Atogakit ja muut tekijäkommentit

Olen huomannut, että arvostukseni mangakaa kohtaan voi kasvaa tai laskea muistakin syistä kuin itse sarjojen kokonaislaadun mittarina. Puhun nyt niinkin epätähdellisen tuntuisesta asiasta kuin tekijöiden kommenttilaatikot mangapokkareiden sivuilla ja atogaki-jälkipapatukset.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kertomusten luojien näkökulmasta omiin tuotoksiinsa sekä kertomusten luomisen prosessista. DVD-vallankumous kymmenisen vuotta sitten nappasi heti kannatusta täältä nimenomaan levyille tungettujen ekstrojen ansiosta, varsinkin kommenttiraidat ovat lähellä sydäntäni. Niitäkin löytyy toki sekä hyviä että kämyisempiä. Ensimmäiseltä Pirates of the Caribbean -lätyltä löytyvä Jack Davenportin ja Keira Knightleyn kommenttiraitapätkä leffan alusta esimerkiksi havainnollistaa kumpaakin mahdollisuutta varsin oivallisesti. Kilpakosija-Norringtonia näyttelevä Davenport yrittää pohtia elokuvan tekoon liittyviä kokemuksia suklaisella äänellään hyvin asiallisesti, kun taas naispääosa-Elisabethin näyttelijä Knightley kirkuu koko ajan miehen päälle: ”Tuo olen minä! Tuossa on stuntti! Nyt taas minä! Stuntti! Tämä kuvattiin studiossa! Tätä ei! Tuossa on Johnny Deppin stuntti! Nyt näkyy Johnny! Ja nyt taas minä! Johnny! Stuntti! Studio! Minäminästunttijohnnystudiojohnnyminästunttiminäjohnnykorsetti!” Vähän samanlaista jakoa olen huomaillut mangakoiden kommenttitilojen käytössä, mikä ei liene ihme, kun ne muistuttavat varsin paljon juuri leffojen kommenttiraitoja.

Kommenttilootia tuntuisivat täyttävän enemmän shoujo-mangakat kuin muut, tai ainakaan en muista lukeneeni pahemmin tekijöiden kommentteja kyseisen genren ulkopuolelta, joten nostan tähänkin esille muutaman shoujokan.

Davenportia vastaa tässä tapauksessa Kaori Yuki, jota ylistän loistavan informatiivisista ja reflektiivisistä mietinnöistä kommenttilootissa sekä pitkistä ja valaisevista atogakeista. Hän kertoo milloin tarinan tai tapahtuman varhaisista vedoksista, milloin näkemyksistään tietystä hahmosta tai näiden vaatteista tai muista varusteista (God Childin reunassa ainakin nostetaan esille allekirjoittaneen ihastukseksi sarjassa nähtyjä kidutuslaitteita pariin otteeseen).

Jatka artikkelin ”Atogakit ja muut tekijäkommentit” lukemista

Viisaat ja ihaillut mentorimme

[Huomatkaa, että olen viime päivinä jumittanut palauttamassa mieleen Suzue Miuchin The Glass Maskin ja Saiyo Shinjin Iron Wok Janin alkuosia. Suosittelen kaikille hermoromahdusta kaipaaville.]

Japanissa tuloksia saavutetaan kovalla työllä, ja jos suoritus ei ole täydellinen niin sitten vuodetaan verta ja hikeä. Tämän olen oppinut mangasta, kuten moni nuori mangasankarikin. Opettajana toimii mentorihahmo, eli se sälli joka ohjaa ja neuvoo ja läimii korville kun muuten hienon i:n päältä jäi piste pois.

glassmasksadisticmentor

Takaisin lavalle siitä, ja uskallapas enää myöhästellä repliikeissäsi! 40 asteen kuume ei ole mikään tekosyy!

Jatka artikkelin ”Viisaat ja ihaillut mentorimme” lukemista

Valokeilassa: Dilandau Albatou

Intropostaus

Tässä on suurennuslasin alle päässyt vain Escaflownen TV-sarjaversion Dilandau, sillä leffa!Dilandausta jäi valitettavasti päällimmäisenä mieleen Folkenille kumartelu ja myrkynvihreissä alushousuissa hyppely. Tosin leffa!Dilandaun hyväksi täytyy kyllä laskea kertakaikkisen suloinen lopetus, joka on huomattava parannus TV!Dilandaun feilaavaan epäloppuun.

Kuka siis? Viattomia naapurivaltioita tuhoavan Zaibach-imperiumin Dragon Slayer –taistelijoiden pyromaanisilla piirteillä varustettu johtaja.

Dilandau4

Jatka artikkelin ”Valokeilassa: Dilandau Albatou” lukemista

Death Note OP1 + OP2 = Kurozuka OP

Ainoa aspekti Kurozukassa, joka säilyy koko sarjan ajan upeana, on sen varsin tyylikäs ja erikoinen introvideo. Olikin erityisen hauskaa huomata, miten Kurozukan ohjaaja on koonnut sarjan intron suurelta osin aineksista, joita aiemmin käytti Death Noten kahdessa introssa.

DN OP1
DN OP2
Kurozuka OP

Silmiinpistävimmät rakenteelliset samanlaisuudet tulevat Death Noten kakkosintrosta; musiikkityyli on kovaa ärjyntämetallia, ja jopa biisin soundi muuttuu kummankin intron puolivälin paikkeilla dramaattisesti jakaen introt kahteen osaan. DN OP2 hidastuu ja laulutyyli muuttuu selkeämmäksi ja tällaisen metallille nyrpistelevän tyttösen korvaan miellyttävämmäksi kohdassa 0:42, jolloin videopuolikin rauhoittuu kuvaamaan Lightin kävelyä muiden sarjan pelaajien ohi. Kurozukassa vaihto tapahtuu 0:47, jälleen paljon kuunneltavampaan suuntaan saadessaan lisää pontta ja laulunomaisuutta alun epäselkeän rääkymisen tilalle, ja video muuttuu samalla toiminnallisemmaksi. Viimeisten sekuntien aikana tapahtuu molemmissa vielä toinen selkeä vaihto joka palauttaa rytmin alkupuoliskon malliin – Death Notessa vauhti hektistyy ja Kurozukassa tasaantuu.

Jatka artikkelin ”Death Note OP1 + OP2 = Kurozuka OP” lukemista

Recap of Doom

Olin vähän yllättynyt, kun netti-ihmiset tuntuvat kaikki olevan sitä mieltä, että Fullmetal Alchemist: Brotherhood 27 on varsin kelpo recap-jakso.

Mitä ihmettä? Ei, se ei ole hyvä recap-jakso. Se on hyvä jakso. Noiden ilmaisujen välille jää yllättävän suuri laadullinen erotus.

Kukaan ei pidä recap-jaksoista. Ne ovat omaan mitäänsanomattomuuteensa tukehtuvaa ajanhukkaa – me näimme kaiken tuon jo, me tiedämme mitä on tapahtunut, näyttäkää seuraava oikea jakso! Ja silti animeteollisuus vain vääntää näitä turhuuden huipentumia joka toiseen sarjaan aivan väkipakolla. Hyvä on, recapeillä on ihan käytännön funktiota produktiosuunnittelun, budjetin ja matkan varrelta mukaan poimittujen katsojien briiffaamisen kannalta. Ulkotarinalliset tuotannolliset tekijät poissulkien ne ovat kuitenkin useimmiten raivostuttavan irrallisia katkoksia kertomuksen rytmissä. Perusrecapissä vaikuttaisi olevan vain muutaman prosenttiyksikön edestä millään mallilla merkityksellistä tavaraa, joten niiden huono maine on ihan ansaittu.

Brotherhoodin recap ei kuitenkaan ajaudu normirecappien hautausmaalle. Animen adaptoijat osoittavat jaksossa huomattavaa kunnianhimoa sitomalla sen oikeasti osaksi tarinaa tavalla, joka on paitsi uskollinen sarjan tyylille myös sopusoinnussa lähdemateriaalin kanssa. Brotherhood on toki harrastanut tällaista sooloilua aiemminkin, kuten pilotti todistaa, mutta jälkikäteen ajatellen ensimmäinen jakso istuu sarjaan kovin nihkeästi. Sen kontribuutio kokonaisuudelle on Elricin veljesten tutustuttaminen Hughesin perheeseen, ja siinä se. Kaikki muu ensimmäisen jakson esittelyllinen tavara käydään läpi myöhemmin sarjan kuluessa toiseen kertaan, itseäni eniten ärsyttävänä tapauksena Edin ja Alin ihmissynteesirikoksen paljastaminen. Pilotissa Jääalkemistin kanssa käydään läpi se vanha tuttu ”Hmm… automail-käsi ja -jalka… tyhjä haarniska… Haa, te kurjat olette yrittäneet ihmissynteesiä!” -päättelyketju, joka alun perin esiintyi mangan ja ensimmäisen animen alussa Liorin feikkipapin järkeilynä. Sitten muutamaa jaksoa myöhemmin Brotherhoodin Lior-jaksossa on mukana tismalleen sama kohtaus kuin aloitusjaksossa, mutta päättelijänä on taas mangalle uskollisesti kalju pappimme. MIKSI MEIDÄN TARVITSI NÄHDÄ TÄMÄ KAHTEEN KERTAAN, BROTHERHOOD?

Recap puolestaan tekee oikein sen, missä pilotti mokasi: se rakentaa jotain uutta mangan pohjalta syventäessään Hohenheimin hahmoa. Jakso sisältää kokonaisen character arcin kertausjaksoksi naamioituna, sillä kehyskertomus on nostettu taiteellisilla valinnoilla tärkeämmäksi kuin footagen kierrätys. Kerrankin kehys määrittää, mitä vanhasta materiaalista joudumme katsomaan läpi uudelleen, eikä toisin päin.

Recap-kohtaukset on vielä ryhmitelty niin, että samantyyppiset Hohenheimin ja älyttömän komean nuoren Pinakon keskusteluun kulloinkin sopivat pätkät eri puolilta menneitä jaksoja on kasattu yhdeksi osakokonaisuudeksi, joka muodostaa aina yhden etapin jakson kuvaamalla henkisellä matkalla, jonka aikana Hohenheim uudelleenmuotoilee unessaan ihmiskuvansa. Ainakin minulle tämä tuli täysin uutena tapana käyttää se pakollinen kertailujakso.

Kohtausten ryhmittely kronologisesti etenevien pätkien sijaan toimii myös katsojan kannalta hyödyllisenä sisustuselementtinä. Kronologisessa järjestyksessä etenevät pätkät yksinkertaisesti vain kertovat, mitä on tapahtunut, eikä niissä näin ole kaikki jaksot nähneelle kerrassaan mitään uutta. Vähän innovatiivisempi järjestely puolestaan mahdollistaa asioiden asettamisen erilaisiin yhteyksiin kuin missä ne alun perin esitettiin. Tällä tavalla niistä on jopa mahdollista saada jotain irti, vaikka kohtaukset onkin jo kertaalleen nähty. Itse en esimerkiksi koskaan älynnyt, kuinka sarjan hahmoilla on taipumusta uhrata käsivarsiaan rakkaidensa puolesta ennen kuin tämä jakso tavasi yhteyden minulle oikein kädestä pitäen (pun not intended) esittämällä kyseiset kohtaukset peräkanaa.

Tässä suhteessa Brotherhoodin recap ylittää jopa Utenan ”Plotting a Locus” -recapjakson, joka muodostuu olennaisen tärkeäksi osaksi sarjan prinssimytologian ymmärtämistä, mutta jonka merkitys putoaa huomattavasti aina kun Akion ja Diosin dialogia kuvaavasta kehyskertomuksesta loikataan kertauspätkiin, jotka esitetään hyvin perinteen tyyliin tiivistyksinä Student Council Arcin kaksintaisteluista.

Toisaalta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Hohenheim-recap on sijoitettu hyvin kummalliseen ja häiritsevään kohtaan. Sinänsä uuden kauden aloituksena jakso 27 on toki täysin looginen paikka kertailulle, mutta ottaen huomioon edellisen jakson cliffhangerin ja seuraavan jakson tapahtumia koskevan spoilerin uudessa introvideossa tämä on vain hämmentävä ja liian selkeästi päätarinan katkaiseva välijuonne. Lisäksi se Ihmisen Sisun(tm) sanoma alkaa näin yhteen jaksoon pungettuna kuulostaa vielä paasaavammalta kuin muuten (ihmisyyden tutkiminen on aina hieno teema, mutta kyllä se viesti perille menisi vähemmälläkin rynkyttämisellä).

Tässä yhteydessä voisin Brotherhoodin ja Utenan ohella mainita poikkeuksellisen tehokkaasti käytettynä recappinä vielä Shikabane Hime: Akan jakson 13, jossa kertauksen lomassa jäähdytellään edellisten jaksojen intensiivistä menoa, sidotaan lopputaistelun jälkiselvittelyjä ja valmistellaan seuraavan kauden asetelmaa. Lisäksi olin kiitollinen protagonistien puitejärjestön hierarkian selkeyttävästä kokoomasta, sillä olin tippunut kunkin tyypin aseman ja arvonimen kanssa kelkasta jo aikaa sitten.

En ikinä hyppää yksittäisten jaksojen yli, jos sen välttäminen suinkin on mahdollista, joten tulen vain vihaiseksi törmätessäni jaksoihin, jotka on suunniteltu huoletta skipattaviksi jos kaikki alkujaksot on nähty, koska ne tuovat vähän jos mitään uutta sarjaan. Recap-jaksoillakin pitäisi ja myös selvästi voi olla jotakin annettavaa kertomuksen sisäiseen maailmaan – joskus jopa niin paljon, että ne ansaitsevat tulla arvioiduiksi muutenkin kuin recappeinä.

Wild Adapter 2

Osa 1

Sarjan toinen osa ei ollut ensimmäisellä eikä tällä toisellakaan lukukerralla Kazuya Minekuran asteikolla se mieleenpainuvin tai voimakkain lukukokemus (missä täytyy muistaa, että Minekura-asteikko on jo lähtökohtaisesti useamman pykälän korkeammalla kuin normimangalle soveltuva asteikko). Kuitenkin pidin tästä osasta ainakin aina ennen enemmän kuin tarkoituksellisen etäiseksi jätetystä ensimmäisestä prologiosasta. Tämä toki oli odotettavissakin, sillä se tarina, jonka Minekura varsinaisesti haluaa kertoa, pääsee kunnolla vauhtiin vasta tässä osassa edellisen toimiessa pohjustuksena mystisen antisankarimme Kubotan mystisyydelle.

Vuoden kuluttua ensimmäisen osan tapahtumista Kubota auttaa Saori-nimistä raskaana olevaa, kotoa karannutta tyttöä, kun tämä jää kiinni näpistämisestä. Edellisessä postauksessani valitin virheellisesti, ettei kakkososassa käytetä ulkopuolista kertojahahmoa yhtä tehokkaasti ja näkyvästi kuin ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa osassa. Vaan kyllähän Saori onkin erittäin näkyvillä kertojana tässä pokkarissa. Sanoisin silti edelleen, ettei hän nouse aivan yhtä vahvasti esille itsenäisenä toimijana tai aivan yhtä tärkeäksi kuin muut sarjan kirjakohtaiset kertojat.

Spoilerivaroitusta taas pokkarin yksityiskohtaisen läpikäymisen takia.

Jatka artikkelin ”Wild Adapter 2” lukemista

Rakkautta & Anarkiaa 2009

R&A-elokuvafestarit olivat ja menivät, ja Arana kävi tuomitsemassa kymmenen leffaa jo toiseen kertaan peräjälkeen. Tarkoitus oli oikeastaan laittaa kommenttia jos festarin aikana ja patistaa ihmisiä katsomaan parhaat, mutta eipäs tullut taas mitään tehtyä. Tässä siis nyt jälkikäteen lyhyet arviot kaikista ja linkit esittelyihin:

Amreeka

Tykkäilin erittäin paljon siitä tasapainosta, jolla Amreeka yhdistelee kevyttä hyvän mielen draamakomediaa ja yhteiskunnallista sanomaa. Palestiinalaisäidin ja -pojan terroristipelkoisiin Yhdysvaltoihin integroitumisen tarkkailu tiukasti henkilökohtaiselta ihmisen tasolta avaa samalla yllättävän tehokkaasti näkymää kulttuurien kansainvälisiin suhteisiin ja molemminpuolisiin ennakkoluuloihin, jolloin raina saa varsin onnistuneesti toteutetun viihdyttävyytensä lisäksi syvempääkin merkitystä. Tunnelmakaan ei perinteisistä ”ole oma itsesi” -viesteistä huolimatta missään vaiheessa muutu raskaaksi, yltiötunteikkaaksi tai edes saarnaavaksi, mikä luo tervetullutta vaihtelua tämäntyyppisille elokuville yleisiin tönkköihin opettavaisuusmaneereihin.

Billu Barber

Edes Shahrukh Khan Bollywood-maailman virallisena seksikkyyden ruumiillistumana (sekä leffassa että tosielämässä) ei pelasta omaan pitkäpiimäisyyteensä hukkuvaa tuotosta, jolla olisi periaatteessa ihan hauska tarina kerrottavanaan, mutta joka kieltäytyy itsepintaisesti viemästä sitä eteenpäin. Khanin (mitenkään mihinkään liittymättömien, mutta luonnollisesti tosi seksikkäiden ja siksi hienojen) tanssinumeroiden lisäksi ainoastaan viimeiset kymmenen minuuttia toimivat katsomiskelpoisena viihteenä. Muuten en jaksanut tuntea edes myötähäpeää (paitsi muutamassa ihan erityisen nolossa komediakohtauksessa), kun sekin energia meni hereillä pysymiseen, etten vain missaisi mainittuja tanssikohtauksia. Tai no joo, pääsihän Khan tietysti heiluttamaan valomiekkaa Matrix-nahkassa…
Jatka artikkelin ”Rakkautta & Anarkiaa 2009” lukemista

Mangapäivästä

Viime viikonlopun Helsingin sarjisfestareiden oheistapahtuma Mangapäivän ohjelma jätti yllättäen pienehköstä imagostaan huolimatta käteen itse asiassa enemmän kuin mikään läsnäolollani kunnioittamani tapahtuma sitten Animecon III:n (joka oli ensimmäinen animangatapahtuma, jonne onnistuin aikoinaan venturoimaan). Ohjelma oli jopa järjestetty niin, että pääsin yleisöimään kaikkiin numeroihin, jotka halusin nähdä.

Ensin Janne Kemppi puhui mangan kielestä ja ilmaisusta. Kivoja vinkkejä taas siitä, mihin kannattaa kohdistaa huomiota mangaa lukiessa. En vain enää kahden muun kemppiluennon jälkeen oikein muista, mitä erityistä tällä ensimmäisellä tuli mieleen.

Seuraavaksi Kemppi vinoili yaoille. Varmasti hänen luentonsa kohokohta oli se asiaton puoli – protoyaoi. Itse en ehkä pitänyt sitä niin hauskana kuin mihin olisi ollut aihetta, lähinnä siksi, että olen facepalmannut tosi eeppisesti ja useampaan kertaan joka ikiselle kyseisen simulaation sisältämälle käänteelle yaoia lukiessani, ja simu toi mieleen liikaa kireitä muistoja huonolle fiktiolle vuodattamistani verikyynelistä sekä kaupan päälle vielä kauhean määrän luvattoman kömpelöitä tai hävyttömän rumia piirustustyylejä, jotka olin luullut jättäneeni taakseni jo kauan sitten.

Jatka artikkelin ”Mangapäivästä” lukemista

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]

Jatka artikkelin ”Silloin itkin” lukemista