Avainsana: Fractale

Kategoriat
Anime Arvostelu

Miniarvostelussa talven 2011 sarjat

Blogin arkistoja kaivellessani huomasin viime keväänä kirjoittaneeni tällaisen setin kuvia vaille valmiiksi. Olin ansiokkaasti unohtanut koko tekstin syystä tai toisesta, mutta pistetään se nyt tänne osana vuodenloppukatsaustani.

Ensivaikutelmat viime talven sarjoista löytyvät täältä.

Level E

Baka toimittaa vuoden asenteikkaimman ansailun.

Suunta ensivaikutelmasta: alaspäin.

Level E putosi minun näkökulmastani samaan sudenkuoppaan kuin komediat yleensä; se ei onnistunut hauskuuttamaan minua loppuun saakka. Color Rangers -tarinakaari onnistui vielä huvittamaan ja viihdyttämään, mutta sen jälkeen en muista pitäneeni mitään kohtaa sarjan jälkipuoliskosta juuri millään tasolla hauskana, vaikka se monessa kohtaa yrittääkin olla hauska. Aluksi oivaltavaksi kehumani huumori siis väljähtyi juuri sellaiseksi väsähtäneeksi slap-stickiksi, jota en jaksa sietää.

Ehdin jo alkuun toivoa tapahtumien takapiruna pyörivästä alienprinssi Bakasta vähän monisyisempää hahmoa kuin komediapäähenkilöltä on aiheellista odottaa.Valitettavasti jo ensimmäinen tarinakaari paljastaa kaikki kortit, joita sarjalla on hihassaan Bakan suhteen. Ensivaikutelmien vihjaama syvyys onkin pelkkää trollausta – prinssi on superälykäs ja epämiellyttävä kiusanhenki, eikä missään vaiheessa yritäkään olla mitään muuta.

Onneksi sarjan itsenäisistä tarinakaarista osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin Bakaan, jonka katselu rupesi nopeasti käymään hermoilleni. Bakan huvituksekseen supersankareiksi värväämän poikaviisikon Color Rangers -seikkailut ilahduttivat. Samoin olin iloinen siitä, että osa tarinoista painottui aivan muunlaiseen tunnelmaan kuin komediaan. Silti todennäköisesti juuri sarjaa vainoavan komediahengen vuoksi läpeensä huumoriton merenneitotarinakaan ei oikein saa kunnolla tulta alleen, sillä sarjan puhtaan komediaton draama taas jää melko flegmaattiseksi elämykseksi. Tämän takia yksikään hahmoista ei jäänyt mitenkään erityisemmin mieleen, tietenkin ärsyttävyydellään erottuvaa Bakaa lukuun ottamatta. Hahmojen mitäänsanomattomuus ei suuremmin häirinnyt katsoessa, mutta se varmistaa sarjan helpon unholaan uppoamisen.

Kaikesta huolimatta Level E:n otteessa on 90-luvun puolivälissä pyörineen alkuteoksen jossain määrin vanhentuneesta fiiliksestä ja aihepiiristä kumpuavaa virkistävyyttä. Retrous on tässä suhteessa valttia, sillä sarja tuo sen ansiosta markkinoille aidosti muista komedioista erottuvan genreteoksen. Level E on niin vanha, että se tuntuu suorastaan uudelta.

Lue lisää ”Miniarvostelussa talven 2011 sarjat”
Kategoriat
Anime Avautuminen Hahmot

Ennen äänenmurrosta

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Lue lisää ”Ennen äänenmurrosta”
Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Talven 2011 ensivaikutelmia: Level E, Wandering Son & Fractale

Tässä koko talven ohjelmistoni. Lupaavalta näyttää, vaikka mikään ei aivan satakympillä kolahdakaan vielä ensimmäisen jakson perusteella.

Level E

Kaunista tunnelmointia komedian keskellä.

Kun blondilta bishiltä näyttävä avaruusolento saa ujutettua jalkansa paikkakunnalle juuri muuttaneen urheilijalukiolaisen oven väliin, voi tuloksena olla ainoastaan komediaa (tai poikarakkautta, mutta tämä sarja ilmestyi alun perin Shounen Jumpissa). Kuten tunnettua, sietokykyni kyseisen genren kanssa on melko alhainen, mutta Level E:n hyveeksi on luettava, että ainakaan vielä sarja ei näytä eikä tunnu mitenkään puhtaalta komedialta. Sen hauskat hetket ovat hauskoja, mutta ainakin pilotti osaa näyttää vakavampaakin naamaa, mitä arvostan suuresti.

Outo tyyppi tulee normaalin tyypin elämää sotkemaan -lähtöasetelma on ehkä animeteollisuuden väsyneimpiä juonikuvioita, mutta Level E:ssä se toimii yllättävän pirteällä tavalla. Huumori on oivaltavampaa tavaraa kuin pelkkä slap-stick, eikä raatele hahmoja ja tarinaa ympäriinsä, kuten varsinkin chibeilykomiikalla on tapana. Se myös sidotaan vakavammin otettavaan sisältöön varsin nätisti, kun esimerkiksi tavispäähenkilö katsoo ensin järkyttyneenä, kun alien-blondi hyppää viidennen kerroksen parvekkeelta kadulle täysin vahingoittumatta ja törmää siitä suoraan ohi ajavan auton alle. Turmaa ei näytetä visuaalisesti, eikä äänitehosteistakaan saada muuta kuin törmäystä indikoiva vaimea ”tum”. Hetki onnistuu olemaan hauska juuri pienieleisyytensä ansiosta. Sitä seuraa näppärä ja osuvan dramaattinen parantumiskohtaus, joka ei edes yritä olla hauska, mutta ei myöskään piehtaroi vakavuudessaan. Tuloksena on ensin toimiva komediakohtaus, jonka jälkeen seuraa ilman häiritsevän suurta tunnelmanmuutosta toimiva fiilistelykohtaus.

Pidin siis kovasti jakson huumoripuolen ja vakavamman sisällön tasapainotuksesta, mutta suhtaudun lopputuotteeseen vielä varovaisesti, sillä sarja on listattu kaikkialle nimenomaan komediana. Toivottavasti löytyy tulevissakin jaksoissa maltetaan esitellä muutakin kuin hauskaksi tarkoitettua sisältöä, mutta tässä vaiheessa ainakin vaikuttaa hyvältä. Toisaalta en uskalla olla ylitsevuotavan optimistinen sen takia, että jakso muistuttaa tavassaan sekoittaa huumoria vakavaan hyvin paljon Kuroshitsujin ensimmäisen kauden loistavaa pilottia, ja junaonnettomuushan siitä lopulta kehkeytyi.

Lue lisää ”Talven 2011 ensivaikutelmia: Level E, Wandering Son & Fractale”