Kuukausi: toukokuu 2009

Kategoriat
Avautuminen Manga

Kolmiodraamapeikko

Hiton blondit

Jämähdin noin kaksi vuotta sitten You Higurin Cantarellassa kuudennen ja seitsemännen osan väliin. Aina välillä kävi mielessä aloittaa seuraava pokkari, mutta en vain pystynyt pakottamaan itseäni siihen, vaikka hyllyssä nökötti valmiiksi lukematon rivi aina yhdeksänteen osaan saakka.

Joskus tavasta hamstrata pokkareita valmiiksi on hyötyä, kuten silloin kun Fullmetal Alchemistin lukeminen oli jäänyt pitkähköksi aikaa innostumattomuuden vuoksi, minkä ansiosta sain rohmuta lopulta melkein kymmenen osaa yhteen menoon. Joskus säästelen osia ihan tahallani, koska juuri nyt ei ole otollinen aika tietylle sarjalle tai koska Kazuya Minekuran sarjoja ilmestyy niin harvaksiin tai koska olen niin laiska tilaamaan sarjoille jatkoa patonkimaasta. Joskus olen jopa unohtanut pokkarin olemassaolon.

Ja sitten on Cantarella. Sen osat mulkoilivat minua katkeran hyljeksittynä ja syyllistäen aina kirjahyllyn ohi kävellessäni tai kurkottaessani nappaamaan ylähyllyltä läheisen toisen sarjan pokkarin. Kuvaavaa on ehkä sekin, että vaikken yleensä anna pokkareitani lainaksi kavereille ennen kuin olen itse lukenut ne (mihin siis tosiaan saattaa välistä mennä ihan reippaastikin aikaa), niin Cantarellan osat kiersivät aivan onnessaan useammissakin käsissä. Luovutin ne väliaikaishuoltajille erittäin mielelläni ja melkein hymyilin sille hyllyssä ammottavalle kololle.

Noin vuosi sitten onnistuin vihdoin tarttumaan itseäni niskasta kiinni ja luin seitsemännen osan hampaita kiristellen. Taisinpa ihan konkreettisesti huokaista helpotuksesta saatuani sen karkotettua takaisin omalle paikalleen. Vasta kuukausi sitten sain luettua ne loputkin kaksi hyllyssä itkenyttä osaa läpi. Miksi sitten tällaista draamaa yhden mangan takia? Higurihan on varsin pätevä tarinankertoja (aina silloin kun en muista hänen karmeita keskinkertaisuuksiaan, Ramen Ikaga -hölmöily eturintamassa), ja Cantarella jää hänen tarinoistaan toiseksi ehkä ainoastaan sielua riipivälle Ludwig II:lle. Enkä minä nyt yleensä raivostu sarjakuvalle näin pahasti.

Lue lisää ”Kolmiodraamapeikko”
Kategoriat
Anime Välipala

Laske palmikkosi, Tähkäpää!

Katselin tässä juuri uuden Fullmetal Alchemistin tuoreen kuudennen jakson. Muuten se ei tasapaksuudeltaan pahemmin vaikuttanut, mutta yksi hyvin relevantti kysymys heräsi mielessäni.

Ed juoksentelee aamulla häiritsemässä kättään yön yli kasannutta Winryä. Hänen hiuksensa ovat söpösti auki heräämisen jäljiltä, mikä on aina hienoa, koska fetissöin kohtauksia, joissa normaalisti hiuksiaan kiinni pitävät hahmot nähdään kutrit vapaina. Seuraavassa kohtauksessa Ed ja Al relaavat pihalla ja Edin tavaramerkkiletti on taas kasassa. Kuka palmikoi hänen hiuksensa?

Hänellä on vain yksi yläraaja, samoin Alilla, kummaltakaan veljeksistä se ei siis onnistu. Winry työskentelee koko jaksonpuolikkaan ajan, ja samoin Pinako (joka tosin laittaa välillä ruokaa ja oletettavasti myös nukkuu hetken). Koirat eivät palmikoineet hiuksia, kun viimeksi tarkistin. Jäljelle jää siis… Armstrong?

Sparklesparkle

Braiding fabulous hair is a skill that has been passed down in the Armstrong household for generations.

Eikö hänen säkenöivälle täydellisyydelleen vieläkään näy loppua? Alex Louis Armstrong, siinä vasta mies! (Edin täytyy todella inhota hiusten auki pitämistä, jos hän on valmis päästämään Armstrongin herkästi kimaltelevat lihakoukut päänahkansa lähelle.)

Nyt kun pääsin puhumaan Edin hiuksista niin on aika mielenkiintoista, että hän on ainakin tähän mennessä sarjan ainoa blondi, jonka hiukset on ääriviivattu sen tavanomaisen mustan  sijasta vaalealla. Hawkeyellä, Winryllä, Havocilla ja jopa Armstrongilla on ihan normaalit rajaukset. En aivan ymmärrä, mitä tällä tyylikeinolla haetaan, onko Ed vain blondimpi kuin nuo muut?

Kasvojen rajauksissa taas häiritsee hieman lievä epäkonsistenssi viivojen paksuuden osalta. Yleensä ne ovat tasapaksuja, mutta joissakin yksittäisissä kohdissa Edin rajaukset heittäytyvät dramaattisiksi, mikä ei oikein istu muuhun tyyliin, vaikka sinänsä ihan kivalta näyttääkin.

Ja sivumennen sanoen, jos kertoja paljastuu Hohenheimiksi, kuten pelkään, minä lopetan tämän sarjan katsomisen siihen paikkaan. Hohenheimilla pitää olla karismaattinen, mutta väsynyt ja vähän poissaoleva ääni, eikä mikään dramaattisuuden tavoittelussaan surullisesti feilaavan sössöttävä pappaääni. Eyecatchien surkuhupaisat fullmetalalchemistit kuuluttava häiskä taas kuulostaa tässä jaksossa jotenkin tosi… iloiselta.

Kategoriat
Meta

Perustuslaki

Kuten kirjoituksistani ehkä vuotaa ajoittain näkyville, suhtaudun narratiiviseen viihteeseen lähes pakkomielteisellä antaumuksella. Ellen ole nimenomaisesti keskittynyt johonkin käsillä olevaan muuhun toimintaan, kuten nyt vaikka opiskeluun, ajattelen yleensä jotain fiktioon liittyvää. Seriös bisnis.

En ole perinteisesti mielelläni rajoittanut fiktioon kohdistuvaa raksutusta mitenkään, vaan mietiskelen juuri sitä ja siten kuin huvittaa. Kuitenkin muutaman viime vuoden aikana olen asettanut itselleni muutaman perustavanlaatuisen säännön, joita velvoitin itseni noudattamaan viihdettä tulkitessani aina ja ilman poikkeuksia. Sanoisin niiden muodostavan Aranalandian perustuslain, jos se ei kuulostaisi niin todellisuuspakoiselta.

En tiedä ollenkaan, vahtiiko kukaan muu aktiivisesti viihteentulkintansa oikeametodisuutta, mutta itse olen huomannut, että tiettyjen selkeiden sääntöjen asettaminen on kehittänyt tulkitsevaa silmääni varsin huomattavasti, monipuolistanut huomioni kohteiden alaa (vielä pari vuotta takaperin keskityin teoksessa lähinnä tarinankulkuun, juonenkäänteisiin ja henkilöihin, kun taas nykyisin tarkkailen lisäksi kerronnan keinoja, rakennetta ja muuta olennaista) ja pakottanut minut tutkimaan kohteitani samalla kertaa yksityiskohtaisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

EDITTO: Tämä teksti saa hyvin luultavasti minut vaikuttamaan elämättömältä avaruusolennolta, joka syö aivoja.

Lue lisää ”Perustuslaki”