Prinsessapäiväkirjat: Nala

12.7.2015 kello 18:53

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Nala-intro

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.

1. Persoonallisuus

Nalan persoonallisuudenpiirteet muodostavat hyvin koossa pysyvän ja järkevän kokonaisuuden. Hänessä ei ole juurikaan monimutkaisia piirteitä, vaan hän on kaikkiaan hyvin simppeli hahmo.

Hän on ylpeä ja fiksu nuori nainen, joka osaa pitää puolensa, eikä taivu muiden painostuksesta. Tämä näkyy etenkin, kun hän ja Simba ovat ennen elefanttien hautausmaa -kohtausta pentuina eksyttäneet lapsenvahdiksi leikkiretkelle lähteneen kuninkaallisen neuvonantajalintu Zazun kintereiltään. Simban rehennellessä Nala ei anna mukisematta pikkuprinssin ottaa kunniaa eksytyssuunnitelmasta, vaan haastaa tämän itsekehut: ”Hei neropää, se oli mun idea!”

Sama persoonallisuudenpiirre näkyy selkeästi myös leffasta tuotantovaiheessa poistetussa mutta Leijonakuningas-teatterimusikaaliin lisätyssä kohtauksessa, jossa pahis Scar yrittää vallan anastettuaan painostaa aikuistuneen Nalan puolisokseen. Nala kieltäytyy niin ehdottomasti ja välittömästi ilman minkäänlaista epäröintiä, että Scar päätyy kiukuspäissään karkottamaan hänet. Lopullisen leffan kaanonissa kohtausta ei ole, mutta se sinänsä sopisi hyvin siihen, miten Nala on leffassa lopulta kuvattu.

Nala on myös fyysisesti voimakas hahmo. Kun Simba alkaa pentuna mölistä Zazun eksytyssuunnitelman olevan hänen ansiotaan, pennut päätyvät painimaan useaan otteeseen, ja Nala vie aina voiton. Sama toistuu, kun he kohtaavat aikuisina uudestaan pitkän erossaolon jälkeen Simban karattua isänsä Mufasan kuoleman jälkeen maanpakoon. Simba yrittää puolustaa uusia riistaystäviään Timonia ja Pumbaa nämä saalistuskohteekseen ottaneelta Nalalta, mutta tunnistaa lapsuudenystävänsä tämän selätettyä hänet.

Nala-voitin-taas

Tekijät kutsuvat tätä tapahtumaa kommenttiraidallaan nimellä ”the Nala Flip”.

Henkistä rohkeuttakaan ei puutu, vaan Nala esitetään varsinkin aikuistuttuaan urheana ja vastuuntuntoisena hahmona. Ei siis ihme, että juuri hän saa kontolleen avun etsimisen Scarin ajettua leijonalauman ja koko näiden hallitseman Jylhämaan tuhon partaalle.

2. Hahmonkehitys

Nalaa kuvataan paljon sekä lapsena että aikuisena, ja ero on mittava, joten muutosta on selvästi tapahtunut melkoisen paljon. Lyhyesti sanottuna Nala on kasvanut aikuiseksi.

Pentuna hän on yhtä rasavilli ja tottelematon kuin Simba, joskin jo silloin kootumpi ja hillitympi persoonallisuus. Simba taas on pentuna turhanleuhka huomion keskipisteeseen hakeutuja, jolla on pakonomainen näyttämisen tarve. Aikuisena Nala on kuitenkin selvästi kypsynyt ja oppinut ottamaan vastuuta elämästään ja laumastaan.

Yleisölle ei juuri näytetä Nalan kehitystä tai sen syitä, vaan saamme todistaa vain ennen-jälkeen-asettelun, siinä missä Simban kehityskaaren vaiheet esitellään paljon tarkemmin. On kuitenkin helppo olettaa, että Scarin tyrannivallan alla ja tämän hyeena-armeijan kiusattavana Nalan on ollut pakko kasvaa aikuiseksi ja oppia huolehtimaan lauman epävakaasta tulevaisuudesta. Vastuusta vapaana paratiisissa kasvanut Simba taas on isän kuolemaan liittyvän trauman takia pakottanut itsensä olemaan miettimättä menneitä tai tulevaa ja ehdollistanut itsensä ikuiseen huolettomuuteen.

Nala on kasvanut paitsi fyysisesti myös henkisesti, Simba taas ei. Tämä näkyy erityisesti siinä, että heidän kohdattuaan uudestaan Nala yrittää jatkuvasti vaatia Simbaa kantamaan vastuunsa ja palaamaan Jylhämaahan auttamaan laumaansa. Simba ahdistuu tästä ja kieltäytyy toistuvasti.

Nala-vaatii-ja-syyllistaa

Nalan henkinen kasvu luo kontrastia Simban tietoiseen kypsymisen puutteeseen.

On melkoisen harmillista, että Nalan hahmossa on tapahtunut näin paljon kasvua, mutta pääsemme näkemään ainoastaan tämän kehityskaaren alku- ja päätepisteet. Tämä valinta viestittää katsojille, ettei Nalassa tapahtunut muutos ole emotionaalisesti kovin tärkeää leffan kokonaisuudelle, vaan se on tapahtunut lähinnä tukeakseen Simbassa tapahtuvaa muutosta.

Jatkoleffa Leijonakuningas II: Jylhäkallion ylpeys (1998) esittää Nalan suunnilleen yhtä mitättömässä roolissa kuin Kaunotar ja Kulkuri II esittää Kaunottaren. Kummatkin ovat jatko-osissa pelkkiä äitejä, ja leffojen fokus on selkeästi enemmän isän ja päähenkilön asemaan nostetun lapsen suhteessa.

3. Hahmodesign

Leijonakuninkaassa tehty hahmodesigntyö on mielestäni erittäin onnistunutta niin Nalan kuin muidenkin tärkeiden leijonahahmojen kohdalla. Leffa on hahmosuunnittelullisesti varmasti ollut vaikea haaste, sillä leijonien ulkonäköä ei voi varioida niin paljon kuin esimerkiksi kissojen ja koirien rotupohjaista ulkonäköä aikaisemmissa eläinleffoissa. Silti keskeiset leijonahahmot eli Simba, Nala, Mufasa, Scar ja Simban äiti Sarabi on kaikki onnistuttu visualisoimaan keskenään hyvin erinäköisiksi hahmoiksi. Scar on toki leffan ulkonäöllisesti näyttävin hahmo, mutta muidenkin hahmojen vaatimattomammat designit toimivat leffassa erinomaisesti ja erottuvat aina toisistaan.

Etenkin hienoa on se, että tärkeimmät naarasleijonat, Nala ja Sarabi, näyttävät selvästi eri hahmoilta. Leijonattarille on löydetty hyvin erilaisia kasvonpiirteitä. Etenkin silmät, leuka ja nenä ovat huomattavan eri muotoiset, ja värikartta lisää kummankin erottuvuutta. Nalan äiti Sarafina, joka esiintyy vain hyvin lyhyesti, sen sijaan näyttää vähän laiskasti tismalleen aikuiselta Nalalta.

Nala-ei-identtinen-kaksonen

Hahmosuunnittelun yksityiskohtaisuus on ihailtavalla tasolla, vaikka hahmomallit ovatkin yksinkertaisia.

Nalan design itsessään on myös erittäin sievä ottaen huomioon lajin tuomat rajoitukset. Korkealaatuisena koko ajan säilyvä hahmoanimaatio pitää hahmon tiukasti hahmomallissaan, ja Nala näyttää miellyttävältä lähes jokaisessa otoksessa, jossa esiintyy.

Disneyn leffoissa on myös ollut tapana esimerkiksi Kaunottaren ja Herttuattaren kohdalla korostaa sankarittaren naisellisuutta designin pörröisyyden ja pitkien karvojen avulla. Leijonakuninkaassa karvoituksella pitää ilmiselvistä syistä kuitenkin korostaa Simban maskuliinisuutta, joten Nalan naisellisuutta tuodaankin kekseliäästi esiin nimenomaan sileydellä. Tämä näkyy jo pentuhahmoissa, kun harjattomanakin Simballa on pörheämmän oloinen turkki, Nalalla taas siisti ja huolitellun sileä.

4. Roolitus

Nalan tehtävä tarinassa on pentuna toimia samanmielisenä toverina Simballe, jonka pitäisi muuten hörheltää aivan yksin reissuillaan leffan alussa. Aikuisena taas Nalasta tulee paitsi romanttinen sivujuonne myös vastapaino Simballe, joka ei ole onnistunut kasvamaan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi.

Nala toimii melko puhtaasti juoniroolissa. Hänen läsnäolonsa tukee Simban vastuun kantamiseen keskittyvää tarinaa, ja varsinkin heidän uusi kohtaamisensa aikuisina herättelee vastuuta välttelevää prinssiä muistamaan alkuperäisen paikkansa maailmassa. Leffa ei kuitenkaan anna Nalalle kerrassaan mitään itsenäistä tekemistä. Tavatessaan Simban hän on toki suorittamassa avunhakemistehtävää, mutta katsojille tätä juonnetta ei oikeastaan näytetä. Nala vain ilmaantuu paikalle ja kertoo olevansa avunhakemismatkalla, mutta tätä ei rakenneta hahmon omaksi juonikaareksi, vaan ainoastaan osaksi Simban paluujuonikaarta. Nalan rooli Simban ryhdistäytymisen ja Jylhäkalliolle palaamisen aikaan saamisessa ei ole merkityksetön, mutta toisaalta Rafiki-paviaanin panos tuntuu tässä suhteessa suuremmalta.

Hahmo ei ole siis erityisen tärkeä osa leffaa, ja tämän suurin merkitys on lopulta romanttisen juonen ylläpitämisessä. Ero Aladdinin Jasmineen on selkeä, sillä vaikka Agraban prinsessallakaan ei ole leffassaan kovin suurta juonellista panosta, tämän läsnäolo, vahva persoonallisuus ja ahdinko määrittävät Aladdinia elokuvana hyvin paljon. Jasmineen verrattuna Nala on varsin taustalle jäävä hahmo.

Hahmonrakennuksessa kuitenkin selvästi pyritään nimenomaan rakentamaan Nalasta vahva naishahmo. Hän on vahva fyysisesti, mutta hänen panoksensa leffassa ja hänen persoonallisuutensa eivät ole erityisen voimakkaita. Lisäksi vaikka hänen näytetään kerta toisensa jälkeen voittavan Simban nujakoinnissa, hänet asetetaan silti suojeltavan tytön rooliin hyeenojen takaa-ajokohtauksessa. Tämä vahvistaa edelleen kuvaa siitä, ettei tekijöillä ole ollut tarkoitusta käyttää Nalaa leffassa mitenkään muuten kuin siinä suhteessa, mitä hän tuo Simban hahmoon. Aikaisemmin hemmotellulta ja tärkeilevältä vaikuttanut Simba saa Nalaa suojellessaan sympatiapisteitä urhoollisuudestaan. Nala sen sijaan ei tuo kohtaukseen mitään aktiivista omaa panostaan.

Nala-silti-neito-pulassa

Nala päätyy neidoksi pulassa, vaikka se ei ihan sovi hänen aikaisempaan hahmokuvaukseensa.

Välibonus: Romanssi

Nala ja Simba ovat ihan söpöjä yhdessä. On kiva, että pääsemme näkemään heidät yhdessä lapsina, kun he ovat ihan vain ystäviä, ja sitten aikuisina romanttisemmassa kontekstissa. Kuten kirjoitin Marianin kohdalla, Disneyn romanttiset parit kohtaavat useimmiten vasta leffan aikana, joten on myös virkistävää nähdä romanttinen pari, jonka osapuolet tuntevat toisensa jo valmiiksi leffan alkaessa ja romanssin syttyessä. Näin heidän dynamiikkansa muodostuu hieman erilaiseksi kuin ensitapaamisromansseissa.

Tämän leijonapariskunnan ongelma kuitenkin on, ettei heistä löydy kauheasti muuta sanottavaa. Simba käy leffan aikana läpi ihan mielenkiintoisen hahmokaaren, jonka kehittymistä Nala tukee. Sulho on persoonallisuutena varsinkin aikuisena ihan mukava, mutta ei kovin mieleenpainuva.

Herkules-leffan nimihahmo on luonteeltaan hyvin samantyyppinen kuin Simba, eikä sinänsä itsessään mikään suurenmoisen erottuva tyyppi hänkään, mutta Herkules saa sähäkänkyynisestä romanttisesta vastinparistaan Megarasta voimaa. Samoin Pienen merenneidon prinssi Erik on itsessään miellyttävä mutta vähän unohdettava tyyppi, mutta Arielin eläväisyys hänen rinnallaan ja hahmojen väliset kemiat nostavat myös rauhallisen Erikin silmissäni toimivammaksi hahmoksi.

Simba puolestaan ei oikein saa mielestäni Nalasta samanlaista tukea, sillä kumpikaan hahmoista ei ole erityisen vahva persoonallisuus. Nalan itsenäinen tarinakin jää pelkäksi sivuhuomioksi. Sen kerrotaan olevan olemassa, mutta sitä ei kuvata leffassa lainkaan.

Nalan-romanssihommat

Nalan määrätietoiset makuuhuonesilmät ovat aika… määrätietoiset.

Can You Feel the Love Tonight -rakkauslaulu onnistuu kuitenkin luomaan pariskunnan välille erittäin mukavan fiiliksen, ja saa hahmojen välisen viehätyksen tuntumaan uskottavalta ja todelliselta. Yltiöromanttisesta sävystään huolimatta kohtaus pohjustaa myös laulua seuraavaa riitaisaa välienselvittelyä.

Kokonaisuus perustuu toisaalta hempeään iloon toisen uudestaan löytämisestä ja toisaalta välejä hiertävään salaisuuteen. Nala ihmettelee, miksi Simba ei ole tullut takaisin, vaikka tätä olisi tarvittu kotona. Simba taas potee syyllisyyttä isänsä kuolemasta kuvitellen olevansa syypää turmaan, eikä hän usko, että Nala ymmärtäisi, jos hän uskoutuisi tälle. Laulukohtaus saa näin tiivistettyä koko hahmojen suhteen muutamaan minuuttiin oikein tehokkaasti, ja saa hahmojen myös välisen romanttisen mutta myös seksuaalisen vedon tuntumaan käsinkosketeltavalta.

5. Sympaattisuus

Nala on omalla listallani heikoin renessanssikauden sankaritar, sillä hän ei saa leffassaan mitään omaa. Lopputaistelussakin hän on vain yksi naaraista, mutta ei sen ratkaisevammassa roolissa. Hahmoa heikentää suuresti se, ettei hänellä oikein ole omaa tarinaa, vaan hän on täysin sidottu Simban hahmoon.

Kunnioitettavia ja vahvoja persoonallisuudenpiirteitä kyllä sinänsä löytyy, mutta niitä ei oikein käytetä mihinkään, ja ne jäävät sivuhahmon melko neutraaleiksi ja huomiotaherättämättömiksi piirteiksi. Nalan persoonallisuus ei paista ruudulta samalla tavalla kuin esimerkiksi Jasminen. Siksi häneen ei muodostu samanlaista tunnesidettäkään. Persoonallisuus-kohdassa mainitsemani leikattu kohtaus on varsin ahdistava, mutta se olisi voinut olla siinä mielessä hyvä lisä leffaan, että silloin Nala olisi saanut sentään yhden kohtauksen, joka ei liity tiiviisti Simbaan. Kohtaus myös tekisi Nalasta aktiivisemman toimijan ja korostaisi muutenkin leijonattarien kapinamieltä.

Toisaalta Nala ei ole myöskään missään määrin epämiellyttävä tai rasittava hahmo. Hän täyttää täysin hyvin sen pienehkön ja vaatimattoman roolin, joka hänelle on leffassa annettu. Hän on viehättävä hahmo, mutta ei niin vahva hahmo, että olisin erityisesti jäänyt toivomaan saavani häntä enemmän, toisin kuin Jasminen kanssa kävi. Ei siis täysin epäonnistunut sankaritar, mutta selvästi heikompaa tavaraa kuin muut renessanssikauden aikalaisensa.

Nala-sidekick

Ihan kelpo romanttinen sidekick, ei siinä. Olisi vain kiva, jos leffan tärkein naishahmo olisi vähän keskeisemmässä roolissa.

——————————-

Edit 15.7.2015: Olin avautunut Leijonakuninkaan seksistisestä maailmankuvasta alun perin roolitus-kohdan alla. Päätin kuitenkin lopulta, ettei pätkä ihan sovi Prinsessapäiväkirjain tyyliin, koska se ei koske suoraan Nalaa. Siirsin sen siis tänne loppuun omaksi kainalokseen pois sotkemasta Nalan hahmoanalyysiä.

Haluan avautua eräästä Leijonakuninkaassa minua jo jonkin aikaa häirinneestä seikasta. Ongelma ei liity suoraan Nalaan, joka on vähäisestä roolistaan huolimatta ihan kelpoisesti kuvattu ystävä- ja love interest -hahmo. Sen sijaan ongelma koskee leffan esittämää naiskuvaa ylipäänsä.

Tämä leffa alkaa nimittäin tuntua nihkeältä heti, jos alan ajatella naishahmojen rooleja. Kun Nala tulee etsimään apua Scarin lapsellisen hirmuhallinnon päättämiseksi, leffa ei koskaan establisoi, mitä Nala oikeastaan toivoo löytävänsä. Mitä ikinä hän onkaan ollut etsimässä, Simban löytäminen näyttää riittävän. Kun Simba palaa Jylhäkalliolle haastamaan Scarin, hän voittaa ja pystyy palauttamaan tasapainon luontoon.

Simban panos on siis käänteentekevä seikka, siitäkin huolimatta että leffa on useaan otteeseen kertonut, että Nala on fyysisesti Simbaa voimakkaampi, tai ainakin parempi tappelija. Simban tärkeys johtunee siis hänen kuninkaallisesta asemastaan. Näen leffan niin, että naaraiden on ollut pakko taipua Scarin vallan edessä, koska he ovat siinä käsityksessä, että tämä on laillinen hallitsija.

Kun Scar paljastuu kaikin puolin huonoksi kuninkaaksi, naaraat kyllä valittavat, mutta heidän ei näytetä tekevän asialle yhtään mitään. Usko monarkiaan on melkoisen vankka, kun he tottelevaisesti pysyvät Scarin laumassa ilman kapinointia. Toki Scarilla on hyeena-armeija takanaan, mutta sen takia tuntuukin hassulta, että Simba yksin voi kääntää voimasuhteet ympäri. Jos hyeena-armeija todella on niin ylivoimainen, miksi yksin Simban ilmestyminen saisi aikaan kapinan? Naaraat nousevat Scaria vastaan vasta, kun saavat tietää kuolleeksi luullun todellisen kuninkaansa palanneen.

Tästä päästäänkin ongelmani ytimeen. En nimittäin oikein osaa tulkita tilannetta muulla tavalla kuin siten, että Simballa on niin suuri merkitys tilanteessa sen takia, että hän on a) mies ja b) oikea laillinen kuningas. Naaraat eivät siis toimi lainkaan, ennen kuin heidän kuninkaansa tulee johtamaan heitä.

Ongelma ulottuu niin syvälle tarinan rakenteeseen, ettei sitä edes voisi korjata pienillä muutoksilla. Leffan keskeinen sisältö eli Simban aikuistuminen ja vastuunotto nimittäin vaativat toimiakseen sellaisen ympäristön, jossa Simban on oltava prinssinä korvaamaton. Jylhämaa ei voi pelastua ilman Simbaa, sillä tarinan on asetettava Simballe selkeä kannustin seurata isänsä tassunjälkiä ja ottaa paikkansa kuninkaana. Jos näin ei tapahdu, Simban kasvutarina ei toimi. Simba taas voi olla korvaamaton vain, jos naaraat eivät saa itsekseen Scaria kuriin. Niinpä naaraat eivät voi saada Scaria kuriin ilman Simbaa.

Leffan sukupuolierottelu ylipäänsä tuntuu räikeältä, kun kaikki valtaan pääsevät ja ylipäänsä valtaa tavoittelevat hahmot ovat miespuolisia. Tämä häiritsee minua erityisesti siksi, että leffassa on temaattisesti kyse nimenomaan vallan käytöstä ja valtaan liitttyvästä vastuusta. Sukupuoliroolien voitaisiin sinänsä sanoa olevan paikallaan valitun eläinlajin takia. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen argumentti, sillä leijonat on kuitenkin vain valittu näyttelijöiksi siihen prinssin kasvutarinaan, joka on haluttu kertoa. Varsinainen ongelma on tässä tarinassa, joka vaatii näyttämökseen sukupuolittuneen maailman ollakseen juonellisesti uskottava.

Kommenttiraidallaan tekijät korostavat monta kertaa, että vaikka hahmot ovat leijonia, ovat sen kertoma tarina ja siinä kuvatut tunteet hyvin inhimillisiä. Tarinaa ei siis realistisen eläimellisestä hahmoanimaatiosta huolimatta ole mietitty hahmojen eläimellisyyden vaan nimenomaan näiden inhimillisyyden kautta.

Nala-ja-designittomat-naarakset

”Olen kuningas, voin tehdä mitä vaan!”
”No… joo, mutta sun ei ehkä pitäisi…”
”Teen silti!”
”No… ei kai me sille sitten mitään voida.”

Jylhäkallion ylpeys ei sovi alkuperäisen leffan kaanoniin mitenkään, eikä ole leffana yhtä loistelias. Yksi sen hyvistä puolista on kuitenkin, että se lieventää Leijonakuninkaan mieskeskistä asetelmaa huomattavasti keskittämällä monet keskeiset roolit naishahmoille. Jatkoleffa tekee myös selväksi, että Simban ja Nalan tytär Kiara tulee olemaan hallitseva kuningatar, kun taas tämän puoliso Kovu on enemmän prinssipuolison asemassa. (Kovu on omissa kirjoissani myös erittäin hyvä puoli jatkoleffassa, kuten joku on saattanut jo päätellä.) Onko tämä realistista kuvausta leijonista? Eipä varmaan, mutta ei alkuperäisenkään leffan meininki ihan Avaraa luontoa ole. Tykkään jatko-osan hyvin yksinkertaisesta ajatuksesta, että naisetkin voivat esiintyä voimarooleissa.

Kertokaa ihmeessä, jos teillä on eriäviä näkemyksiä asiasta. Joka tapauksessa tämän asetelman takia Leijonakuninkaan rivien välistä pilkistelevä asenne naishahmoja kohtaan ärsyttää minua – ehkä juuri siksi, että se tuntuu niin maton alle lakaistulta ja kuvataan asioiden luonnollisena tilana.

Pikaedit 12.7.2015: Toisaalta kuitenkin Disneyn klassikoissa valtarakenteet ovat useinkin kallellaan miesten puoleen, joten ongelma ei ole välttämättä aivan erityinen juuri Leijonakuninkaassa, vaikka otinkin sen tässä tekstissä silmätikuksi. Leffan konteksti saa asian korostumaan silmissäni, koska siinä on kyse melko pienestä leijonayhteisöstä ja koska tarina kertoo juuri vallankäytöstä. Kukaan laumassa ei hyväksy Scarin vallankäyttöä, joten kummastuttaa, etteivät leijonattaret tee asialle mitään. Tämä ei sinänsä pilaa mielestäni leffaa kokemuksena, vaan pikemminkin jää mietityttämään katsomisen jälkeen.

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: RSS 2.0

« »


5 kommenttia

  1. Wic

    En ole koskaan välittänyt Nalasta, mutta Shenzi oli tosi hottis. :3

  2. Anna

    Minua ei häiritse lainkaan se, että elokuvan päähahmoina ja valtiaina toimii miehet. Kertoohan elokuva leijonista, joista urokset ovat aina johtajia naaraiden jäädessä taustalle. Tietysti hahmot ovat inhimillistettyjä ja tarina mietitty inhimillisyyden kautta, mutta Disney kuitenkin pyrkii elokuvissaan todenmukaisuuteen visuaalisuudessa ja tässä tapauksessa leijonien tavoissa. Tottahan se on, että Leijonakuninkaassa naisille annetaan vain sivurooleja miesten jyllätessä, mutta minua se ei haittaa. Sitä paitsi elokuvan alussa Simban äiti Sarabi väittelee Mufasan kanssa, kumpi herää Simban kanssa katsomaan auringonnousua, ja Sarabi voittaa väittelyn (vaikka herää kuitenkin itsekin…). Ja Shenzi-naarashan toimii hyeenalauman epävirallisena johtajana. Joten ehkä ne naiset vaikuttavat kuitenkin miesten taustalla niin salaisesti, ettemme me katsojat edes huomaa sitä…? :)

  3. Arana

    Wic: Ymmärrän viehtymyksen Shenziin. Olen itsekin nähnyt hänessä aina tiettyä vetovoimaa.

    Anna: Miespainotteiset valtarakenteet ovat sinänsä valitettavasti ihan peruskauraa kaikessa fiktiossa. Siksi oma ongelmani liittyy ehkä enemmän siihen, että naaraiden usko lailliseen (tai Scarin tapauksessa lailliseksi luultuun) hallitsijaan on sen verran vahva, etteivät nämä ole missään vaiheessa saaneet oikein tehtyä mitään, vaikka hallitsija on osoittautunut läpimädäksi.

    Toisaalta omakin tuntuma on, että jokin Leijonakuninkaassa ajaa minut vähän ylireagoimaan. Kenties huomio kiinnittyy taustarakenteihin siksi, ettei leffassa oikein ole vahvaa naispääosaa neutralisoimassa muuta miesvaltaisuutta. Nalasta on selvästi yritetty rakentaa voimakas hahmo ainakin tiettyyn pisteeseen asti, mutta homma jää vähän puolitiehen, kun Nala ei lopulta ole kovin aktiivisesti ja itsenäisesti mukana tapahtumissa.

    Sarabi on itse asiassa aina herättänyt minussa tosi paljon kunnioitusta hahmona, vaikka esiintyykin vain parissa kohtauksessa ja rooli leffassa on olematon. Hän kantaa itseään niin ylväästi jopa vihamielisen hyeenalauman keskellä, ja hänessä on tiettyä muumimammamaista lempeän huomaamatonta karismaa. Sinänsä tykkään kyllä itsekin mainitsemastasi heräämiskohtauksesta, mutta siinä on kyse paljon pienemmän skaalan valtapolitiikasta kuin muussa leffassa. Samaan tapaan kuin Nala kyllä voittaa Simban aina kahdenkeskisessä painissa, mutta Nalalla ei silti ole voimaa hallita tai käydä hallitsijaa vastaan.

    Shenzi hyeenojen johtajana on hyvä huomio ja hän on myös hahmona varsin erikoinen naishahmo Disneyn klassikoissa siinä mielessä, ettei hahmoa ole sukupuolitettu juuri ollenkaan. (Toki se, että ainoa naisjohtaja on ilkeiksi ja tyhmiksi kuvattujen pahisten joukossa saattaa herättää omat kysymyksensä, mutta ehkäpä olen taipuvainen ajattelemaan hänen rooliaan enemmän positiivisessa valossa.)

  4. Wic

    Vielä hieman lisää Shenzi-hahmosta, koska kiva aihe. Se että hän toimii hyeenajoukon johtajana oli niitä asioita, jotka tässä elokuvassa tehtiin oikein. Luonto vain menee niin. Täplähyeenat ovat matriarkaalisia eläimiä ja niillä on aina naarasjohtaja. Tämä on korostunut eläimen evoluutiossa siten, että naaraat ovat uroksia kookkaampia ja vahvempia. Jostain syystä myös niiden sukuelimet ovat hyvin samannäköiset kuin urosten ja tämän vuoksi eläimiä luultiin kauan hermafrodiiteiksi. Tästä voisi johtua, miksi Shenzin naisellisia puolia tai ominaisuuksia ei ole korostettu samalla tavalla kuin muiden naishahmojen yleensä (mukaan lukematta sitä lyhyttä posken nipistys -kohtaa, joka aukeni minulle vasta myöhemmin amerikkalaistyylisenä flirttailuna).

    Hyeenoja on inhottu ja vainottu jo kauan ja ihmiset joutuivat luomaan niihin liittyvät käsitykset ja mielikuvat löytöretkeilijöiden ei niin imartelevien matkakuvitusten avulla. Yleinen mielikuva hyeenasta oli, että se on saastainen, ruma, tyhmä ja paha eläin. Vasta myöhemmin eläintutkijat alkoivat ymmärtää sitä ja selvisi, että hyeenat ovat itseasiassa leijonia älykkäämpiä eläimiä. Vanhat ennakkoluulot olivat kuitenkin niin juurtuneita ihmisten mieliin, että puhdistus eteni hitaasti.

    Eräs hyeenatutkija ja monet muut odottivat, että Leijonakuninkaassa tuotaisiin uutta näkökulmaa, mutta toisin kävi. Hahmot oli toteutettu sen saman halveeraavan mallin mukaan kuin ennenkin, ja koska elokuva oli lapsille ja kaupallisuutensa takia hyvin leviävä, se levitti hyeenoihin kohdistuvia negatiivisia ennakkoluuloja entisestään. Yksi hyeenatutkijoista jopa haastoi tästä syystä Disney-yhtiön oikeuteen. Tämä meni mielestäni jo vähän yli, mutta kunnioitan hänen intohimoaan joka tapauksessa.

    Leijonakuningas sai myös kritiikkiä tulkinnanvaraisesta rasistisuudestaan. Leijonat puhuvat britti-, jenkkiaksenteilla ja Shenziä taas ääninäyttelee Whoopi Goldberg (tummaihoinen naiskoomikko) ja Banzain repliikeissä on välillä jotain latino-sanastoa. Näihin kahteen on vielä rinnastettu se, ettei Ed osaa edes puhua. Ok…

    Monet asiat siis vaikuttavat siihen, miksi Shenzistä tuli sellainen kuin tuli. Animaattoreilla oli edessään mallina ilmeisesti oikea, elävä hyeena, mutta eipä siinä ollut asioihin kauheasti vaikuttamista, kun piti seurata kässäriä ja tehdä eläimestä ilkeä. Shenzin voi kuitenkin nähdä myös ”harmaana” hahmona, joka seuraa omien päämääriensä lisäksi jonkin toisen suunnitelmia. Olisi kyllä ollut kiva tietää, miksi hän kunnioittaa Scaria niin paljon, että seuraa tätä ja tottelee käskyjä. (Tai no, niin kauan kuin Scar on samalla puolella.)

    Stereotyyppisestä ja ahdasmielisestä hahmokuvauksesta huolimatta, monet kuitenkin tykästyivät Shenziin kuin olisivat nähneet enemmän, mitä elokuvan tekijät halusivat näyttää, ja pitivät häntä mieleenpainuvana naishahmona. Tällaisten ihmisten kohtaaminen saa minut aina hyvälle tuulelle (ihan kuin meillä olisi henkisesti sama uskonto tai jotain). Nykyään uskalletaan tuoda esille myös täysin erilaista näkökulmaa, esim. Raiku Makoton manga-sarjassa ”Doubutsu no Kuni” naarashyeena nimältä Ena oli voimakas ja kova tappelija, mutta samaan aikaan myös naisellisella tavalla ymmärtäväinen ja lempeä hahmo. Siinä vasta niin mahtava hyeenatyttö ettei mitään rajaa! <3

  5. Arana

    Mielenkintoista pohdintaa Shenzistä, innostit minutkin miettimään vähän, mikä hahmossa viehättää!

    Tuohon sukupuolen korostumattomuuteen saattaa vaikuttaa myös se, että käsittääkseni hahmoa ei alun perin suunniteltu naispuoliseksi, vaan tästä tuli sellainen enemmän sattumalta. Tekijät eivät saaneet rooliin alun perin kaavailemaansa miesnäyttelijää, mutta Whoopi Goldberg olikin halukas osallistumaan leffan äänityksiin.

    On tosiaan ikävää, että hyeenat on lajina asetettu tyhmien ja ikävien rivipahisten rooliin leffassa. Tämä kaiketi aiheutti kaikennäköistä hyeenavihaa Leijonakuningas-buumin aikaan. Olen törmännyt internetin syövereissä jonkun närkäskyneen hyeenatutkijan valitusvideoon, jossa harmiteltiin sitä, että jossain eläintarjoissa lapset olivat ilmeisesti heitelleet hyeenoja kivillä.

    Hyeenat ovat leffassa mielestäni loppupeleissä kuitenkin paljon lähempänä neutraalia kuin katkero-Scar, joka juonittelee itsensä kuninkaaksi ja kuvittelee lapsi-Simban tavoin, että hallitseminen on pelkkää etuoikeutta ja muiden käskyttämistä. Scar on ainakin alussa ennen kuningaskiukuttelujaan varsin karismaattinen hahmo ja siinä mielessä onnistunut pahis. Hän ei kuitenkaan välitä kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestään, joten häntä kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaisia sympatianhippuja, vaikka kunnioitusta ehkä irtoaakin.

    Hyeenoissa taas on sympaattisiakin piirteitä, kun pahiskätyristatuksestaan huolimatta ainakin Shenzin, Banzain ja Edin porukka tuntuu tosi tiiviiltä. He ovat aina yhdessä, naljailevat toisilleen ja juttelevat ja vitsailevat keskenään, eli heidän välillään on positiivissävytteistä sosiaalista vuorovaikutusta (joka ei itse asiassa eroa ihan kauheasti Simban, Timonin ja Pumban välisestä toveridynamiikasta).

    Ehkäpä tämä on juuri osa siitä, mikä Shenzin hahmossa on joitain katsojia kiehtonut. Hän on hyeenoista eniten esillä ja heistä fiksuin ja määrätietoisin. Banzai ja Ed myös selvästi kunnioittavat ja seuraavat häntä, joten hän jää parhaiten mieleen. Hän tuntuu kuitenkin yllättävän symppikseltä hahmolta, kun hänestä tulee sellainen fiilis, että hän oikeasti välittää Banzaista ja Edistä, viihtyy näiden seurassa ja on näille lojaali (toisin kuin Scar, joka vain käyttää hyeenoja hyväkseen ja jonka suhde näihin on pelkkää vallankäyttöä ilman viitteitä mistään toveruudesta näitä kohtaan).

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.