Atogakit ja muut tekijäkommentit

22.11.2009 kello 21:43

Olen huomannut, että arvostukseni mangakaa kohtaan voi kasvaa tai laskea muistakin syistä kuin itse sarjojen kokonaislaadun mittarina. Puhun nyt niinkin epätähdellisen tuntuisesta asiasta kuin tekijöiden kommenttilaatikot mangapokkareiden sivuilla ja atogaki-jälkipapatukset.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kertomusten luojien näkökulmasta omiin tuotoksiinsa sekä kertomusten luomisen prosessista. DVD-vallankumous kymmenisen vuotta sitten nappasi heti kannatusta täältä nimenomaan levyille tungettujen ekstrojen ansiosta, varsinkin kommenttiraidat ovat lähellä sydäntäni. Niitäkin löytyy toki sekä hyviä että kämyisempiä. Ensimmäiseltä Pirates of the Caribbean -lätyltä löytyvä Jack Davenportin ja Keira Knightleyn kommenttiraitapätkä leffan alusta esimerkiksi havainnollistaa kumpaakin mahdollisuutta varsin oivallisesti. Kilpakosija-Norringtonia näyttelevä Davenport yrittää pohtia elokuvan tekoon liittyviä kokemuksia suklaisella äänellään hyvin asiallisesti, kun taas naispääosa-Elisabethin näyttelijä Knightley kirkuu koko ajan miehen päälle: ”Tuo olen minä! Tuossa on stuntti! Nyt taas minä! Stuntti! Tämä kuvattiin studiossa! Tätä ei! Tuossa on Johnny Deppin stuntti! Nyt näkyy Johnny! Ja nyt taas minä! Johnny! Stuntti! Studio! Minäminästunttijohnnystudiojohnnyminästunttiminäjohnnykorsetti!” Vähän samanlaista jakoa olen huomaillut mangakoiden kommenttitilojen käytössä, mikä ei liene ihme, kun ne muistuttavat varsin paljon juuri leffojen kommenttiraitoja.

Kommenttilootia tuntuisivat täyttävän enemmän shoujo-mangakat kuin muut, tai ainakaan en muista lukeneeni pahemmin tekijöiden kommentteja kyseisen genren ulkopuolelta, joten nostan tähänkin esille muutaman shoujokan.

Davenportia vastaa tässä tapauksessa Kaori Yuki, jota ylistän loistavan informatiivisista ja reflektiivisistä mietinnöistä kommenttilootissa sekä pitkistä ja valaisevista atogakeista. Hän kertoo milloin tarinan tai tapahtuman varhaisista vedoksista, milloin näkemyksistään tietystä hahmosta tai näiden vaatteista tai muista varusteista (God Childin reunassa ainakin nostetaan esille allekirjoittaneen ihastukseksi sarjassa nähtyjä kidutuslaitteita pariin otteeseen).

Yuki kertoo ihan tosissaan mangan teosta ja tekoprosessista, omista kerronnallisista ja tyylillisistä mieltymyksistään. Hänen nimikkeidensä lukeminen todella nousee astetta kiinnostavammalle tasolle, kun huomioi hänen omat aiheeseen liittyvät pohdintansa. Niitä lukiessa huomaa selvästi, kuinka hänellä riittäisi enemmänkin puhuttavaa, vaikka tekstiä ja pieniä, havainnollistavia ja aiheeseen liittyviä kuvia riittää jokaiseen lootaan pienenpienenä piperryksenä. Tällaisella omalla kommentoinnilla on suora vaikutus minuun lukijana – ajatus siitä, että Yuki on tosissaan mukana mangan piirtämisessä ja fiktion luomisessa ja haluaa ottaa lukijansakin sisään tähän maailmaan.

Knightley-leirin edustajaksi taas valitsin Kare Kanolla fameen lentäneen Masami Tsudan. Kommenttilootissaan hän kertoo siitä, kuinka on löytänyt uuden suosikkiteen tai ruvennut lenkkeilemään ja elämään terveellisesti tai ollut todella väsynyt viime aikoina tai kuinka hän taas löysi uuden suosikkiteen. Välillä jälkimmäinen referoi viihdemaailman suosikkejaan ja kertoo, että kyseinen teos on tosi hyvä ja että hän on aivan ihastunut siihen. Atogakeissa nähdään välillä Tsuda-tyylillä rekonstruoituja amerikkalaisia näyttelijöitä, joiden yhdennäköisyys on kieltämättä monien naurujen arvoinen, mutta joista hän ei myöskään saa sanottua muuta kuin ”Iiiihsqueal!”.

Vaikka monesti Tsudan tyhjänpäiväiset höpötykset toimivat kohtuullisesti Kare Kanon söpöjen osuuksien yhteydessä, joskus kommenttiboksit suorastaan häiritsevät tarinan kulkua muutenkin kuin keskeyttämällä sen. Sarjan jälkipuoliskolla on tarjolla paljon hyvinkin synkeää ja häiritsevää kuvastoa liittyen esimerkiksi huoltajaan, kolmevuotiaaseen naperoon ja saksiin – ja ihan vain vinkkinä mainittakoon, että kyse ei ole yhteisestä askarteluhetkestä. Ja mitä Tsudalla on sanottavaa tässä tilanteessa? ”Suosikkileivokseni ovat… :D” Tässä vaiheessa on hankalaa olla suuttumatta.

Tsudan puolustukseksi täytyy myöntää, että hän jossain atogakissaan disclaimeroi, että on vakaasti päättänyt olla puhumatta mangastaan kommenttilaatikoissaan, joten ainakin hänellä on jonkinlainen periaatteellinen oikeutus olla sanomatta mitään edes miedosti kiinnostavaa. Siitä huolimatta en voi olla lukijana ajattelematta, ettei hän oikein ota hommaa vakavissaan, kun harvasanaisesti räpelletyt tee- ja lenkkeilymainokset yrittävät iskeä silmään joka ikisestä luvusta useampaankin kertaan. Ja huomiona vielä, ettei kyse ole siitä, etten uskoisi rationaalisella tasolla Tsudan olevan tosissaan kertomustensa kanssa, mutta irrallisena kommenttiboksien sisältö ei anna kovin vakuuttavaa vaikutelmaa. Toki Yukikin välillä eksyy vaahtoamaan lyhyehkösti lempibändeistään ja elämäntilanteestaan, mutta Tsuda ei muusta kirjoitakaan, mistä syntyy minun aivoissani automaattista, vaikka kuten mainittua vähintäänkin osittain harhaanjohtavaa ajatusta siitä, ettei Tsudaa yksinkertaisesti kiinnosta.

Suurimmaksi ongelmaksi nousee kuitenkin se, ettei minua kiinnosta. Tämä taas on seurausta siitä, etteivät Tsudan päiväkirjamaiset twiittaus-tyyliset merkinnät ole millään tasolla enää ajankohtaisia enää nyt, jos ne on kirjoitettu viidestä kymmeneen vuotta sitten. Huomiot muista teoksista puolestaan eivät juuri koskaan liity mitenkään siihen, mitä itse sarjassa tapahtuu, ja siksi ne katkaisevat meneillään olevat tapahtumat ärsyttävästi. Sen sijaan Yukin tyyli toimii julkaistuissa, vielä vuosikausia ilmestymisensä jälkeen suosituissa sarjoissa paljon paremmin, koska hänen juttunsa liittyvät useimmiten siihen, mitä olemme juuri lukeneet.

Näiden ääripäätapausten väliin voisi sitten sijoittaa Fruits Basketin luojan Natsuki Takayan. Hän pohtii hyvin usein uusia pelejään, jotka jälleen eivät liity mitenkään mihinkään, mutta hän satuilee paljon myös sarjaansa liittyvää asiaa varsinkin hahmoista. Epäpelaajana skippaan pelijorinat, mutta siitä huolimatta minulle riittää kommenttibokseista näkökulmaa sarjaan.

On syytä lopuksi huomata, että minusta kuva tekijästä on pidettävä mahdollisimman erillään käsityksestä tämän yksittäisistä tuotoksista. Tsuda päihittää tarinanrakentamistaidoillaan Yukin kuusi-yksi, siitä ei mielessäni ole epäilystäkään (tyylillisesti Yuki tosin vie voiton). Tästä tulikin mieleeni, että olisi ehkä syytä kirjoittaa jatkoa keväiselle pohdinnalleni Kare Kanon suhteesta angstiin, joka kaipaisi rankan käden päivitystä.

Avainsanat: , , , , ,

Aiheet: Manga, Meta  Tagit: , , , , , RSS 2.0

« »


3 kommenttia

  1. Tsubasa

    Yhteen aikaan tuntui siltä, että suunnilleen joka toinen seinenmangaka kuvasi olevansa laiska nörtti tai sitten muuten vain nörtti. Esimerkkejä: Milk Morinaga, Akiko Morishima.

    Yasuhiro Nightown atogakien (skannaisin jos jaksaisin) idea taas tuntuu olevan lähinnä se että tyyppi kierii ympäriinsä, syö donitseja, pelaa videopelejä ja välttelee työntekoa. Itseironia näyttäisi olevan melko kovassa huudossa…

    Poikkeuksiakin toki on! Esimerkiksi Yuki Urushibaran kertomukset reissuistaan Japanin perämetsiin ja suhteestaan kansanperinteeseen sopivat Mushishiin kuin nenä päähän.

  2. Allegretto

    Just näin! Kaori Yuki on just niin paras. Hänen (oikein hänen!) kommenttinsa ovat jotenkin tosi sydämmellisiä.

    Minusta mangakoiden on parasta vain keskittyä siihen mangasta kommentointiin. Pieni aiheen sivuaminen on vain plussaa, kunhan se on tehty mielekkääksi. Minusta CLAMPILLA tekijöiden osio etenkin Rayearthissa on tehty hauskalla tavalla sellaisena loppusarjiksena.

  3. Arana

    Tsubasa: Kiitos lisäesimerkeistä, itse en ole hirveästi seinen-sarjoja lukenut, joten tuon puolen tietämys on vähän vajaata.

    Olen aika kyllästynyt siihen, että mangakoiden täytyy aina ihan välttämättä kuvata itsensä mielikuvituksettomasti huvittavina, hölmöinä ja harmittomina. Toki se on ihan ymmärrettävä käytäntö, koska mangakat haluavat näyttää lukijoilleen sympaattista naamaa, mutta kun joka ikinen mangaka tekee sen tismalleen samalla tavalla muuntamalla itsensä jonkinlaiseksi SD-alieniksi… Mieluummin lukisin välillä vähän eri asenteella väsättyä ja joukosta erottuvaa atogakia, vaikka sen vuoksi pitäisikin vähän tinkiä mangakan keinotekoisen samaistuttavasta ulkokuvasta.

    (Ainiinjoo Mushishi… pitäisiköhän ne hyllyssä vuoden pölyttyneet ensimmäiset osat joskus lukeakin…)

    Allegretto: Tähän päivään mennessä ei kyllä tosiaan ole tullut vastaan Yukin kommentteja mielekkäämpiä mangakapölinöitä. Vähän hassua, kyllä jos minä olisin mangaka, haluaisin tarinoida behind-the-scenes-tavaraa sarjastani jokaiseen mahdolliseen rakoon.

    Atogakien toteuttaminen hauskana sarjakuvanahan on aika yleinen tapa (Tsubasan esimerkitkin ovat juuri sellaisia). Vaikka sinänsä pidän tyylistä ideana, ei sarjakuvaformaatissa yleensä saada sanotuksi muuta kuin ”Hei, olen piirtänyt tämän sarjan ja olen sympaattinen mutta saamaton kaveri, joten mun mangaa kannattaa lukea.” Poikkeuksiakin tosin varmasti löytyy, enkä esimerkiksi tuota Rayearthia ole lukenut.

    En muuten saa kommentoitua blogiisi. ;_______; Olisiko mahdollista lisätä kommentointiprofiilivaihtoehdoksi joku nimi/URL-tyylinen ratkaisu, jossa ei tarvittaisi valmista tiliä joltain tietyltä palveluntarjoajalta?

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.