Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2

14.3.2015 kello 14:46

Edelleen elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Bellen-ihmeseikkailu

Taikaseikkailuista lukeminen vaihtuu ihan oikeaan taikaseikkailuun, jonka arvoiseksi sankarittareksi Belle osoittautuu.

Ariel-analyysin tavoin Belle-analyysikin oli pätkäistävä kahteen osaan pituuden takia. Tämä on paljonpuhuva merkki siitä, kuinka paljon entistä mielenkiintoisemmaksi Disneyn hahmokuvaus on 90-luvun taitteessa pyrähtänyt. Päähenkilöt alkoivat olla paljon moniulotteisempia kuin ennen.

Sekä Belle että Hirviö saavat täyteläiset ja tyydyttävät hahmokaaret. He ja heidän rakkaustarinansa kannattelevat leffaa yhdessä niin hyvin, että animaatiohörppäilyt ja juonen mustat aukot on helppo antaa anteeksi. Draamapuoli toimii niin voimakkaasti, ettei vuodenaikojen skitsofreenistä vaihtelua ja muita kummallisuuksia ole välttämättä edes kovin helppo havaita.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Bellen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan siirsin aivan viimeiseksi suhde-bonusten jälkeen, koska siellä se toimii paremmin analyysin summauksena.

4. Roolitus

Belle on Arieliakin korostuneemmin outolintu omassa yhteisössään. Arielin yhteisö hyväksyy hänet ja hän kykenee normaaliin kanssakäymiseen sen jäsenten kanssa. Bellestä taas sinänsä pidetään, mutta häntä myös kummeksutaan, eikä hänen odotetakaan oppivan kylän tavoille.

Bellen ainutlaatuisuutta korostetaan jokaisessa kylässä tapahtuvassa kohtauksessa, mikä asettaa hänet lopulta avoimesti vastakkain kyläläisten kanssa. Elokuvan narratiivi tekee liiankin selväksi, että Belle on vastakkainasettelussa oikeassa ja kyläläiset väärässä. Sankaritar kuvataan dramaattisen kauniina, älykkäänä ja voimakastahtoisena henkilönä, kun taas kyläläiset näyttävät koomisemmilta, käyttäytyvät tyhmästi ja ovat lammasmaisen johdateltavissa.

Disneyn leffoissa on ennen ja jälkeen Kaunottaren ja Hirviön ollut ylipäänsä tapana korostaa päähenkilöiden erityisasemaa dramaattisilla hahmodesigneilla ja erityisillä ominaisuuksilla. Muita hahmoja sen sijaan häivytetään koomisempien designien ja mukautuvuuden alle. Bellen kohdalla tämä erotus erityisen päähenkilön ja hörpäkemassan välillä on erityisen voimakas, mikä sinänsä toimii dramaattisesti, mutta toisaalta tuntuu vähän nihkeältä yksinkertaistamiselta.

Belleen olisi saatu vielä lisää syvyyttä, jos leffa olisi tuonut hieman esiin hänen omaa osuuttaan sopeutumattomuusongelmissaan. Kyläläiset eivät ehkä ole kiinnostuneet Bellen asioista, mutta Bellekään ei selvästi ole kiinnostunut kyläläisten asioista, ja siltä osin negatiivinen vuorovaikutus on kaksisuuntaista, vaikka sitä ei sellaisena kuvatakaan.

Belle-ja-kyla

Bellen ja kyläläisten suhdetta olisi voinut käsitellä vähemmän kärjistävästi, mutta ainakin viesti menee perille.

Belle itsessään on kuitenkin Arielin tavoin oma-aloitteinen hahmo, joka ei vain ajaudu seikkailuun, vaan lähtee tilanteen vaatiessa toimintaan itse. Belle ei ole uudempien klassikoiden sankaritarten kaltainen toimintaneito, mutta hän ei myöskään vain luota tulevansa pelastetuksi, vaan on valmis puolustamaan itseään tiukan paikan tullen. Hän toimii itse aktiivisesti läpi leffan, eikä jää koskaan pyörittelemään peukaloitaan. Muiden hahmojen toiminta toki vaikuttaa hänen tarinansa kulkuun, tärkeimpinä Mauricen, Hirviön ja Gastonin tekemät valinnat, mutta hänen kohtalonsa ei koskaan jää riippumaan muiden valinnoista, vaan hän rakentaa oman tarinansa itse.

Belle toimii leffan pääasiallisena näkökulmahahmona, mutta jakaa päähenkilöfokuksen Hirviön kanssa melko tasan. Belle ja Hirviö kummatkin pelastavat toisensa leffan aikana sekä henkisellä että fyysisellä tasolla. Belle onkin korkeintaan Biancaa lukuun ottamatta ensimmäinen klassikkojen sankaritar, joka on todellakin sankarihahmo, eikä vain naispääosa.

Belle on myös ensimmäinen Disneyn sankaritar (tai pääosa yleisemmin), jonka määräävä piirre on älykkyys. Sitä vastoin varhaiset prinsessat olivat kuuliaisia ja ahkeria, 50-luvun jokatytöt vastuuntuntoisia ja kilttejä, Eva Gabor -eläimet kypsiä ja pärjääviä ja Arielkin pikemminkin täynnä elämää kuin fiksu.

Välibonus: Romanssi

Aikaisemmissa klassikoissa on toisinaan ollut romanttisia pariskuntia, joiden kummatkin osapuolet ovat olleet leffan fokuksen kannalta yhtä tärkeitä. Peter Panissa, Kaunottaressa ja Kulkurissa sekä Aristokateissa miespääosa ei sinänsä ole fokuksellisesti naispääosaa tärkeämpi, mutta niissä toimijuus keskittyy jyrkästi miespääosalle. Naispääosan tehtävä sen sijaan on tukea ja olla pelastettavana. Ainoastaan Bernard ja Bianca ovat tähän mennessä saaneet osakseen sekä yhtä paljon hahmofokusta että yhtä paljon hahmotoimintaa kuin Belle ja Hirviö. Tämäkin pätee vain ensimmäisessä leffassa, koska jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa on selkeästi Bernardin leffa, jossa Biancalla ei ole juurikaan itsenäistä merkitystä. Bernard ja Bianca ovat muutenkin hahmoina paljon tylsempiä kuin nyt käsittelyssä oleva pari.

Sekä Hirviö että Belle ovat sympaattisia, monimutkaisia, kehittyviä ja mielenkiintoisia toimijahahmoja. Vaikka Belle ei juuri osallistu tappelumyräköintiin, on hän jopa hieman aktiivisempi toimija kuin Hirviö, jonka osa on yllättävän usein reagoida muihin hahmoihin itsenäisen aloitteellisuuden sijaan.

Belle-riitelee

Napit ovat aluksi vastakkain, ja yhteinen sävel löytyy vasta pienen riitelyn jälkeen.

Pariskuntaa ja koko leffaa syytetään monesti tukholmasyndroomatarinasta. Belle rakastuukin toki vangitsijaansa, mutta mielestäni ei ole järkevää pitää tätä tarinaelementtiä automaattisesti negatiivisena ansiona. Tapahtumien toteutuksella on yleensä paljon enemmän väliä kuin sillä, mitä varsinaisesti tapahtuu. Siksi tapahtumien moittiminen ongelmallisiksi ottamatta huomioon tapaa, jolla niitä on käsitelty, on usein heikkoa argumentointia.

Bellen ja Hirviön romanssi on toteutettu niin, että vaikka Hirviö on asemansa puolesta niskan päällä, on hahmo niin epäkypsä ja epävarma, että voimakastahtoinen ja itseensä luottava Belle onnistuu monesti hallitsemaan heidän välistään kanssakäymistä. Belle ei taivu osallistumaan yhteiselle päivälliselle, vaikka Hirviö räyhää oven takana raivoissaan ja uhkaileekin. Hirviön pelastettua Bellen susilta ja Bellen hoitaessa tämän haavoja neito ei anna piiruakaan periksi toisen äkäilyille, vaan vastaa tämän syytöksiin ja toruu vuorostaan tämän käytöstä (vaikka omasta mielestäni Belle on kyllä itsekin vastuussa tilanteesta, kun hipsi kiellettyyn länsisiipeen hiplaamaan asioita ja tunkeutumaan Hirviön yksityiseen tilaan). Hirviön päihitetty ilme sanailun lopussa kertoo, että Belle on voittanut väittelyn.

Jopa silloin, kun he ovat vihdoin päässeet samalle aaltopituudelle, Belle vie Hirviötä lähes täysin. Selvimmin tämä näkyy tanssiaiskohtauksessa, jossa Belle hakee Hirviön tanssimaan ja opastaa tätä tanssiotteissa itsevarmasti ja hellästi. Suhteessa Hirviö on jatkuvasti taipuva osapuoli ja Belle ohjaava osapuoli. Belle ei missään vaiheessa alistu Hirviön valtaan, vaan säilyttää itsenäisyytensä ja onnistuu sitä kautta saamaan Hirviönkin kunnioituksen ja motivoimaan tätä opettelemaan olemaan taas ihmisiksi ulkokuorestaan huolimatta.

Belle ei myöskään lämpene Hirviölle lainkaan ennen kuin toinen antaa itse siihen mitään aihetta. Pari pääsee puheväleihin vasta kun Hirviö on osoittanut olevansa muutakin kuin hirviö pelastamalla Bellen oman henkensä uhalla. Varsinaista lämpöä hahmojen välille syntyy vasta sitten, kun Hirviö hyväksyy kohteliaasti Bellen tarjoaman kiitoksen henkensä pelastamisesta ja lopettaa ärjymisen ja kiukuttelun kierteensä.

Belle-tanssittaa

Bellen johtava asema parin suhteessa tehdään selväksi kaikin mahdollisin tavoin.

Parin välinen dynamiikka ei kuitenkaan vaikuta liian epäsuhtaiselta sen takia, että Hirviökin tekee aktiivisesti päätöksiä ja tuntuu siksi säilyvän Bellen johdosta huolimatta itsenäisenä hahmona. Hirviö ei alistu Bellen vallan alle sen enempää kuin Belle hänen valtansa alle. Hirviön hahmokaari koostuu siitä, että Bellen avulla hän alkaa vuosien katkeruuden ja eläimellistymisen jälkeen nähdä ihmisyyden taas mahdollisena ja hän alkaa omasta tahdostaan pyrkiä pääsemään lähemmäs inhimillistä käyttäytymistä.

Belle ei mielestäni varsinaisesti muuta Hirviötä, vaikka paria kritisoidaan usein näin. Hän pikemminkin auttaa Hirviötä löytämään ihmisyytensä, kun tämä alkaa itse ponnistella sitä kohti. Jos Hirviö ei laittaisi itseään likoon hommassa, ei Belle todennäköisesti taivuttaisi sormenpäätäkään saadakseen tämän käyttäytymään järkevämmin. Aloite muuttumiseen tulee Hirviöltä, ei Belleltä.

Varsinkin leffan suomi-dubissa minua ilahduttaa myös se, että Bellen ja Hirviön suhdetta kuvataan myös toistuvasti ystävyydeksi. Oma näkemykseni ja kokemukseni on, että parhaat romanssit sisältävät vahvan ystävyyselementin, eivätkä ainoastaan romanttista ja seksuaalista viehätystä.

Sivumennen sanoen olen jättänyt tässä analyysissä täysin huomiotta Kaunotar ja Hirviö: Lumottu joulu -midquelin, joka sijoittuu osapuilleen susitappelukohtauksen perään keskelle alkuperäistä leffaa. Vuoden 1997 jatko-osa nirhaisee alkuperäisen tarinan hahmojatkumoa pahasti ja varsinkin nollaa kaiken tässä osiossa sanomani.

Jatko-osassa Belle nimenomaan yrittää muuttaa Hirviötä, joka mököttelee ja saa raivareita. Tukholmasyndroomakin on kaksin verroin tukholmaisempi, kun Belle yrittää väkisin nähdä hyvää Hirviössä silloinkin, kun tämä ei anna siihen aihetta. Kaksikon suhteen kehitys ei millään tasolla sovi alkuperäisen leffan jatkumoon, ja Bellen hahmo muutenkin vaikuttaa siinä myötähävettävän herkkäuskoiselta ja tyhmältä.

Jatko-osan olemassaolon voi muutenkin hyvillä mielin unohtaa, koska alkuperäisen leffan tekijät itse jättivät sen täysin huomiotta lisätessään vuoden 2002 juhlajulkaisuun uutta kohtausta. Uudessa kohtauksessa Hirviö on unohtanut lukutaitonsa, vaikka jatko-osassa (jonka pitäisi sijoittua aikaan ennen uutta kohtausta) hahmolla ei ollut mitään ongelmia lukemisen kanssa.

Siihen toiseen alkuperäisen leffan keskelle sijoittuvaan jatko-osaan eli Bellen lumottuun maailmaan en jaksanut edes koskea.

Välibonus: Isä ja tytär

Arielin tavoin myös Bellellä on tärkeä suhde isäänsä. He asuvat kaksin kylän laitamilla ja ovat kummatkin vähän kummajaisia muuten tiiviin konformistisessa kyläyhteisössä. Bellen oikut hyväksytään, koska hän on kaikesta huolimatta vakava, kiltti ja nätti, mutta höpsösti käyttäytyvää keksijä-Mauricea kyläläiset pitävät avoimesti pilkkanaan. Maurice on hyväluontoinen mies, joka arvostaa jopa Gastonia ja tuntuu olevan tytärtään tyytyväisempi kaksikon elämään kylässä. Silti jo leffan alussa käy selväksi, ettei Mauricea kunnioiteta lainkaan.

Pikkukylässä nojaudutaan traditioihin, mutta Maurice väkertelee teknisiä kojeita, jotka vaikuttavat kyläläisistä haihattelulta. Sekään ei auta, että Maurice ihan oikeasti käyttäytyy korostetun höpösti, eikä omaankaan silmään vaikuta kovin järkevältä tyypiltä, vaikka hänen klapikonekeksintönsä toki lopulta toimiikin.

Maurice on täysin erilainen isähahmo kuin Arielin isä Triton. Hän on hupsu, lempeäluontoinen ja jalkoihinjäävä pieni pullukka siinä missä Triton on lempeän ankara ja uskottavan autoritäärinen lihaskimppu. Miehillä onkin täysin erilaiset suhteet tyttäriinsä. Triton yrittää pitää villikkonsa kurissa ja kontrolloida tämän elämää, eikä ymmärrä tämän omia haaveita lainkaan. Maurice taas osoittaa Bellelle pelkästään empatiaa, eikä yritä lainkaan rajoittaa tai ohjata tämän elämää.

Tästä syntyy vaikutelma siitä, että yhtäältä Maurice luottaa tyttäreensä enemmän ja toisaalta Belle on Arielia kypsempänä ja fiksumpana sankarittarena suuremman luottamuksen arvoinen. Toki vastuullisesta Bellestä tulee muutenkin vanhempi vaikutelma kuin huolettomasta Arielista. Hän on nuori nainen siinä missä Ariel on selkeämmin teinityttö.

Myös Belle luottaa isäänsä ja kannustaa tätä keksinnöissään. Isän ja tyttären välinen suhde tuntuu niin lämpimältä, että vaikkei mitään sanota leffassa suoraan, vaikuttaa siltä, että juuri suhde isään pitää Bellen kylässä, jossa hän ei viihdy.

Belle-ja-Maurice

Belle on valmis suureen henkilökohtaiseen uhraukseen saadakseen isänsä turvaan.

Tritonilla ja Mauricella on kummallakin tärkeä laukaiseva rooli tyttäriensä seikkailujen alkamisessa. Triton puskee Arielin pois luotaan mennessään liian pitkälle holhoamisessaan, kun taas Belle lähtee seikkailuun pelastamaan isänsä. Kummankin neidon äidit myös loistavat poissaolollaan.

Juuri hahmonkehityskaaren muotoutuminen Tritonille Arielin sijaan tekee Pienestä merenneidosta hahmofokuksellisesti epätasaisen leffan. Tämän takia on hyvä, että tällä kertaa hahmonkehitys ja toimijuus on kohdistettu itse sankarittareen, eikä tämän isään. Sivuhahmona isä ei tarvitse yhtä paljon kehitystä kuin suurimman osan leffasta valokeilassa oleva sankaritar.

5. Sympaattisuus

Belle on hyvin erilainen hahmo kuin Ariel, mutta yhtä monitahoisesti ja yksityiskohtaisesti kuvattu. Lisäksi hänellä on ehjä ja toimiva hahmokaari, joka tekee hänestä renessanssiedeltäjäänsä kokonaisemman hahmon, vaikka leffa itsessään kaipaisi monin paikoin lisää eheyttä.

Kypsempien piirteidensä ansiosta Belle on ennen kaikkea ihailtava hahmo. Perinteistä hyväsydämisyyttä ryhdistävät vastuuntuntoisuus, aloitekyky, fiksuus ja suoraselkäisyys. Hän on aina valmis arvostamaan muita, jos nämä osoittavat hänelle arvostusta. Toisaalta Belle ei tunnu liian täydelliseltä, koska hän tekee myös virheitä, kun sortuu epäkypsään ja vaaralliseen uteliaisuuteen ja käyttäytyy hölmön varomattomasti ja impulsiivisesti useampaan otteeseen leffan aikana.

Ylipäänsä unelmoija-hahmot keräävät laajasti sympatiapisteitä siinä mielessä, että kyynisimmälläkin yleisön jäsenellä on omakohtaista kokemusta unelmista. Unelmaansa seuraavaa sankaria on siis lähtökohtaisesti aina helppo kannustaa.

Belle-ja-lammakset

Tykkään siitä, että Bellen lukemisinnostus todella näkyy monessa kohtaa elokuvan aikana ja muodostuu tärkeäksi motiiviksi.

Oma tarttumapinta Belleen on myös monien muiden hahmosta pitävien tavoin unelmointi-osuutta laajempi, sillä Bellen tavoin rakastan fiktiota. Olenkin välillä tuntenut oloni yksinäiseksi, kun en ole aina löytänyt esimerkiksi koululähipiiristäni samaa innostusta. Varsinkaan yläasteella en oikein sopinut joukkoon, ja nykyisinkin opiskelutovereista on usein vaikea löytää sielunkumppanuutta. Joukkoon sopeutumaton ja tarinoihin uppoutuva Belle on siis aina resonoinut sielussani kivasti samaistumispinnan laajuuden ansiosta.

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat, Vertailu  Tagit: RSS 2.0

« »


2 kommenttia

  1. Vilma

    Todella hieno ja kattava analyysi (jälleen). :) Osaat kirjoittaa hyvin ja mielenkiintoisesti, jopa joistakin tylsän kuuloisista hahmoista. Tylsillä hahmoilla tarkoitin juurikin esimerkiksi Liisaa ja Leenaa, jotka vaikuttivat ensin tylsiltä, mutta eivät sitä enää sinun analyysisi jälkeen ole. Muutenkin tämä blogi on todella ihana, ja tarjoaa tälläiselle myöskin kaikenlaista fiktiota rakastavalle paljon luettavaa. Ja jos saan udella, niin kuinka pian kirjoitat Jasminesta?;)

  2. Arana

    Kiitos kommentista ja kehuista! En itsekään pitänyt Leenoja ja Liisoja kovin mielenkiintoisina hahmoina ennen kuin rupesin miettimään heitä tarkemmin, ja sitten löytyikin yllättäen sanottavaa ihan kummasti.

    Jos aikatauluni ei ihan posahda, niin Jasminesta pitäisi tulla juttua ensi kuun loppupuolella tai viimeistään toukokuussa. Pitää katsella vähän, miten Prinsessapäiväkirjoille on aikaa, kun samasta aiheesta pitää myös rakentaa luento Popculttiin huhtikuun lopulle.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.