Osa 1: Alku
Ensimmäiset japaniksi lukemani mangapokkarit olivat Reida Soragakin In So Deep, It’s Love Alreadyn (Numa sugite mohaya koi) sekä Takehiko Inouen Slam Dunkin ykköspokkarit, jotka ostin kevään 2024 Japanin-reissulla.
In So Deep, It’s Love Already
Alkuperäinen nimi: Numa sugite mohaya koi
Tekijä: Reida Soragaki
Julkaisu: Dessert (Kodansha); englanniksi Tokyopop (printti) ja K Manga (digi)
Julkaisuaika: 2022–2026
Pokkareita luettuna: 8/10
Olin oikeastaan meinannut napata mukaan vain Slam Dunkin aloituspokkarin, koska en ollut ihan varma, oliko koko japaniksilukemisajatuksessa mitään järkeä ja saisinko edes yhtä pokkaria loppuun. Mutta sitten Akihabaran Animate oli nostanut In So Deepin vähän esille, ja kansien söpö punasteleva poika pisti silmääni sen verran kovaa, että puolisoni päätti, että sarja näytti kutsuvan minua niin kovasti, että vei sen määrätietoisesti kassalle (onneksi hän tuntee makuni hyvin, sillä ostos oli erinomaisen onnistunut).
In So Deep päätyikin olemaan ihka ensimmäinen kunnollinen japaninkielinen lukukokemukseni, joka päätyikin suosikkinostokseni vuonna 2022 alkaneista lukemistani mangasarjoista. Sarja ei vielä tuolloin 2024 kesällä ollut englanniksi saatavilla, mutta se on sittemmin sekä lisätty Kodanshan K Manga -digialustalle että lisensoitu printtipokkarijulkaisuun.
Sarja oli rohkaiseva ensimmäinen kokeilu sen takia, että se on erittäin helppoa luettavaa. Söötti lukioromanssi, jonka hahmoilla ei ole mitään erityissanastoa vaativia kiinnostuksenkohteita. Olin valmistautunut lukemista aloittaessa siihen, että varmasti menee asioita ohi, mutta sarja olikin tosi helppolukuinen. Sanakirjaa piti toki käyttää, ja hidastahan homma oli, mutta ymmärsin lukiessa lähestulkoon kaiken dialogin ja pysyin hyvin kärryillä tapahtumista ja keskustelusta. Tämä onkin edelleen ylivoimaisesti helpoin manga, jota olen alkukielellä lukenut.
Iso vaikuttaja helppouteen oli tietysti myös, että olen tässä vuosien varrella katsonut paljon animea, sillä animessa hahmot ovat niin usein lukiolaisia, että lukion käymiseen liittyvää sanastoa on kertynyt vaivihkaa reilusti. Samoin romanssisanastoa on kertynyt silkalla osmoosilla ihan hyvin. Monesti en osaa lukea kanjeja sellaisenaan, vaikka sana olisikin tuttu ääntämismuodossaan, mutta furiganojen tuomat ääntämisohjeet ratkaisivat tämän ongelman ja vähensivät sanakirjan pläräystarvetta. Sekin auttoi, että sarja oli tosi innostavaa luettavaa söötissä ja sopivasti hassuttelevassa romcom-hengessään.
Erityisen hauskaa oli tajuta, miten mangassa ilmaistaan esimerkiksi änkyttämistä ja erilaisia puhetapoja. Vuosien animenkatsominen oli valmistanut minut sanaston lisäksi myös tunnistamaan erilaisia puhetyylejä, ja näitä olikin tosi kiinnostavaa seurata. Luettuna erilaiset puhetyylit tulivat jotenkin konkreettisemmin esille kuin animessa kuultuna. Sarjan naispääosa puhuu standardimpaa ja kokonaisempaa kieltä, miespääosa taas kasuaalimmin ja puhekielisemmin (koska tytöiltä odotetaan Japanissa yleisesti ottaen kohteliaampaa puhetapaa kuin pojilta). Tämä konkretisoi tosi vahvasti sitä, miksi mangassa ei aina kovin paljoa visuaalisesti korosteta sitä, mikä puhekupla kuuluu millekin hahmolle – mangassa puhetyyli erottaa usein japaniksi puhujat toisistaan vahvemmin kuin englanniksi.
Hauska yksityiskohta, jota en tullut ajatelleeksi ennen sarjan lukemista: Kesken jäävät sanat (yllä olevassa kuvassa oikealla ylhäällä) kirjoitetaan aina äänteisiin perustuvilla kana-merkistöillä. Vain kokonaiset sanat, joihin liittyy oikea merkitys, kirjoitetaan kanjeilla (oikealla alhaalla), sillä kesken jäävään sanaan ei vielä liity merkitystä eikä se ole oikea ehjä sana. Toisena hauskana yksityiskohtana japanin kielessä käytetään tutun huutomerkin lisäksi myös pientä versiota tsu-hiraganasta (つ ilmaisemaan puheen äkillistä katkeamista tai huudahdusta (kuvassa oikealla ylhäällä). Sanan keskellä pieni versio samasta merkistä taas tarkoittaa konsonantin kahdentumista eli käytännössä lyhyttä taukoa (kuvassa keskellä). Katakana-sanoissa käytetään vastaavasti katakana-merkistön tsu-merkin (ツ) pientä versiota.
Alkeellinen lukija oppii tietysti parhaiten helpon tekstin kanssa, joten tämä sarja on hyvä suositus lukemiskokeilujen aloittamiseen. Oli minulle myös aika iso henkilökohtaisen kehityksen virstanpylväs, että ymmärsin sarjaa japaniksi luettuna niin hyvin, että pystyin puhumaan siitä japaninkielisen julkaisun perusteella Mangankartan jakson 121 pääaiheena. Tätä sarjaa onkin tullut tähän mennessä luettua kahdeksan pokkarin verran (sääli tosin, että fokus menee vähän tympeään suuntaan myöhemmissä pokkareissa).
Slam Dunk
Tekijä: Takehiko Inoue
Julkaisu: Weekly Shonen Jump (Shueisha); englanniksi Viz
Julkaisuaika: 1990–1996
Pokkareita luettuna: 2,5/31 (koska luin uudempaa painosta, jossa joka toinen pokkari on normaalia paksumpi)
Sen sijaan toinen 2024 kokeilemani sarja, lukiokorisklassikko Slam Dunk, tuntui paljon vaikeammalta luettavalta kahdesta syystä. Ensinnäkin sarjan kieli on paljon haastavampaa kuin In So Deepissä, ja siinä käytetään paljon enemmän sanoja, joita en tunne valmiiksi. Kyseessä on urheilusarja, jossa on urheiluun liittyvää erityistermistöä, mutta lisäksi mielestäni käytetty kieli on muutenkin vähemmän suoraviivaista kuin In So Deepissä. Tarvitsin lukiessa sanakirjaa enemmän, ja lisäksi lauserakenteita piti säännöllisesti tähtäillä Google Translatella, repliikkien merkitysten hahmottamisen tueksi. Loppupeleissä ymmärrys sisällöstä tuli melkein samalle tasolle kuin In So Deepissä, mutta paljon isommalla vaivannäöllä.
Toisekseen Slam Dunkin alku ei vain saavuttanut minua lukijana. Olin innostunut kokeilemaan sarjaa siksi, että olin aivan valtavan vaikuttunut mangaka Takehiko Inouen itse ohjaamasta tuoreesta The First Slam Dunk -animeleffasta, joka oli todella mahtava kokemus ja jota suosittelen kaikille.
Leffa kertoo sarjan viimeisestä isosta korismatsista, mutta on silti täysin katsottavissa ilman muuta tuntemusta sarjasta kuin pieni wikipediakatsaus päähenkilö Sakuragin koristiimistä. Varmaankin leffa toimii itsenäisenä teoksena niin hyvin sen takia, että se nostaa koristiimistä eri hahmon keskeisimmäksi päähenkilöksi kuin manga. Huomasin heti, että leffan päähenkilö Ryota Miyagi on enemmän minun hahmoni kuin kuumapäinen Sakuragi, mutta halusin silti kokeilla mangaakin, vaikka urheilushounen ei ihan omin genreni olekaan.
Ja iso haasteeni Slam Dunkin kanssa onkin, että Sakuragi osoittautui minulle tosi epämiellyttäväksi hahmoksi, enkä pääse ollenkaan mukaan hänen näkökulmastaan kerrottuun tarinaan. Varmaan kerronta tuo häneen uusia puolia sarjan edetessä, mutta parin ekan pokkarin jälkeen on vähän hankala löytää motivaatiota jatkaa sarjan parissa. Tässä vaiheessa sarjassa ei vielä myöskään ole oikein muita keskeisiä hahmoja, joilla olisi jotain omaa meneillään, joten sarja (ja siitä tykkääminen) on täysin päähenkilönsä varassa.
Hyvänä puolena sarjan ysäripahispoikakonteksti teki siitä kuitenkin tavallaan hauskaa luettavaa. Tötterötukkainen Sakuragi ja monet hahmot hänen ympärillään puhuvat korostetun koviskarskisti, ja kuulen kaiken dialogin päässäni animetyyliteltynä koviskärinänä, ja se huvittaa minua kivasti.
***
Näiden kahden sarjan ykköspokkareiden myötä totesin, että kyllähän tämän kielimatkan täytyy jatkua, ja molempia sarjoja on tullut luettua eteenpäin – Slam Dunkia tosin vasta vain kakkospokkarin verran, kun harhauduin sen jälkeen hauskempien kokeilujen pariin.