Kategoriat
Anime

Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.

Kategoriat
Anime Avautuminen Meta Taide ja tyyli

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Heroman, Arakawa Under the Bridge & Hakuouki

Mitä tulee, kun lumet sulavat? Nojoo, kevät tietysti myös, mutta ennen kaikkea uudet animesarjat!

Heroman

Hmm, tähtiä ja raitoja… mistäs ne ovat niin kauhean tuttuja…?

Ennen kuin päähenkilön nimi Joey Jones tupsahti 4chanissa eteeni, olin ollut täysin siinä uskossa, että Sankarimiehen ohjastaja olisi tyttö. Johtunee ainakin osaksi siitä, että hän vaikuttaa hahmodesigninsä perusteella olevan Eden of the Eastin naispääosan identtinen sisar veli sisarus. He jopa kuulostavat melkein samalta, mikä kertonee jotain Joeyn miehekkyydestä, kun otetaan huomioon, että Saki kuulostaa… noh, tytöltä. Ymmärryskykyyni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi jollekulle on tullut edes mieleen roolittaa Marvel-sankari äänellä, jota yksikään kuuroutumaton sielu ei ikipäivänä erehtyisi uskomaan miespuoliseksi. Joeyn love interestilläkin on maskuliinisempi ääni (turha varmaan mainita että kyseinen tyttö kuulostaa myös erittäin tytöltä). Olen hämmentynyt.

Toinen iso ongelmani Heromanin kanssa on… Heroman. Supersankarilla pitäisi olla siisti nimi, eivätkä Yhdysvaltain lipun tunnusmerkit sen naurettavassa ulkoasussa tai ylipäänsä hömelön toukkaraajainen design paranna asiaa. Miten minun on tarkoitus ottaa vakavasti superrobottisankarihahmo, joka on selvästi Amerikan ehdotus maailman pelastamiseksi Hetalian ensimmäisessä jaksossa (eikä tämä olisi ollenkaan niin lolfacepalm-pitoinen huomio, ellei Heromanin luoja olisi Jenkkilän Marvel-kunkku Stan Lee).

”Regarding the current issue, global warming, I think we can solve the problem by building a big hero together and have it shield the Earth!”

Sinänsä tykkäsin siitä, miten sarja toimii nostalgisena homagena Marvel-sankareille, mutta tietenkin nostalgia toimisi paremmin jos olisin pienenä lukenut muitakin supersankarisarjakuvia kuin Turtlesia. Tykästyin kuitenkin heti Joey Jones -nimeen, joka ei suinkaan kalpene suurimpien supersankarinimien rinnalla (Clark Kent, Peter Parker ja kumppanit). Alkusointunimet voivat olla vähän hömelöitä, mutta kyllä niistä vielä tyyliä löytyy. Niin sääli, ettei hahmo itse vastaa ollenkaan hienoa nimeä. Korostuneen tyttömäisyyden lisäksi poju kun on vielä se tyypillinen kiltti ja hyväsydäminen lapsi, jonka katseluarvo on jo valmiiksi nollassa, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään päätä huimaa.

Mutta ei tämä nyt mikään kauhea aloitus tosiaan ole, höpsöä patrioottimeininkiä ja tylsästi stereotypioituja hahmoja toki, mutta se miten hahmojen väliset suhteet on ilmaistu, onnistui vakuuttamaan. Vuorovaikutus on luonnollista, eikä överiä väännetä kunnolla edes jock-tyypin lantuttaessa päähenkilönörttiä. Joeyn ihastuskin on vaihteeksi ujostelun tai päähenkilön murjomisen sijaan ihan avoimesti kiinnostunut. Visuaalisestikin nätti palanen, ja oikein miellyttävää hahmosuunnittelua, jos superrobo unohdetaan. Tässä kaikessa on lisäksi nostalgisuudessaan jotain aika puoleensavetävää ja sympaattista, mutta odotukseni ovat kuitenkin aika matalalla.

OP ja ED

(tuubi-videot peilattuja versioita mutta minkäs teet)

Intro on jotenkin sotkuinen ja hektinen, eikä biisikään ole mieleeni, mutta hahmoja esittelevät osuudet toimivat varsin kivasti. Sen sijaan amerikkalaista sarjakuvalehteä jäljittelevästä outrosta tykkään. Se on söpö ja samalla tavalla luonteva ja vaivaton kuin hahmojen väliset suhteet jaksossa, ja tuo kivasti esille koko sarjan luonteen japanilaisen ja amerikkalaisen perinteen hybridinä.