Osa 1: Alku
Osa 2: In So Deep, It’s Love Already ja Slam Dunk
Alkuperäinen nimi: Vanitas no Karte
Tekijä: Jun Mochizuki
Julkaisu: Gangan Joker (Square Enix); suomeksi Punainen jättiläinen; englanniksi Yen Press
Julkaisuaika: 2015–
Pokkareita luettuna (japaniksi): 0,5/11+
Kolmas japanikokeiluni oli Vanitaksen kirjan alkuperäisversion ykköspokkari. Tällä kertaa kokemus oli aika eri kuin aiemmissa, koska olen lukenut sarjaa jo kahdella eri kielellä, ja ykköspokkarin ainakin neljä kertaa. Sarja on yksi tämän hetken isoimmista suosikeistani ja päässyt Mangakarttaankin jakson 20 pääaiheeksi. Eli sisältö oli tuttua.
Tästä huolimatta huomasin selkeästi, että Vanitaksen kirja on aika haastavaa luettavaa. Iso syy tähän on, että kyseessä on steampunk-Pariisiin sijoittuva fantasiasarja, jossa alkemistinen onnettomuus on aikoinaan kirjoittanut maailman fysiikan lakeja uusiksi, ja samalla osa ihmisistä on muuttunut vampyyreiksi.
Tekstissä on tämän vuoksi paljon ihan sarjaa varten keksittyä fantasiaerikoissanastoa – kuten missä hyvänsä itseään kunnioittavassa fantasiasarjassa kuuluukin olla. Lisäksi lukemista hankaloittaa se, että sarjan hahmot puhuvat kanonisesti ranskaa. Tämän takia monet erikoistermeistä kirjoitetaan kyllä kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä eli kanjeilla, mutta sen sijaan, että kanjit lausuttaisiin tavanomaiseen japanilaiseen tapaan, niille onkin annettu ranskalainen ääntämisasu.
Sarjan maailmassa esimerkiksi bourreaut ovat vampyyriyhteiskunnan jäseniä, joiden tehtävänä on pistää päiviltä seonneita vampyyrejä. Japaniksi sana kirjoitetaan muodossa 処刑人 (shokeijin), joka tarkoittaa pyöveliä, mutta kanjeille annetaan lausumisohjeeksi ブロー (buroo) eli tosiaan bourreau, joka on ranskan kielen vastine sanalle 処刑人, tai suomeksi pyöveli (yllä kuvan puhekuplassa vasemmanpuoleisessa sarakkeessa). Eli lausumistavan on tarkoitus tuoda sarjaan paikallisväriä ja tuntua siitä, että hahmot tosiaan eivät puhu toisilleen japania vaan ranskaa. Vastaavasti esimerkiksi chasseurit ovat kirkon vampyyrinmetsästäjiä, mutta metsästäjää tarkoittavien kanjien 狩人 (karyuudo) lausumisohjeeksi annetaan シャスール (shasuuru) eli chasseur. Sanat siis tarkoittavat samaa, mutta ne vain lausutaan eri kielellä.
Toki myös sarjan kontekstissa sana vampyyri, 吸血鬼 (kyuuketsuki), kuuluu lausua muodossa ヴァンピール (vanpiiru) ranskankielisen lausumistavan mukaan, siinä missä englanninkieliseen maahan sijoittuvassa sarjassa se saatettaisiin lausua muodossa ヴァンパイア (vanpaia) englanninkielisen lausumistavan mukaan. Punaisen jättiläisen suomi-käännöksen isoin miinus itselleni onkin, että siinä vampyyrille on keksitty ihan oma käännöstermi vampiiri, eli taustaoletuksena on, että kyse on ihan tietyntyyppisestä vampyyriä muistuttavasta taikaotuksesta, eikä varsinaisesti perinteisestä vampyyristä.
Oma tulkintani on kuitenkin, että sana vain toimii samalla tavalla kuin edellä mainitut bourreau ja chasseur – eli kirjoitetaan japaniksi mutta lausutaan ranskaksi, koska hahmot puhuvat kanonisesti ranskaa. Ja siksi vampiiri tuntuu mielestäni siltä, että sarjaan on keksitty käännöksessä joku ihan uusi juttu, joka ei ole ollut ajatuksena alkuperäisessä. (Mangakarttaa kuunnelleet ovat kuulleet tämän valitusvirren jo moneen kertaan, mutta onpahan nyt dokumentoitu vastalause tännekin. Onneksi kyseessä on kuitenkin aika pieni lommo muuten mainiossa käännöksessä.)
Lisäksi, kun sarjassa puhutaan esimerkiksi vampyyrihahmojen tosinimistä ja niitä korruptoivista kironimistä, käytetään usein samanlaista logiikkaa. Ensimmäisessä luvussa tavattavan vampyyrineidon kironimi kirjoitetaan muodossa 荊の牢獄 (ibara no rougoku) eli ”villiruusuvankila” tai ”ruusunpiikkivankila” (tai suomikäännöksessä ihanan dramaattisesti ”orjantappuravankila”), mutta furiganat kertovat, että kironimi lausutaan muodossa エグランティーヌ (egurantiinu) eli ”Églantine”, joka on jälleen ranskaa ja tarkoittaa villiruusua.
Fantasiamangassa tämän tyyppinen kielikeikarointi on aika tyypillistä, ja esimerkiksi CLAMP tunnetaan juuri tällaisesta termikikkailusta. Vanitaksen kirjassa toki on erityispiirteenä ranskavivahde. Tämän fantasialle tyypillisen termistöhaasteen vuoksi en kuitenkaan halunnut ensimmäisenä japaninkielisenä lukukokemuksena lähteä yrittämään fantasiasarjaa.
Tuoreella lukijalla ongelmaksi nousee ensinnäkin, että täytyy yrittää saada hahmotus sekä termistössä käytettyjen kanjien merkityksestä, jota ei voikaan lukea avustavista furigana-merkeistä, koska furiganat kertovat vain, miten termit on tarkoitus lausua, ja niille on annettu epätyypillinen lausumisasu. Sanakirjasovellus auttaa tässäkin, mutta onhan se kanjien etsiminen ilman kirjoitusasua sanakirjan kautta vähän raastavaa touhua tottumattomalle. Esimerkiksi Vanitaksen kirjan tapauksessa tärkeimmät erikoistermit ovat etsittävissä myös sarjan japaninkielisestä Wikipedia-artikkelista, mutta tämä on vähän epäluotettava metodi, koska Wikipedian sarjakohtaiset artikkelit vaihtelevat laajuudeltaan, eikä monilla sarjoilla edes ole omaa artikkelia.
Toinen haaste muodostuu siitä, että erikoistermien ääntämisasukin olisi kiva tajuta, ja olen itse kokenut näin heikon kielitason asteella, että katakana-merkeillä kirjoitetuista lainasanoista on aika usein vähän hankala saada selvää. Etenkin kun mennään englannin ulkopuolelle ja ihan sarjan omiin juttuihin, niin olisin varmasti aika pulassa, jos pitäisi ihan yksinäni lähteä tulkitsemaan, että mihin sanaan vaikkapa ääntämisohjeen ”shasuuru” olisi tarkoitus viitata. Onneksi Vanitaksen kirjan kanssa ei ole tätä ongelmaa, koska ihan oikeasti japanin kieltä osaavat kääntäjät ovat jo valmiiksi tulkinneet termistöjen lausumisasut minulle käännöksissä. Siksi uskalsinkin sarjaan tarttua.
Kaikkiaan tämän tyyppinen sarja on haastavuudestaan huolimatta tosi hauska tuttavuus kielellisesti, ihan siksi, että se saa ajattelemaan japanin kieltä vähän uudella tavalla ja tuo esiin kaikenlaisia hauskuuksia, joihin kieli taipuu. Onhan se tosi kiehtovaa, että esimerkiksi jonkun asian tai hahmon nimellä voi olla kaksi vähän erilaista merkitystä, yksi kanjien ja toinen lukutavan mukaan, ja näistä molemmista syntyy se nimeen kätkeytyvien eri tasojen kokonaisuus.
Ja lisäksi Vanitaksen kirjaa on tietysti hauska lukea senkin takia, että minulle ranska on rakas kieli, joten jo ykköspokkarin ihka ensimmäinen repliikki sai minut hymyilemään, kun kirjoitettu teksti (alla kuvan yläruudun oikealla olevassa puhekuplassa) kuuluu muodossa 私の可愛い子猫 (watashi no kawaii koneko) eli ”suloinen kissanpentuseni”, mutta ääntämisohjeeksi annetaan モンシャトン (mon shaton) eli ”mon chaton” – ”kissanpentuseni”, mutta ranskaksi!
En ole vielä lukenut sarjaa japaniksi kuin puolisen pokkaria, mutta aion jossain kohtaa jatkaa. Huomaan vaan, että kärsivällisyyteni suosikkisarjan lukemiseen on vähän heikko kielellä, jota en kunnolla osaa. Tavallaan sitä luulisi, että lukeminen menisi helposti, kun tiedän, mitä tapahtuu. Haasteena on kuitenkin, että kun sarja on tärkeä minulle, on minulla tosi kova hinku lukiessa ymmärtää ihan kaikki tekstin nyanssit. Etenkin, kun Vanitaksen kirja nimenomaisesti on hyvin tiiviisti kerrottu ja siten kerrontatyyliltään sellainen, että löydän uusia juttuja joka kerta, kun luen sitä uudestaan, ja siksi lukuymmärryksen pitäisi mielellään olla täydellinen jokaisella lukukerralla.
Onneksi muita hyllystä löytyviä kieliversioita voi tosiaan käyttää tiukan paikan tullen apuna. Vaikka suosikkisarjan lukemiseen ei-niin-tutulla kielellä liittyy haasteita, tämä Vanitaksen kirjan alku on ollut tosi kiehtovalla tavalla silmiä ja kieliymmärrystä avaava lukukokeilu.
