Prinsessapäiväkirjat: Megara, osa 1

17.7.2016 kello 19:40

Elokuvasta Herkules (Hercules, 1997)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Megara-intro0

Kuolemanjumala Haadeksen vangiksi ja kätyriksi aikoinaan päätynyt kyynistynyt neito rakastuu puolijumalan voimilla varustettuun sankari Herkulekseen.

Herkules kuuluu niihin Disneyn klassikoihin, jotka paranevat silmissäni jokaisella katselukerralla. Pidän leffan yksinkertaista rakennetta hyvin onnistuneena, sillä kaikki tapahtumat on pohjustettu tehokkaasti. Leffa ei yleisesti ottaen tunnu kuuluvan Disneyn kaikkein rakastetuimpien animaatioiden piiriin, vaikka sillä onkin omat uskolliset tykkääjänsä. Monesti kritiikin kohteeksi päätyy räiskyvä tyyli, joka kirjoittaa huolettomasti uusiksi koko kreikkalaisen jumaltaruston ja sekoittaa yhteen moderneja komiikkaviittauksia ja vakavaa legendaa. Usein on kuulunut, ettei leffa osaa päättää, haluaako se olla vakavasti otettavaa draamaa vai pelkkä viittauspelleily, mutta minun makuuni Herkules on onnistunut löytämään aivan erityisen hyvän tasapainon näiden kahden ulottuvuuden välille. Erityisen rakkaaksi leffa on noussut rempseän skeptisen naispääosansa ansiosta. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Hype, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 3 »


Rakugo ja kaikki vaikeat tunteet

13.3.2016 kello 18:58

Babylonin orjalla ei ole kauheasti aikaa kirjoitella blogiin, mutta nyt täytyy avautua tällä talvikaudella eniten mietityttäneestä sarjasta. Olen nimittäin seurannut Haruko Kumotan samannimiseen joseimangaan perustuvaa, Studio DEENin tuottamaa Shoowa genroku rakugo shinjuuta melkoisen ristiriitaisin tunnelmin.

Animen kehyskertomuksessa japanilaisen rakugo-tarinankerrontaperinteen konkari Yakumo ottaa häntä ihailevan ja rakugosta innostuneen entisen linnakundi Yotaroon oppipojakseen. Yakumo ryhtyy kertomaan nuorukaiselle alkutaipaleestaan rakugoviihdyttäjänä 1900-luvun alkupuoliskolla sekä ystävyydestään edesmenneen, mainetta niittäneen toverinsa Sukerokun kanssa. Yotaroo sattuukin muistuttamaan kovasti Sukerokua niin innostuneiden maneeriensa kuin esitystyylinsäkin puolesta.

rakugopromo

Sarjan promomateriaali keskittyy vähän hassusti ensimmäiseen jaksoon, vaikkei Yotaroota ole nähty sen koommin, kun kakkosjakso sukeltaa päättymättömään takaumaan.

Sarjan ensimmäinen jakso on tuplapituinen ja editoitu kasaan aikaisemmasta OVA-tulkinnasta. Jakso hurmasi ainakin länsimaalaisen animeyhteisön hetkessä rytmityksellisistä vaikeuksistaan huolimatta. Itse olin ensimmäisen jakson osalta vastarannan kiiski, sillä sen keskellä nähtävä kymmenen minuutin mittainen rakugoesitys ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.

Sarja on ensimmäinen kosketukseni rakugoon, joten sinänsä taiteenlajin demonstroiminen selventää konseptia hyvin. Rakugo vaikuttaa sarjan perusteella ihan söötiltä mutta kankealta ja vanhanaikaiselta viihdemuodolta, johon perijapanilaiseen tapaan liittyy miljoonia muotosääntöjä. Kertoja kertoo tarinansa yksin, esittäen kaikki roolit itse. Hän istuu koko esityksen ajan ja saa käyttää rekvisiittanaan kankaanpalasta ja viuhkaa, muuten on pärjättävä omalla äänellä ja elekielellä. Tarinat ovat ikivanhoja, usein koomisia kertomuksia, ja ilmeisesti niiden muokkaaminen tai uusien tarinoiden sepittäminen ei ole hyväksyttävää.

Perinteisyyttä enemmän minua häiritsee kuitenkin se, että monet hahmot tykittävät rakugonsa sellaisella konepistoolinopeudella, ettei tarinoilla ole mitään mahdollisuutta saada minua mukaansa. Sekä Yotaroolla että Sukerokulla on hirveä kiire päästä eteenpäin tosi tosi nopeasti ja siksi suu käy koko ajan, ja esitys vaikuttaa minun korvaani enemmän aggressiiviselta ja kiirehdityltä kuin aidosti huvittamaan tarkoitetulta.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot  Tagit: , Kommentteja: 2 »


Prinsessapäiväkirjat: Esmeralda

26.12.2015 kello 20:39

Elokuvasta Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Esme-vink-vink

Hyväsydäminen ja rohkea mustalaistanssija kerää romanttista huomiota ankean tekopyhältä tuomarilta, tämän Notre Damen katedraalin kelloja soittavalta epämuodostuneelta holhokkipojalta ja tämän kaartin kapteenilta.

Notre Damen kellonsoittaja on yhtäältä todella komea ja uskalias leffa mutta toisaalta myös kovin epätasainen tuotos. Sen synkät ja höpsöt elementit eivät ole tasapainossa keskenään, kun gargoilisidekickejä käytetään pakottamaan julma ja karu tarina ”lapsiystävällisempään” muottiin. Leffan katsominen on aina hieno kokemus, mutta sen kaksisuuntainen mielialahäiriö jättää siitä myös vähän ristiriitaiset tuntemukset. Usein Disneyn sankarittaret ovat suuri osa sitä miksi tykkään leffoista, mutta Notre Damen kohdalla en koe kovin suurta yhteyttä naispääosaan, joka jää mielestäni oikeastaan yhdeksi leffan heikommista elementeistä.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 2 »


Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 2

25.11.2015 kello 21:36

Edelleen elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro

Monien muiden renessanssisankarien tavoin Pocahontas etsii paikkaansa yhteisössään.

Kuten sanottu, Disneyn Pocahontas ei toimi historiallisena elokuvana, koska se ei käytännössä perustu historiallisiin faktoihin. Sen sijaan leffasta saa mielestäni enemmän irti, kun sitä katsoo symbolistisena fantasiana. En näe, että nimihahmon ympärillä välillä pyörivät neonväriset taikalehdet ovat varsinaisesti maaginen elementti, vaan pikemminkin symbolinen.

Esimerkiksi Pocahontasin ja John Smithin ensimmäisen tapaamisen aikana Pocahontas oppii ymmärtämään englantia kätevästi heti, kun vähän kuuntelee sydäntään ja lehdet lerpattavat ympärillä. Tämä on usein nostettu esiin leffan uskottavuutta murentavana taikahöpönä, mutta itse käsitän sen symboliseksi tarinankerrontaelementiksi. Viestinä on, että toista pystyy ymmärtämään kieli- ja kulttuurimuurin yli, jos oikeasti haluaa ja yrittää. Taikalehdet kieppuvat ruudulla aina, kun tapahtuu jotain symbolista, ikään kuin merkitsemässä tällaisia tärkeitä kohtia yleisölle. Ne ovat paikalla, kun Pocahontas ja tämän yhteys luontoon esitellään leffan alussa kielekkeellä seisoessa, kun hän kuuntelee tuulta, joka kertoo jonkin uuden lähestyvän, kun hän tajuaa unensa nuolen osoittaneen Smithiä kohti sekä kun hän hyvästelee miehen loittonevan laivan.

Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin tuttuun tapaan Pocahontasin persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia, ja nyt jatketaan eteenpäin roolitukseen, tärkeisiin suhteisiin ja sympaattisuuteen.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 4 »


Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 1

16.11.2015 kello 21:20

Elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro2

Intiaaniprinsessa rakastuu tutkimusmatkailijaan ja estää sodan heimonsa ja englantilaisten siirtolaisten välillä.

Disneyn Pocahontasilla ei ole kovin paljon tekemistä historian kanssa, mistä leffaa onkin kritisoitu kuuluvasti. Se jättää täysin huomiotta faktatietoja Pocahontasin elämästä, ja tarina on rakennettu historiallisesti epävarman John Smithin pelastamislegendan ympärille. Intiaanien kulttuurin kuvauksestakin on löydetty yhtä ja toista valitettavaa.

Mutta oli historiaa vanuteltu miten päin vain, kirjoitan Pocahontasista nimenomaan tämän leffan hahmona. Elokuva on ensimmäisiä näkemiäni Disneyn klassikoita ja hyvin mahdollisesti ensimmäinen, jonka näin elokuvateatterissa. Sillä on minulle valtava nostalgia-arvo, ei vain upean värisuunnittelun ja huikean musiikkiohjauksen vuoksi, vaan myös ja jopa ennen kaikkea nimihahmonsa vuoksi. Pocahontas on tavallaan lapsuuden sankarini.

Ja taas teksti venähti kaksiosaikseksi.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Nostalgia, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 3 »


Prinsessapäiväkirjat: Kiara

27.9.2015 kello 15:03

Elokuvasta Leijonakuningas 2 Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Kiara-intro

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 2 »


Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Overlord

3.9.2015 kello 20:52

Ains Ooal Gown / Momonga (Satoshi Hino)

Overlord-kalloukko

Videopelimaailmaan supervoimakkaan demoniruhtinashahmonsa kehoon jumiin jäänyt nuori mies.

Ains – alun perin nimeltään Momonga – on yksi niistä melkoisen harvinaisista tärkeistä anime- ja mangahahmoista, joilla ei ole ihmismäisiä kasvoja, joilla ilmehtiä. Yksi Overlordin vahvimmista puolista on se, miten tällainen kasvoton kallopäähenkilö on saatu elävöitettyä sarjan ilmeikkäimpien hahmojen joukkoon. Tärkeässä osassa tätä suoritusta on seiyuu Satoshi Hinon panos.

Ainsista luodaan mielenkiintoisen monikerroksinen hahmo hyvin yksinkertaisella tempulla. Hino puhuu Ainsin ajatusrepliikit kuin kuka tahansa narukäsipäähenkilöpoika miellyttävän pehmeällä ja nuorekkaalla äänellä. Näyttely kuulostaa tällöin rennolta ja luontevalta.

Sen sijaan kun Ains oikeasti puhuu ääneen, Hino käyttää matalampaa ja kumeampaa ääntä. Silloin hahmo kuulostaa oivallisen aidosti siltä, kuin yrittäisi kovasti puhua tavalla, joka ei välttämättä ole tälle aivan luonteva ja joka välillä meinaa hieman säröillä. Ains on auktoriteettihahmo ja johtaja, jota hänen alaisensa ihailevat, elleivät jopa jumaloi. Siksi RPG-nörtin on vähän pinnisteltävä pitääkseen olemuksensa tarpeeksi suureellisena ja vaikuttavana.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot  Tagit: , , Kommentteja: 0 »


Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: My Love Story!!

24.8.2015 kello 18:31

Takeo Gouda, Rinko Yamato ja Makoto Sunakawa

Mun-stoori!!

Järkäleen kokoinen ja massiivisen vahva Takeo ja siron suloinen Yamato ihastuvat toisiinsa. Takeon lapsuudenystävä Sunakawa tukee pariskuntaa taustalla.

Takeo, Yamato ja Sunakawa muodostavat kärjistetyn pääkolmikon. Kukin hahmoista on ennen kaikkea sympaattinen karikatyyri, ja näiden ääninäyttelijät onnistuvat korostamaan tätä entisestään.

Takuya Eguchi jylisee antaumuksella kaikkeen voimakkaasti reagoivana Takeona. Hän onnistuu helpon oloisesti tuomaan hahmon ääneen niin paljon massaa, että tämä kuulostaa uskottavalta valtavan ja hupsun hahmodesignin kanssa. Hahmo huutaa joka toisen repliikkinsä miehisen tunteikkaasti, ja Eguchi saa tämän kuulostamaan valtavan energiseltä. Takeon ääni ei kuitenkaan menetä suuruuttaan ja miehekkyyttään silloinkaan, kun hahmo puhuu rauhallisemmalla äänellä.

Megumi Hanin kimitys korostetun tyttömäisenä Yamatona taas tekee tytöstä hurjan söötin vaahtokarkkipalleroisen. Piipitys kuulostaa kuitenkin yllättävän miellyttävältä sitä tasaavan aivan keveän käheyden ansiosta. Oman charminsa hahmoon tuo sekin, että tämän korkea ääni menee hieman rikki aina tämän huutaessa, hengästyessä tai tunnekuohuillessa. Hanin ihailuntäyteiset ja ekstaattiset kuumotuskähinät tämän ajatellessa Takeota kuulostavat överiydessään aidosti hauskan vilpittömiltä.

Sunakawa ei höpöttele tai touhota turhia, vaan seuraa tilanteita tarkkaavaisesti ulkopuolisen asemasta. Nobunaga Shimazaki tuo hahmon kuivakkaan ja vähän tylsistyneeseen puhetapaan rauhallista lämpöä ja ystävällisyyttä. Näin normaalisti koleaa hahmotyyppiä edustava hiljainen ja fiksu sivustaseuraaja hahmo saakin välittömästi miellyttävän auran.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot  Tagit: , , , Kommentteja: 0 »


Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Gakkou gurashi!

17.8.2015 kello 20:13

Ääninäyttelijät eivät ole ihan ominta alaani, eikä heihin tule aina kiinnitettyä erikseen huomiota. Aika useinkin jonkun seiyuun näyttelysuoritus onnistuu kuitenkin tekemään huomaamattakin vaikutuksen. Kuluva kesän animesesonki on tarjoillut useitakin vakuuttavia ja joukosta erottuvia roolisuorituksia. Ajattelin siis käydä lyhyesti läpi tällaisia tapauksia seuraavien parin viikon aikana.

Megumi Sakura (äänenä Ai Kayano)

Megu-nee

Tuore opettaja jäi neljän oppilaan kanssa loukkuun kouluunsa zombiapokalypsin riehuessa ulkona.

Söötti ja helposti syrjään jäävä Megu-nee valloitti sydämeni viimeistään häneen keskittyvässä Gakkou gurashin eli Shcool-Liven kolmannessa jaksossa. Hän on ainakin tähän mennessä ollut ainoa sarjan hahmoista, joka on todella saavuttanut tunteeni ja sympatiani, vaikka onkin tavallaan koulutyttöjä syrjäisemmässä roolissa.

Ai Kayanon pehmeässä äänessä on valtavan paljon lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Kayano saa ilmaistua kauniisti myös Megu-neen epävarmuuden. Hahmo tiedostaa, ettei ole aina aivan tilanteen tasalla, vaikka hänen pitäisi opettajana olla automaattisesti johtajan roolissa ja hänellä pitäisi olla velvollisuus ja kyky suojella tyttöjä, joilla ei ole turvanaan ketään muuta aikuista. Silti hän jää usein piipertämään voimattomana taustalle, eikä hänellä ole tyttöihin nähden mitään auktoriteettia.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot  Tagit: , Kommentteja: 0 »


Prinsessapäiväkirjat: Nala

12.7.2015 kello 18:53

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Nala-intro

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 5 »


« Vanhemmat artikkelit // Uudemmat artikkelit »


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.