FMAB-huomioita

20.2.2010 kello 22:17

Fullmetal Alchemist: Brotherhood on sarja, jota katson pääasiassa sen toteutuksen vuoksi, sillä tarina ja hahmot ovat jo tuttuja mangan puolelta eikä anime yleensä yritäkään tuoda niihin lisää muuten kuin äänen osalta. Yleisesti ottaen FMAB pääsee melko harvoin samalle jännityksen, tunnelman, hahmonkuvauksen tai visuaalisen miellyttävyyden tasolle kuin alkuperäisversio, mutta pysyy silti melko tiukasti esikuvansa hännillä. Varauksena täytyy tosin pitää mielessä, että se ensimmäiseksi tutustuttu versio asettaa normaalisti mittapuun sille, mitä toisen version pitäisi olla – varsinkin jos ensiksi on tutustuttu mangaan, josta on myöhemmin tehty anime. Joka tapauksessa olen avannut tähän muutamia erityisesti silmään pistäneitä huomioita FMABin toteutuksellisten ratkaisujen onnistumisista ja epäonnistumisista.

Ylipäänsä Brotherhoodin taso on noussut kovasti sen jälkeen kun se malttoi rauhoittaa tahtiaan alun kiirehtimisestä. Alkuvaiheiden pikakelaukseen studiolla oli kieltämättä varsin pätevä syy, koska monet valittivat jo läpi juostuista alkujaksoista, että hohhoijaa kun mitään uutta ei tapahdu, kun ne pakolliset ensimmäisessä animessa käydyt asiat on rohmuttava uudestaan ennen kuin päästään siihen pisteeseen, jossa vuoden 2005 versio ja manga erosivat toisistaan lopullisesti. Hyvä syy ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etteivät Brotherhoodin alkujaksot ole itsenäisenä osana tarinaa kovinkaan onnistuneita suurimman osan ajasta täysin pieleen menevän rytmityksen vuoksi, josta ollaan tosiaan nyttemmin päästy eroon. Huumorinkin puolelta anime on ruvennut koko ajan enemmässä määrin malttamaan mieltään ja löytänyt itsensä. Nykyisellään suuri osa vitseistä toimii, kun niitä ei yritetä syöttää niin läpitunkevasti ja tiheään kuin sarjan alussa.

Spoilin asioita sille, joka ei ole Edin ja Alin ensikohtaamiseen Isän kanssa saakka sarjaa seurannut.

Ishval-jakso

Monet ovat voivotelleet sitä, kuinka 15:n albumin kertomiseen käytetään Brotherhoodissa ainoastaan yksi jakso, ja kuinka se olisi ehdottomasti ansainnut kaksi jaksoa. Toisaalta ne, jotka eivät ole mangaa lukeneet, eivät ole olleet mitenkään erityisen vaikuttuneita Ishvalin tapahtumista pelkän animejakosn perusteella. Ymmärrän, miksi ihmisten mielestä sota olisi ansainnut kaksi jaksoa, onhan mangan osa 15 suuri suosikkini. Kahden jakson vaatimuksessa vain kolahdetaan siihen samaan wanhaan anime ja manga ovat eri formaatteja -koukkuun, josta Brotherhoodinkin tapauksessa on fanikannassa tapeltu suuntaan ja toiseen kun osa seuraajista haluaisi että manga käännetään animeksi pilkkujen paikkoja muuttamatta ja virkkeitä pois tiputtelematta, mikä ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Ishval-jakso tuntuu mangavastineensa rinnalla tyngältä, se on totta. Suren yhdessä kaikkien muiden kanssa Basque Grandin menetettyä kohtausta; onhan se harvinaisen hieno tapa kääntää lukijoiden miehestä aikaisemmin muodostamat mielipiteet täysin päälaelleen, ja tuopa kohtaus samalla aimo annoksen syvennystä päätarinassa jo kuolleeseen ja ylipäänsä vain muutamalla sivulla esiintyneeseen hahmoon. Brotherhood ei kuitenkaan tee asioita aivan samalla tavalla kuin manga, vaan monia pienempiä hahmoja syventäviä hetkiä on tiputeltu pois. Anime keskittyy paljon enemmän tarinan ja juonen oikeaoppiseen kuljettamiseen kuin hahmoihin, jolloin on vain ymmärrettävää, joskin edelleen valitettavaa, että niitä vähemmän keskeisiä hetkiä leikataan pois.

Mangalta oli rohkeaa, mutta varsin hyväksyttävää syventyä takaumaan kokonaisen albumin ajaksi, sillä yhdet kannet määräävät ainakin jälkikäteen luettuna selkeät rajat flashbackille (julkaisutahtia lukiessahan alpparakenne ei juuri vaikuta mihinkään). Kun Fullmetal Alchemist ei normaalisti pahemmin erota osiaan toisistaan, osa 15 korostuu sitäkin enemmän yksittäisenä, tyylikkäänä hyppäyksenä katsomaan, mitä Ishvalissa todella tapahtui. Se erottuu selkeästi muusta kerronnasta ja toimii oman aikalinjauksensa sisällä. Animeformaatissa taas yhden jakson ajaksi toisaalle pääjuonesta hyppääminen on erittäin tavallista, varsinkin kun Edin ja Hawkeyen kehystarina tasoittaa aikahyppyä. Kun jakso ei erotu muista jaksoista yhtä paljon kuin mangan osa 15 erottuu muista kirjoista, on tuskin yllättävää, etteivät anime-only-katsojat olleet yhtä vaikuttuneita. Kuitenkin kaksi perättäistä jaksoa Ishvalia olisi mielestäni ja ilmeisesti myös tekijöiden mielestä sotkenut Brotherhoodin nopeatempoisen rytmityksen kokonaan, sillä vaikka historia olisi tälle sarjalle kuinka tärkeää tahansa, se ei silti liikuta juonta eteenpäin, vaan pelkästään taustoittaa. Monet katsojat seuraavat sarjaa kuitenkin ennen kaikkea juonen takia, koska Brotherhood on profiloitunut nimenomaan juonipainotteiseksi sarjaksi, kun taas mangassa on uhrattu enemmän aikaa hahmoille ja muullekin fiilistelylle. Ottaen siis huomioon Brotherhoodin erilaisen lähestymistavan sarjaan, mielestäni yksi flashback-jakso ei ollut lainkaan huono päätös. Näin varsinkin kun Scariin liittyvät osat on järjestetty aikaisempaan jaksoon niille sopivaan kontekstiin, eikä siis juonelle ja tärkeimmille henkilöille tähdellistä tavaraa jääkään yli erityisen paljon.

Punaiset/siniset silmät

Brotherhoodin melko kirkas värimaailma häiritsee minua jonkin verran siinä, että se tuntuu olevan monessa kohtaa pois mangassa säästeliäästi mutta tehokkaasti käytetystä mustasta tehostesävynä ja sitä kautta vaikuttaa myös monien hienojen hetkien voimakkuuteen. Pidän kuitenkin erittäin paljon tavasta, jolla Ishvalin sodan muisteluissa ishvaalien silmät hehkuvat punaisina ja Amestrisin sotilaiden silmät sinisinä.

Sininen-punainen on toki ikivanha ja vaikka missä käytetty väripari, kun mietitään symbolista vastakkainasettelun korostamista, mutta tässä se toimii nimenomaan siksi, että siihen sisältyy hyvin asianmukainen vastapuolen demonisoitumisen elementti. Ishvaleilla on toki kaikilla punaiset silmät luonnostaan, mutta amestrisläisillä ei automaattisesti ole sinisiä silmiä. Flashback-kohtaukset eivät toki sellaista yritäkään väittää, vaan sinihehkuisten silmien on tarkoitus tuoda katsojat lähemmäs hahmojen näkökulmaa. Ishvaaleille Amestrisin sotilaat sulautuvat yhdeksi sinisilmäiseksi massaksi, josta on hankala erottaa yksilöitä, joilla saattaa olla tai olla olematta negatiivisiakin tuntemuksia kansansurmasta.

Scarin herätessä Rockbellien lääkäripariskunnan hellässä huomassa hän näkee ainoastaan auttajiensa siniset silmät ja tappaa nämä siltä seisomalta (tai horjumalta, kun otetaan huomioon miesrukan mielentila). Scarille Rockbellit ovat ensisilmäyksellä vain osa sitä kasvottomien Amestrisin joukkojen armeijaa, joka on tullut täydellisellä ylivoimalla ja kevyin oikeutuksin hävittämään hänen kansaansa. Silmien värin korostus tuo tätä harhaa vastapuolen kollektiivisuudesta esille hyvin tehokkaasti ja fiksustikin. Samalla logiikallahan pelaa se, että peruskaukaasialaisen ihmisen on vaikea erottaa esimerkiksi aasialaisperäisiä toisistaan (eikä kulttuurierojen ja pinttyneiden stereotypioiden takia monilla ole välttämättä edes intressiä tämän eron tekemiseen).

Ja ovathan sinisilmät arjalaisuudessaan ihan nätti viittaus Amestrisin natsi-Saksa-viboihin.

Seiyuu-politiikka

Geneerisenä fanityttönä jumaloin Mamoru Miyanoa, mutta olin siitäkin huolimatta ihmeissäni, ettei hänen näyttelemänsä Ling ärsyttänyt minua lainkaan liittyessään animen hahmokaartiin. Ne mangan osat, joissa Ling kumppaneineen sotkeutuu kuvioihin ja ryövää suuren osan valokeilaa itselleen, olivat mielestäni puisevaa luettavaa. Animessakaan Ling ei ole suosikkihahmojani, mutta Miyanon moniulotteinen äänityöskentely on valtavan sympaattista ja yhdessä animen vitsejä karsimaan lähteneen dramaturgian kanssa se tuo Xingin prinssistä esiin vakavahenkisempiä kerroksia, jotka jäävät mangassa paljon pienempään rooliin.

Lingin ilmestymisestä lähtien odotin innokkaasti sitä, miten Miyano kuvaisi Greediä tämän vallattua Lingin kehon, ja erityisen herkullisiksi seiyuu-pointeiksi ennustin hetkiä, joissa Ling ja Greed käyvät keskusteluja keskenään. Voitte kuvitella, kuinka vihainen olin, kun Miyano ei jatkanutkaan Greedinä Lingin kropassa vaan Greed!Lingiksi ilmaantuikin vanhan Greedin seiyuu. Halusin heitellä asioita, koska minusta saman kropan ääni ei muutu vaikka sielu vaihtuu ja etenkin, koska uskoni Miyanon lahjoihin on sen verran kova, että olen vakuuttunut siitä, että hän olisi pystynyt vetämään sekä Lingin että Greed!Lingin roolit, mikä olisi ollut myös paljon kiinnostavampi ratkaisu. Suuri oli siis pettymykseni.

Toisaalta kertoja ei kaikeksi onneksi paljastunut Hohenheimin ääneksi, kuten keväällä pelkäsin, mutta tättädää, kertojapappa onkin Isä. Olen kyllä jo ehtinyt tottua ääneen, ja sinänsä jossain viemärissä vuosisatoja homehtunut Isä saakin kuulostaa vähän tunkkaiselta. Tässä myös jokseenkin väistetään Lingin ja Greed!Lingin ääniongelma sillä, että Hohenheim ja Isä ovat identtisyydestään huolimatta fyysisesti eri ruumiita, toisin kuin nuo kaksi muuta, joiden pitäisi mukamas puhua tismalleen samoilla äänihuulilla.

Kunpa Yokilla olisi enemmän vuorosanoja. Hänellä on niin seksikkäin ääni koko sarjassa… <3

Hohenheim

Mangan Hohenheim on hassu ja symppis tyyppi. Traaginenkin toki, mutta niin hemmetin söpö, kun hän elää ihan omissa maailmoissaan ja laukoo aina kohtauksissaan vähän hömelöitä kommentteja niin deadpanninä ja näennäisesti vähän pihalla. Mies on vain ihan tajuttoman lutunen, mutta säilyy siitä huolimatta vakavasti otettavana ja aika surumielisenä tyyppinä.

Siksi olikin monille yllätys, että anime lähestyy hahmoa niin eri tavalla. Häneen liittyvät hauskat hetket on jätetty pois tai niitä on muunnettu vakavammiksi, jolloin hänestä tuleekin ankaran oloinen ja hiljaisen angstinen, jopa karmivan etäinen mies. Hassusta deadpännistä tuleekin painostavaa melankolisuutta. Totta kyllä hän on edelleen hieman pihalla ja herättää tietynlaisia awww-fiiliksiä ja luo aina välillä ihan ystävällistäkin auraa, mutta paljon, paljon lievemmällä tasolla kuin mangavastineensa.

Minä pidän hurjasti kummastakin Hohenheimistä. Mangan humoristisempi versio onnistuu olemaan hämmentävän suloinen ja hauska, mutta säilyttämään samalla hänen yllään olosuhteiden painavuuden, eikä koskaan tee hänestä pelleä tai muutenkaan liioittele miehen hassuutta, mitä arvostan suuresti. Animen vakavampi ote taas ilostuttaa luovana päätöksenä tekijöiltä ja antaa huojennuksen aihetta siitä, että iso kasa kömpelösti animaatioksi kääntyviä vitsejä on jätetty suosiolla pois tunnelmaa pilaamasta. Erittäin oivallinen ratkaisu Brotherhoodilta, vaikka Hohenheimin vitsit mangassa ovatkin ihania, ja niiden yhdistyminen hahmon taustalla koko ajan vaikuttavaan surumieliseen pohjavireeseen tekee hänestä mangassa vähän epätyypillisemmän hahmon.

Muut pienet erot

Aina silloin tällöin Brotherhoodia seuratessa silmään sattuu nättejä pikku yksityiskohtia joita on muutettu. Erityinen suosikkini on kohta, jossa Winry suuttuu Alille Laboratorio 55:n seikkailujen jälkeen sairaalassa siitä, että tämä on epäillyt Edin vain luoneen hänet tyhjästä ja ettei tällä oikeasti olisi yhteistä historiaa Edin ja Winryn kanssa. Mangassa Winry hakkaa Alia ruuvimeisselillä, ja kolisevat ääniefektit antavat ymmärtää, että Winryllä on pelissä sen verran voimaa, että pelti todella kolisee.

Animessa samassa kohtauksessa Winry käsi liikkuu kyllä samalla tavalla ja asento on identtinen mangaan nähden, mutta liikkeessä ei ole lainkaan pontta ja meisseli tuskin edes koskettaa Alin haarniskaa. Ero on todella pieni, mutta sen huomaa selvästi esimerkiksi siitä kuinka Winryn käsi on mangassa puristunut jakoavaimen kahvan ympärille tiukasti, mutta animessa hän pitelee työkalua kevyemmässä otteessa. Tämä saa hetken vaikuttamaan Brotherhoodissa tuoreelta ja vähemmän käytetyltä. Vaikka se pakollinen love interest hakkaamassa hurjana ihastuksensa pikkuveljeä siksi ettei tämä ymmärrä isoveljensä angstia ei kieltämättä aivan tyypillisin skenaario olekaan, on tyttö-lätkii-poikaa-konsepti kuitenkin japanilaisen viihteen maailmassa niin iäisyyksiin kierrätetty, että animen hienoinen muutos tuntui kovin virkistävältä.

Tällaisia alkuperäisestä modifioituja hetkiä löytyykin Brotherhoodista mukavan usein siksi asti että tietyn kohtauksen toteutuksen tarkka seuraaminen vastaavan mangakohdan kanssa on muutamaan otteeseen tuntunut muultakin kuin obsessiiviselta ajanhaaskaukselta.

———————–

Olkoon tässä kaikki tältä erää, kun introt ansaitsisivat melkein oman postauksen ja animen originaalijaksoista olen jo tarinoinut.

Avainsanat: ,

Aiheet: Anime, Manga  Tagit: , RSS 2.0

« »


3 kommenttia

  1. vaino

    Mielenkiintonen analysoiva teksti, nyt katson brotherhoodin ehkä vähän suuremmalla mielenkiinnolla mitä yritin silloin kun se ilmestyi :)

  2. Arana

    Oo, hienoa kuulla, että kirjoitukseni voivat innoittaa uusia ajatuksia sarjoista. Toivottavasti iskee enemmän tämän jälkeen. ^^

  3. Missing Link » Arkisto » Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

    […] pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.