle.
Kohtauksessa Break ja Sharon chillailevat kaksin parvekkeella ja miettivät juhlien aikana meneillään olevaa peiteoperaatiotaan ja vähän henkilökohtaisempiakin juttuja. Sharon pyytää Breakia tanssimaan kanssaan, mutta tämä kieltäytyy vedoten surkeaan tanssitaitoonsa. ”Ah, aivan. Olet tuollainen yksinäinen susi, joten et osaa mukautua tanssipartnerisi rytmiin”, Sharon toteaa kuivasti. Sitten hän kehottaa Breakia katsomaan mallia eräästä sisällä tanssivasta parista. Break vie kätensä poskiluulleen silmäkulmansa alle, ja läheisten ihmisten painostus kertoa Sharonille sokeudesta palaa mieleen.
Pandora Hearts ch. 49, s. 23, ruutu 1
Seuraava aukeama alkaa suurikokoisella, kolmanneksen sivusta valtaavalla ruudulla, jonka tyhjänä paistava oikea puolisko pysäyttää lukijan katseen kuin tiilimuuri sitä päin pläsähtävän polkupyöräilijän. Aikaisemmat sivut ovat olleet Mochizukin normaaliin tyyliin sopivasti täytettyjä, vailla erityisen silmäänpitäviä rytmityskeinoja, joten niiden aikana lukijan katse on soljunut normaalisti tilanteen mukana ilman pysäytyksiä tai häiriöitä. Tässä kohtaa lukija törmääkin voimakkaaseen ja odottamattomaan negatiiviseen tilaan, joka poksauttaa päässä huutomerkin: seis heti paikalla ja jakamaton huomio tänne, sillä nyt on tapahtumassa jotain emotionaalisesti merkittävää. Suuri tyhjä tila katkaisee katseenkuljetuksen ja pakottaa lukijan katsomaan ruudun vasemman puoliskon täyttävää Breakia oikein kunnolla ennen eteenpäin siirtymistä.
Breakin koko olemus paljastaa lukijalle, että tämä tietää totuuden hetken olevan käsillä, sekä kuinka vaikeaa ja pelottavaa tämän totuuden paljastaminen kaikista ihmisistä juuri Sharonille on Breakin mielestä. Otsahiukset peittävät silmät ja samalla tunnetilan mitä traditionaalisimmalla mangatavalla. Asento on jäykän oloinen, ja mies on aseteltu ruutuun niin, että hän näyttää kirjaimellisesti nurkkaan ahdistetulta. Kokonaisuudessaan ruutu tekee siis lähtemättömän selväksi, että näön menetyksestä kertominen Sharonille on vaikeimpia asioita, joita normaalisti joka tilanteessa niskan päällä virnuileva, mutta nyt äkkiä kovin epävarma Break on ikinä joutunut kohtaamaan. Jatka artikkelin ”Pandora Hearts ja kaunein kohtaus” lukemista →
Pandora Hearts ch. 49, s. 23, ruutu 1