Blade of the Immortal: Prologi

1.3.2009 kello 00:33

prologi

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal oli Rumiko Takahashin sarjojen jälkeen ensimmäisiä mangoja, joiden perässä soittelin kirjastoihin silloin joskus ennen verkkotilausjärjestelmän kunnollistumista. Luin sarjaa jonnekin kahdeksannen kirjan tienoille ja sitten lopetin kuin seinään. Kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettenkö olisi enää pitänyt sarjasta – päin vastoin se alkoi vaikuttaa paremmalta ja paremmalta. Syyni keskeyttämiselle oli yksinkertaisesti se, että tieto siitä, että kuvaruudut oli  leikelty ensin irti ja liimattu sitten vasemmalta-oikealle-lukusuuntaan alkoi häiritä liikaa. Silloin harvoin, kun kyseinen käytäntö ei ollut mahdollinen epäsäännöllisen muotoisten paneelien vuoksi, kohdat on muistaakseni vain flipattu.

Arvostan kyllä sitä, että Dark Horsen väki halusi innoissaan toteuttaa flippaamatonta mangaa läntiselle pallonpuoliskolle, koska flippaaminen oli heidän mielestään rasittava trendi, joka vääristi alkuperäistä kerrontaa vääntämällä sen ilkeäksi peilikuvaksi. Olen vain henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei koko tarinan paloitteleminen ja uudelleenmuotoilu ole yhtään sen parempi vaihtoehto, sillä se vääristää alkuperäistä kerrontaa – ja nimenomaan kuvakerrontaa – aivan yhtä lailla. Aukeaman rekonstruktio kun vaikuttaa väistämättä siihen, millä tavoin katse ohjautuu ruudusta toiseen. En sano, että Dark Horsen tekniikka häiritsee varsinaista kerrontaa, mutta se haittasi suhtautumistani lukemiseen ja huononsi siten lukukokemustani.

Mutta Blade of the Immortal on joka tapauksessa ehdottomasti siitä enemmän lukemisen arvoisesta päästä mangamaailman anteja jo pelkän massasta selkeästi erottuvan tyylinsä takia, joten nyt on tullut aika aloittaa uudestaan, tällä kertaa ranskalaisen alkuperäisessä lukusuunnassa julkaistun painoksen kautta. Odotukseni olivat ehkä vähän liiankin korkealla, mutta siitä huolimatta sarjan aloittava 50-sivuinen prologiluku vaikuttaa suureksi yllätyksekseni ja pettymyksekseni aivan suhteettoman heikolta. Miksi ihmeessä? Tämänhän piti olla suurinta parhautta ikinä! Mikä meni vikaan?!

Hyvä on, ei se nyt totaalisen surkea ole, eikä prologista tietenkään voi vielä päätellä pitkän sarjan tasoa – BotI nauttii yhä arvostustani mitä suurimmassa määrin. Tarinan alkuasetelmien esittely vain iskee silmääni omituisen kömpelönä. Vahvojakin osuuksia toki löytyy, mutta koko prologi pysyy kasassa vain vaivoin ja sisältää suurehkoja tarinankerronnallisia hölmöyksiä.

1) Prologi koostuu useasta osasta, joiden liittäminen toisiinsa ontuu estäen sujuvan ja luonnollisen kerronnan tunnun. Aivan kuin Samura yrittäisi änkeä liian suurta tarinaa liian pieneen tilaan päästäkseen mahdollisimman nopeasti käsiksi sarjan varsinaiseen lihajuoneen. Seurauksena kerronnan rytmistä on tullut epätasaista ja siirtymät kohtauksesta toiseen vaikuttavat pakotetuilta. Prologin aineksista olisi helposti saanut kokonaisen alpallisen tarinaa, joka olisi toiminut sujuvampana aloituksena sarjalle. Varsinkin aivan ensimmäistä kohtausta on vaikea liittää muihin tapahtumiin.

2) Ensimmäisen verilöylyn jälkeen 800-vuotias täti juo Manjin teetä ja selittää, että infektoi jokin aika sitten päähenkilömme kuolemattomiksi tekevillä madoillaan ihan vaan koska. Manji angstaa mielensä menettänyttä siskoaan ja kuolemattomuuttaan – ei suinkaan luonnollisen kanssakäymistilanteen omaisesti, vaan huomattavan läpinäkyvästi ainoastaan, jotta lukija saisi edes hieman taustatietoa. Kohtaus ei päälleliimatun selittävästä luonteestaan huolimatta kuitenkaan anna tarpeeksi tietoa, ja koko matotäti jää täysin kontekstittomaksi henkilöksi. Samalla syy Manjin kuolemattomaksi tekemiseen jää hatarasti perustelluksi.

3) Molemmat pahikset ovat suunnilleen yhtä vivahteikkaita ja eläviä persoonallisuuksia kuin toimistopaperi, heidän tehtävänsä on yksinkertaisesti olla niin pahoja ja ällöttäviä, että lukija hurraa, kun Manji pilkkoo heidät. Toki molempien täytyy ensin katkoa sankariltamme päätä tai tunkea teräasetta miehen keuhkojen läpi ja naureskella samalla voitonvarmasti upeille taistelutekniikoilleen. Niin ja ensimmäisen hyypiön silmät sojottavat aivan kummallisiin suuntiin ilman mitään muuta tarkoitusta kuin kertoa lukijalle, että kyseessä on paha tyyppi. Useimmat Samuran pahiksista sarjassa ovat kuitenkin huolellisesti rakennettuja oikeita hahmoja, eivätkä vain yksiulotteista lehtiroskaa, joten nämä kaksi loistavat joukosta hyvin negatiivisessa valossa.

4) Sisaren tarina olisi ollut paljon vaikuttavampi, jos sitä olisi kohdeltu vähemmän sivuhuomio-tyylisenä motivaationa Manjille lähteä sovitusretkelleen. Siskostakin olisi voitu tehdä voimakkaammin erottuva hahmo jo flashbackissä, jossa hän oli vielä järjissään. Hänkään ei tunnu oikealta itsenäiseltä henkilöltä, vaan takaumassa yhden hahmon geneeriseltä vaimolta ja nykyisyydessä toisen nelivuotiaan psyykkiselle tasolle taantuneelta sisarelta. Jos sisaren mies olisi saanut enemmän ruutuaikaa, häntäkin olisi voinut vähän elävöittää siskon hulluuden vaikutuksen tehostamiseksi.

Pätkässä on periaatteessa valtavasti potentiaalia, mutta takkuilevan ja hyppivän ahtamisen vuoksi kaikki vaikuttaa mielenkiinnottomalta ja sotkuiselta. Onneksi tämä paranee tästä, muuten rupeaisin varmaan vääntämään itkua.

Avainsanat: ,

Aiheet: Analyysi, Avautuminen, Ensivaikutelmat, Manga  Tagit: , RSS 2.0

« »


2 kommenttia

  1. vrykyli

    Hieman yllätyin kun tätä värimaailmaa vasten tuli tällainen aihe – kontrasti huipussaan…

    Mutta mutta, olet aivan oikeassa siinä, että kaiken sen ylistyksen ja puolittaisen palvonnan alta, ei paljastu läheskään niin eheä teos, mitä yleisesti arvosteluista ja mielipiteistä voisi olettaa.

    En nyt sen tarkemmin lähde erittelemään tarkemmin spesifejä esimerkkejä, mutta tapaukset, mihin nähdäkseni mainitsemasi kohdatkin viittaavat, näkyvät kerronnan takkuamisena.

    Kuitenkin näkisin ensimmäisen pokkarinkin olevan silti ylläolevaa parempi. Every Saga has it’s beginning ja niin edespäin, mutta tässä tapauksessa Hiroaki pystyy aloittamaan itse varsinaisen tarinan tehokkaasti, sortumatta liialliseen selittelyyn, joka väistämättä johtaisi, ainakin tyypillisessä sarjakuvamaisessa ”järjettömän järjellisessä” kontekstissa, vielä pahempiin tyylivirheisiin ja keinotekoiseen juonen rakentamiseen. Ensimmäinen kirja siis näyttää sen mitä on tulossa, ja se tekee sen mielestäni ennen kaikkea hyvin.

    On myös otettava huomioon, että vaikka sarja tematiikaltaan käsitteleekin hyvin paljon koston oikeutusta, se tekee sen kuitenkin Rinin näkökulman kautta, eikä Manjin, mikä on siis nähdäkseni oleellista huomioida vasta ensimmäistä kirjaa lukiessa. Siitä siis löytyy toiminta-mangalle tyypillistä suoraviivaista tilanteen rakentamista – tunne ja tilanne järkevyyden edelle, jota sitten seuraa myöhäisempi elämänkatsomuksellisen puolen rakentaminen.

    Mutta kuten totesin, ongelmia lopulta tulee paljonkin sitten tarinan kehittyessä eteenpäin, ja ne suorastaan eskaloituvat avoimeksi lukijan ja kirjoittajan väliseksi kriisiksi pokkareiden 14-21 välisessä vankila-arcissa. Osien 14-21 ongelma ei ole pelkästään juonen kuljetuksessa ja siinä yleisessä hölmöydessä, vaan myös tahdituksen täydellisessä laahaamisessa juuri niissä kohdissa, mistä ei alkusarjan kohdalla ollut tietoakaan.

    P.S. Onnea ja menestystä uudelle blogille

  2. Arana

    Nyt kun mainitsit, niin BotI on kieltämättä aika anti-pinkki teos. Noh, rikotaan stereotypioita… Niin, ja paljon kiitoksia onnentoivotuksista. <3

    Kyllä minustakin ensimmäinen pokkari kokonaisuudessaan ylittää tuon ensimmäisen prologi-luvun, johon kritiikkini siis keskittyi. Rinin mukaantulosta lähtien kerronta alkaa heti sujua huomattavasti paremmin, kun viidenkymmenen sivun lukuun ei enää yritetä änkeä kokonaista pokkarillista sisältöä.

    Olen myös samaa mieltä siitä, että prologin jälkeiset luvut asettavat sarjalle suunnan, jota se lähtee myöhemmissä alpoissa tahkoamaan hyvin onnistuneesti. Prologin tehtävänä näyttäisikin olevan sarjan taustoitus, jossa se valitettavasti onnistuu köykäisesti.

    On kyllä totta, että liika selitteleminen vain kaivaisi maata sarjan uskottavuuden alta, mutta asioiden auki jättäminen on eri asia kuin epämääräisen mummelin ilmestyminen tyhjästä ilman mitään kunnollista syytä. Toisaalta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun mangassa turvaudutaan kyseisentyyppiseen plot deviceen… Prologin matotätidialogi vain kaatuu siihen, että se nimenomaan näyttää aivan liian selvästi selittelyltä, mutta ei oikeasti paljasta tarpeeksi esimerkiksi verimatojen alkuperästä. Onneksi seuraavissa luvuissa ei tosiaan enää käytetä yhtä epähienovaraisia kohtauksia.

    Noista myöhemmistä pokkareista olen aiemminkin kuullut kritiikkiä, ja odotan oikeastaan aika innolla, minkälaista sotkua sieltä on tulossa. (Pokkarinumeroiden kanssa tulee kyllä olemaan sähläystä, kun näissä ranskalaisissa on vähän enemmän tavaraa kuin Dark Horsen julkaisuissa.)

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.