Harada – Missing Link

BL-kirjakerhon ensimmäinen paketin synkeänynkeät kolmiodraamaturhuudet sietää käsitellä yhdessä.

A stray dog in the night (Yokosu inu, mekuru yoru)

straydoginthenight1

Shintani on ihan hyvä tyyppi, joka päätyy auttamaan entistä kasinotyötoveriaan rassua Kikuchia, ja onnistuu samalla sotkemaan itsensä laskelmoivan Sudoon valtaleikkeihin.

Pokkareita luettuna: 1/2+

Aiko Nobaran A stray dog in the nightin (Yokosu inu, mekuru yoru) ensimmäisessä pokkarissa on paljon lupaavia elementtejä, mutta ne meinaavat hautautua kerronnan epäselkeyden alle. Hieman kyse on kielimuuristakin, koska pokkarissa käytetään paljon minulle ennestään tuntematonta sanastoa. Kaikkea sekavuutta ei kuitenkaan voi selittää tällä, sillä lukiessa heräsi jatkuvasti kysymyksiä kohtauksien ja hahmojen käytöksen tarkoituksesta silloinkin, kun kaikki sanat olivat tuttuja. Tarinankuljetus ei tunnu sujuvalta, vaan kohtausten yhteydet toisiinsa ja niistä syntynyt hahmojen tunnekehitys jäävät välillä valitettavan heikoiksi.

Kolmen päähenkilön välille rakennettava, enimmäkseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön perustuva komiodraama ei mähmäisen kerronnan takia iskenyt, ja tunnetasolla pokkari jätti minut kylmäksi. Komen-kimppa-jutut ja pannaan-eri-tyyppejä-sekaisin-jutut eivät yleisesti ottaen sovi mieltymyksiini, ja A stray dog rakentuu vahvasti molemmille konsepteille.

Hahmoista vetosi jo kannessa kyynel silmässä pelästyneen raasun näköisenä kieriskelevä blondattu koirapoika Kikuchi, joka iski moepisteeseeni kohtuullisen pahasti. Hänkin toisaalta jää toistaiseksi vain kaltoin kohdeltuna huonoon jamaan päätyneeksi säälikkeeksi, eikä hahmosta vielä ensimmäisessä pokkarissa juuri muita puolia nähdä. Sukkahousufetissinen ja empatiakyvyttömän oloinen kissapoika Sudoo taas on mahdollisimman kaukana mieltymyksistäni. Tarinan pliisunhuolehtivainen MC-kun Shintani puolestaan tuntui täysin hajuttomalta ja mauttomalta tyypiltä.

Tällaisen tarinan pitäisi ratsastaa jännitteisillä ja ristiriitaisilla hahmosuhteilla, mutta aloituspokkarin hahmokuvaus tuntui tunteettomalta ja veltolta. Koska pokkarissa ei juuri muuta sisältöä ole, ei sarjasta jäänyt näin ensitapaamisella mitään käteen. En ole siis erityisen innokas lukemaan seuraavaa pokkaria.

Recipe for black (Sanshoku mazareba kuro ni naru)

recipe-for-black

Tuleva yakuzapomo Tatsumi on rakastunut pahaenteiseen pikkunilkki Shingoon, ja Tatsumin pikkuveli Tomomi taas on rakastunut isoveljeensä.

Pokkareita luettuna: 1/1

Shibito Koiwazurain yksipokkarisen kolmiodraamatarina Recipe for blackin (Sanshoku mazareba kuro ni naru) pointti jäi lukemisen jälkeen minulle melkoisen hataraksi. Tarina tuntuu vain siltä kuin tekijä olisi halunnut oikein tosi kovasti tehdä jotain hyvin grimdarkkia ja häiritsevää, mutta ei olisi oikein miettinyt, mitä haluaa sanoa tällä grimdarkkiudella. En voi sanoa arvostavani Haradan sekoteoksia kovin paljon, mutta niissä on kuitenkin se jollain tavalla vetävä junaonnettomuudellinen fiilis siitä, että kaikki öllöys on niin pilkesilmäisen överiä ja tilanteet niin absurdeja, että niitä on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista lukea.

Recipe for blackissä ankeus on kuitenkin kuvattu melkein lakonisesti pikemminkin kuin maaninen ilme kasvoilla. Se ei oikein viihdyttänyt mutta ei myöskään ollut tarpeeksi ällö jäädäkseen mieleen. En välittänyt hahmoista, eikä tarinaa mielestäni kerrota mielenkiintoisella tavalla. Lopputuloksena teos jäi tyhjänpäiväiseksi höpökkeeksi.

Hahmojen motivaatiot tuntuvat todella omituisilta. Pikkuveli himoitsee isoveljeä jostain syystä. Isoveli on rakastunut väkivaltaiseen Shingoon jostain syystä – siitä huolimatta, että ei ilmeisesti tykännyt alussa siitä, miten tämä kohteli häntä. Shingo taas voivottelee, että on niin surullista olla yksin, kun poikaydet eivät koskaan tajua, että hänellä nyt vaan on jostain syystä suuri tarve käskeä jengiläisensä raiskaamaan poikayden. Hahmoilla ei ole taustoja, jotka selittäisivät näiden käytöstä, eivätkä hahmot pohdi käyttäytymistään, vaan he vain toimivat ilman että lukijalle ilmaistaan miksi.

Tarina tuntuu siksi keskeneräiseltä ja puksuttaa resuinen konsepti ennen hahmonrakennusta. Lukeminen ei antanut minulle mitään, joten julkaisu oli täysi huti.

yorutoasanouta

Asaichi on maailman suurin mulkku, johon yksinkertaisen oloinen Yoru on jostain syystä rakastunut. Yoru liittyy Asaichin bändiin, ja groupieorgioissa sattuneen kännisen vahinkopanon jälkeen tapahtuu kaikkea epämiellyttävää.

Pokkareita luettuna: 1/1

The Song of Yoru & Asa (Yoru to Asa no uta) jätti jälkeensä hyvin samanlaisen tunnun kuin muutamat aikaisemmatkin kokemukseni mangaka Haradan nimikkeiden kanssa. Sen junaturmaisesta etenemisestä ei oikein voi katsoa poispäin, ja lukeminen itsessään muodostuu intensiiviseksi kokemukseksi, mutta tarina jättää lopulta jälkeensä hämmennyksen ja ällötyksen sekaisen tunteen.

Tarina etenee polveilevan ja harhailevan tuntuisesti välillä Yorun, välillä Asaichin ja välillä sivuhenkilöiden kautta, ja minun oli pitkään tarinan alkupuolella vaikea löytää punaista lankaa. Lopputuloksena syntynyt tarina tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävästi suorastaan määrätietoiselta kokonaisuudelta, jonka kaikki elementit onnistuvat omituisesti viemään päätarinaa eteenpäin.

Kokonaisuuden suuri ongelma on kitenkin se, että Harada on innostuneempi luomaan pimeitä ja yllättäviä fetissiskenaarioita kuin sympaattisia hahmoja. Hahmoissa on kyllä mielenkiintoisia ristiriitoja, mutta tässä teoksessa molemmat nimihahmot ovat niin omituisia, että heitä kohtaan on vaikea tuntea mitään positiivista.

Asaichi on niin räiskyvän hirveä, rajattoman itsekäs ja turha ihmisperse, että on turhauttavaa, että tarinaa seurataan enimmäkseen hänen kauttaan. Yorun täysin irrationaalinen, psykoosimainen ja Asaichin ylitsevuotavan törkeyden täysin huomioimatta jättävä rakkaus Asaichiä kohtaan sekä selkärangaton valmius tulla Asaichin parjaamaksi ja hyväksikäyttämäksi taas tuntuvat ällöttävältä. Yoru ei vaikuta masokistilta, vaan on kertakaikkiaan niin sokean rakastunut Asaichiin, ettei yksinkertaisesti välitä siitä, millainen henkilö tämä on. Tämä paridynamiikka ja Yorun hyytävän maaninen omistauminen tappavat kaiken romantiikan pokkarista siitä huolimatta, että loppua kohden Asaichin tunteet Yorua kohtaan alkavat muistuttaa jotain inhimillistä.

Haradalta tietää saavansa ikävää sielun täydeltä, mutta Yoru & Asassa vastakarvaan hankasi erityisesti niljakas ja mauton kontrasti hirveyksien ja söpöilyn välillä. On vaikea sulattaa sitä, että aivan hyytävän brutaalisti kuvatun raiskauksen uhrin myöhempi reaktio päällekäyjien tapaamiseen puetaan vähättelevän söötiksi pikku säikkyilyksi.

Vaikka lopputuotteesta jäi enemmän negatiivista kuin positiivista sanottavaa, on Haradan vahvuus tarinankertojana se, että hänen teoksensa sisältävät niin paljon voimakkaita elementtejä, että ne nostattavat pintaan vahvoja tunteita. Tämäkin teos jäi ainakin hyvin kirkkaasti mieleen. En kuitenkaan usko, että tämän tarinan pariin tarvitsee palata enää – ja olen ehkä nyt viimeistään oppinut, etten saa Haradalta sitä, mitä BL-tarinoiltani haen. Mangaka on hyvä kuriositeetti tietää, mutta en taida ainakaan ilman erityistä syytä enää hakeutua hänen töidensä äärelle.