Vuosipäivän kunniaksi

Missing Link on juhlinut synttäreitään hyvin epäsäännöllisesti tässä vuosien varrella, riippuen ihan siitä, miten olen jaksanut ja ennättänyt asiaa erityisemmin muistaa ja siitä, olenko keksinyt jotain erityistä sanottavaa. Tänään tulee kuitenkin kuluneeksi huikeat kahdeksan vuotta, vaikka kirjoittelu ei olekaan ollut hetkeen ihan säännöllistä. (Sain muuten viime vuoden puolella blogin melkein kahdeksan vuoden olemassaolon jälkeen aikaiseksi esittelytekstin, jonka olemassaoloa en ole tainnut koskaan suuremmin rummuttaa.)

Merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä hieman talouteni mangakokoelmaa, josta keräilijäsieluni on melkoisen ylpeä ja jonka vuoksi en tahdo enää koskaan muuttaa, kun kuollut puu painaa niin hurjasti. Husbandon kanssa yhteisvoimin rakennettu kokoelma on paisunut tasaista tahtia, ja tällä hetkellä se käsittää ylläpitämäni Excel-taulukon mukaan 1966,5 pokkarin verran tavaraa alkuperäisinä noin parisataasivuisina japanilaispokkareina laskettuna.

Fyysisiä niteitä on joitakin kymmeniä vähemmän, koska englanninkielisissä julkaisuissa suositaan nykyään omnibus-muotoa, jossa kerätään yksiin kansiin useamman pokkarin verran sivuja. Omassa hyllyssä näitä löytyy nopealla silmäisyllä reipas viisikymmentä kappaletta. Lukumäärän höpsö puolikas johtuu siitä, että aina välillä hyllyyn jää roikkumaan joku puolentoista alkuperäispokkarin omnibus – tällä hetkellä syyllinen on Master Keaton 1.

Lisäksi samasta pokkarista löytyy joissain tapauksissa useampi kieliversio, koska hyllyissä on edustettu mangaa englanniksi, suomeksi, ranskaksi ja japaniksi (sekä muutama hassu ruotsiksi ja espanjaksi).

Hyllyjen järjestäminen on minun vastuullani (husbandolla on neuvonanto- ja veto-oikeus), ja kaikenlaiset uudelleenjärjestelyt ovat suurta huviani aina, kun joku hylly alkaa tilaongelmien takia näyttää sotkuiselta. Viimeisin suuri järjestelykierros oli viime syksynä, kun hankimme reippaasti lisää hyllymetrejä.

Eri tapoja järjestää mangahylly on tietysti monia. Aakkosjärjestys sarjan nimen mukaan tuntuu olevan suosittu tapa, ja tietysti ihan syystä, kun se tekee oikean paikan löytämisen kullekin nimikkeelle helpoksi. Itse en kuitenkaan ole siitä oikein koskaan tykännyt, koska minusta tuntuisi hassulta laittaa Nana ja Nana to Kaoru  tai Muotiunelmia ja Mushishi vierekkäin, kun sarjat ovat täysin eri maailmoista.

Aakkosjärjestys tekijän nimen mukaan olisi toinen vaihtoehto, joka mahdollistaisi sen, että saman tekijän tuotokset löytyisivät samasta paikasta. Aikaisemmin hyllyni ovatkin olleet ensisijaisesti mangakan mukaan järjestettynä. Uusin järjestelykierros käänsi ensisijaiseksi järjestysprioriteetiksi kuitenkin sen mangalehden, jossa sarja on ilmestynyt. Syynä oli lähinnä lehtituntemuksen kasvattaminen. Kun saman lehden sarjat ovat yhdessä, on helpompi sisäistää, millaisia sarjoja missäkin mangalehdessä pyörii.

Mangahylly_1

Shounen-hylly (klikkaamalla isommaksi)

Shounen-hyllyä on tilan takia sensuroitu Bleachin ja Naruton osalta, joista suurin osa on karkotettu pimeään loppusijoituspaikkaan sohvan taakse. Koska kyseisiä sarjoja ei kuitenkaan koskaan tule hiplailtua, on hyllyyn jätetty vain muutama edustaja näön vuoksi. Alin hylly on varattu isoille möhkälejulkaisuille jotka eivät muualle mahtuisi, ja sinne on eksynyt ilman erityisen hyvää syytä myös Natsume Onon tuotanto ja erinäisiä muita taiteellisesti ansioituneita seinen-teoksia.

Puukuosinen hylly on vähän höpsösti eri näköinen kuin muut valkoiset mangahyllyt, mutta onneksi sisustussilmä on meillä molemmilla vähäsen sinne päin, joten epäsointu ei suuremmin häiritse. Olkkarin jakajana toimiva Ikean torni huojuu vähän pelottavasti aina, kun käsittelen vähän ylempänä olevia pokkareita, joten olen ristinyt sen Huojutorniksi. Jatka artikkelin ”Vuosipäivän kunniaksi” lukemista

Kannesta kanteen: Magi

Shinobu Ohtakan Magi on jo pitkään kiinnostanut minua erityisesti kansiensa ansiosta, vaikken olekaan vielä uskaltanut vastata kansien kutsuun sarjan huiman pituuden takia – yli 30-osaisia sarjoja kun tulee harvoin luettua. Toistaiseksi sarja on siis tuttu vain animen ensimmäisen kauden kautta, mutta enköhän jossain vaiheessa saa kerättyä tarpeeksi urheutta ottaakseni mangan työn alle. Ainakin mieli tekee kovasti joka kerta, kun näen jonkun sarjan kansista.

magikannet

Aggressiivisia taustavaloja, dramaattisia tilanteita ja överipowerihahmodesigneja. Uuuuh kyllä!

Kuten The Demon Prince of Momochi Housessa, myös Magissa kannet luovat sarjalle vahvan identiteetin. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, miten aggressiivisesti Ohtaka käyttää valon ja varjon välistä kontrastia. Valaistut kohdat ovat poikkeuksetta hohtavan ylivalottuneita, ja varjokohdat taas hyvin vahvasti varjostettuja. Tällainen voisi näyttää sotkuiselta, mutta Ohtaka löytää hyvin tehokkaan tasapainon valo-varjo-kontrastilleen, ja tuloksena kannet näyttävät erityisen voimakkailta. Kontrastiefektiä ja kansista huokuvaa dramatiikkaa vain voimistaa se, että kansia koristavat hahmot poseeraavat yleensä vastavaloon, jolloin näiden kasvot jäävät suureksi osaksi varjoon.

Lisäksi Magin kannet tuntuvat usein kuvaavan tilanteita. Suurin osa niistä ei näytä minusta siltä, että hahmot on asetettu poseeraamaan kanteen irti kontekstistaan (toisin kuin vaikkapa Momochi Housessa), vaan kuvat tuntuvat enemmän siltä kuin ne olisi napattu suoraan jostakin mangasta löytyvästä kohtauksesta, jossa hahmo näyttää erityisen siistiltä ja on tekemässä tai sanomassa jotain tärkeää. Useimmat kansista saavat minut miettimään, että ”Oooo mitähän tuossa kohtauksessa tapahtuu ja kukahan tämä hahmo on ja miksi sillä on tuollainen ilme kohta on varmasti tapahtumassa jotain tosi jännää!”

Valo-varjo-kontrastin superkorostaminen ja kannessa pönöttäviin hahmoihin ladattu tilannetuntu saavat kannet näyttämään äärimmäisen intensiivisiltä ja kutkuttavilta. Koska olen dramatiikkasyöppö, ahmin tällaista kuvastoa fiilismittari täysillä. Olen ihan vain kansien vuoksi vakuuttunut siitä, että Magi on todella mielenkiintoinen sarja ja täynnä mielenkiintoista hahmosisältöä, vaikka (sinänsä ihan kelpo) anime ei varsinaisesti jättänyt yhtä hypentäyttä kuvaa. Ohtakan vastustamattoman ylilyöty hahmodesigntaju käy myös hyvin selvästi ilmi kansista. Kaikki nuo hiusjutut, kampaukset, korut, aseet, propit, panssarit, vatsa- ja rintalihakset, pussilahkeiset housut, antoisat kaula-aukot ja muu asiaankuuluva stimuloivat mielikuvitustani erityisen miellyttävästi.

Muutama kansista ei tosin oikein tunnu sopivan sarjan pääasiassa yltiodramaattiseen kansityyliin. Pokkarit 8 ja 17 tuntuvat olevan melkein eri sarjasta, koska niistä puuttuu se dramaattinen tykitys, joka tekee muista kansista niin kiinnostavia. Nämä ovat toisaalta onneksi vain harvoja poikkeuksia tykityskuvien joukossa.

Postaukseen valikoituneet kannet ovat Kurokawan ranskajulkaisusta, jonka logo sopii mielestäni Magin sarjan ja kansien fiilikseen erityisen hyvin. Pidän logosta enemmän kuin Vizin englantijulkaisun ja Shogakukanin alkuperäisen japanijulkaisun logoista, jotka ovat tyyliltään jotenkin kömpelönvaltavia. Toisaalta ranskajulkaisussa kuvien taustan päälle on pastettu hupsut labyrinttikuviot. Ne toisaalta vahvistavat yhtenäistä lookkia mutta toisaalta peittävät taustat alleen tyhmästi.

Ei hitto, tämän kirjoittamisen jälkeen tuli ihan mahdoton into aloittaa sarjan lukeminen. Vielä joku päivä…!

Kannesta kanteen: The Demon Prince of Momochi House

Aya Shouoton fantasiasohjo The Demon Prince of Momochi Housen kannet ovat innostaneet siitä lähtien kun näin ykköspokkarin ensimmäisen kerran. Sarjan kannet antoivat tässä hiljattain myös inspiraation kirjoittaa lyhyesti sen ja tulevaisuu muutamien muidenkin mangojen kansikuvista ja -suunnittelusta. Mangakansissa minua kiinnostaa erityisesti se, millaisen mielikuvan kannet antavat sarjasta ja miten hyvä kansisuunnittelu voi kaapata kiinnostuksen tosi voimakkaasti.

momochikannet

Heleitä värejä ja tummia yksityiskohtia. Vizin kansilogo on myös miellyttävä.

Momochi House -pokkareita katsellessani tuli mieleeni, että toisinaan mangan kannet ovat yksinkertaisesti niin onnistuneet ja säväyttävät, että sarjaan on ihan pakko tutustua. Shouoton sarjat eivät ole aiemmin kiinnostaneet minua oikein millään tasolla, mutta Momochi Housen kansissa on niin paljon vetovoimaa, että pakko oli kokeilla, ja niiden alta löytyikin ihan toimiva sarja.

Erityisesti kansissa hurmaa niiden lempeän vaalea mutta voimakkailla yksityiskohdilla korostettu värisuunnittelu. Kaikki sävyt kussakin kannessa on valittu tarkasti sopimaan yhteen. Eri pokkarien kannet taas muodostavat kauniin kokonaisuuden, sillä niissä on käytetty pääasiassa eri värien samoja vaaleanhelakoita sävyjä, ja toisaalta tummemmalla sävytetyt yksityiskohdat tasapainottavat kokonaisuutta, joten kokonaisuus ei näytä liian hailakalta. Minua ilahduttaa aina, kun mangasarjan jokaisen pokkarin kansi tuntuu kuuluvan samaan kokonaisuuteen, ja tässä sarjassa se näkyy kiitettävän vahvasti.

Yhtenäisyyttä kansien välille tuo valoisan värisuunnittelun lisäksi myös se, että jokaisessa kannessa toistuvat ylimaallista tuntua ja ajatonta herkkyyttä tuova auringonvarjoteema sekä samat haaleat taustakuvioinnit. Lisäksi hahmojen asettelu painottuu aina kansien oikealle puolelle ja tuuli puhaltelee kaikissa kuvissa tuoden niihin liikettä. Kansissa myös toistuu sama henkeäsalpaava yksityiskohtaisuuden taso hahmojen vaatetuksessa ja asusteissa. Yksityiskohtia on paljon, mutta ne ovat niin pieniä, etteivät kuvat tunnu täyteen ahdetuilta. Myös selkämykset näyttävät hyllyssä harmonisilta.

Tällainen ulkoinen kansien yhtenevyys tuo sarjalle identiteettiä. Kannet luovat sisällöstään kuvan hyvin määrätietoisena sarjana, joka tietää täsmälleen, millainen haluaa olla ja millaisen kuvan itsestään haluaa antaa. Kannet maalaavat tarinaa, joka on täynnä eteeristä tyyneyttä, taikaa ja etäisen kohtalokkaita nättipoikia, mutta vaaleiden sävyjen ansiosta myös arkista lempeyttä. Varsinkin viidennen kannen muita tummemmat ja räikeämmät sävyt tuovat kansien antamaan kokonaisvaikutelmaan myös hieman uhkaavuuden ja sitä kautta jännityksen sävyä.

Tykkään myös siitä, ettei sarja ole jämähtänyt yleiseen kansityyliin, jossa jokaisessa kannessa esitellään yksi uusi hahmo. Momochi Housen kansiin tulee mukavasti asettelullisesti variaatiota siitä, että osa kansista tarjoilee kaksi hahmoa ja kertoo jotain näiden välisistä hahmokemioista.

 

Hetkestä hetkeen – lisää berserkkihetkiä ja mehukkaita katseita

Kazuya Minekuran taisteluneoshounensarja Saiyuki Reload kuuluu suosikkimangoihini muun muassa sen takia, että Minekura on todella hyvä hahmohetkien toteuttaja. Sarjan seitsemännessä osassa puhkeaa sen suurin kriisi, kun normaalisti iloluontoisen ja lapsekkaan Gokun demonivoimat heräävät ja hän muuttuu verenhimoiseksi, kaiken ympäriltään tuhoavaksi jumalolento Seiten Taiseiksi. Normaalisti ikityyni ja itsensä hallitseva Hakkai poistaa omat voimanrajoittimensa pärjätäkseen Seiten Taisein massiivisille voimille, ja muodonmuutoksista seuraavat turpakäräjät ovat soveliaan eeppiset.

Pääporukan yrmy keskushahmo Sanzo on teillä tietymättömillä kohtauksen aikana, ja tiimin rempseä paha poika Gojyo joutuu sivustakatsojan rooliin, kun hänen puoli-yookai-voimillaan ei tungeta mukaan yookai-Hakkain ja Seiten Taisein väliseen supertappeluun. Kohtaus ei kuitenkaan ole pelkkää tappelua, vaan sen kantavana voimana toimivat Hakkain ja Gojyon väliset pienet vuorovaikutushetket. Kohtauksen sisältä erityisen vaikutuksen tehneet kolme pientä hetkeä keskittyvät Hakkain ja Gojyon väliseen siteeseen.

berserk-hakkai1

Tuijotuskisa on yksi Minekuran parhaista suosikkikerrontakikoista. (Klikkaamalla isommaksi.)

Ensimmäinen hetkistä on, kun Hakkai päättää poistaa voimanrajoittimensa ja pyytää Gojyota pysäyttämään hänet, jos hän menee berserkiksi rajoittimien poistamisen takia. Gojyo tarttuu Hakkain kyynärvarteen ennen kuin tämä ehtii poistaa rajoittimet korvastaan. Hetken kummatkin vain tuijottavat toisiaan ennen kuin Gojyo päästää irti. Rakastan tämän hetken intensiivisyyttä, kun kumpikaan ei sano mitään, mutta parin välillä tapahtuu kuitenkin niin paljon.

Haluaapa Gojyon ja Hakkain välejä ajatella sitten romanttisena tai platonisena sielunkumppanuutena, tuijotuskilpa sisältää niin paljon historiaa ja tunnetta, että yhteyttä poikien välillä ei voi olla huomaamatta. Minekura on äärimmäisen hyvä rakentamaan kohtauksia niin, että vaikka hahmojen ilmeet eivät värähtäisikään, lukijalle välittyy hyvin selvä kuva näiden tunteiden voimakkuudesta.

Se, että Gojyo päästää lopulta mukisematta irti, ilmaisee, että hän tietää alusta asti, ettei hänen estelynsä pysäytä Hakkaita. Rajoittimien poistaminen on ainoa tapa pelastaa berserkki-Goku ja valtava määrä sivullisia uhreja. Silti Gojyo haluaa tuoda esiin protestinsa, varmistaa ettei muuta keinoa todellakaan löydy ja ihan vain luoda yhteyden Hakkaihin, kun tilanteessa kummittelee selvästi mahdollisuus siihen, ettei Hakkai palaa taistelusta omana itsenään.

Minekuran pojat ovat harvoin suorasanaisia, eikä tässäkään hetkessä Gojyo sano mitään, mutta ele välittää kuitenkin selvän viestin Hakkaille siitä, ettei Gojyo tahdo menettää toveriaan. Jatka artikkelin ”Hetkestä hetkeen – lisää berserkkihetkiä ja mehukkaita katseita” lukemista

Liebster Award

Viime aikoina suomi-blogeissa on kierrellyt ilmiö nimeltä Liebster Award, ja kuun alussa Court of Eleanorin Eleanor antoi tunnustuksen Missing Linkille, kiitoksia tästä ja hauskoista kysymyksistä!

liebster

Tunnustuksen tarkoituksena on jakaa huomiota vähemmän tunnetuille blogeille, ja tunnustukset kiertävät blogin pitäjältä toiselle seuraavien sääntöjen mukaisesti:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Koska hauskat kiertokirjeet ovat hauskoja, jaan tunnustusta seuraaville blogeille:

Afureko
Animepyon
Hyvät, pahat ja otakut
Wasurenagusa
Pyörivä nuoli
Kalevala Snark

Lukijamäärien kelvollisuudesta en tiedä, Afureko ainakin on aika tunnettu ja vakiintunut, mutta olennaisin kriteeri on, että ajattelin, että näillä tyypeillä voisi olla hauskaa vastata kysymyksiin ja heidän vastauksensa voisi olla hauskaa lukea. Joukossa on vähän erityyppisiä blogeja, mutta ainakin niitä yhdistää pitäjien ihastus fiktioon, joten sitä käsittelevät kysymyksenikin. Jos kysymykset tuntuvat hauskoilta niin niihin saa toki vastata kuka tahansa blogini lukija omassa blogissaan, kommenteissa tai vaikka Twitterissä.

Tunnustuksen saajat voivat siis halutessaan jakaa sitä eteenpäin ja/tai vastata alla esittämiini kysymyksiin tai osaan niistä fiiliksen mukaan:

1. Lapsuuden suosikkiteos, joka ihastuttaa, viihdyttää ja/tai tekee vaikutuksen edelleen?
2. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita negatiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
3. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita positiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
4. Viimeisin kuluttamasi teos, joka kosketti sieluasi syvästi?
5. Teos, josta olisit halunnut kaikella sydämelläsi pitää mutta et vain pysty?
6. Teos, josta et olisi ikinä uskonut pitäväsi, mutta päädyit yllättäen tykkäämään kuitenkin?
7. Onko fiktiohahmo saanut sinut joskus syvästi liikuttumaan? Jos niin kuka?
8. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen jännittävän visuaalisen toteutuksensa takia?
9. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen musiikkiensa takia?
10. Teos, jossa on viehättänyt erityisesti maailmanrakennuksensa/lorensa takia?
11. Kolme kivointa Disney-neitoa? (Sori spesifisyys mutta tämä on tärkeää!)

Alla sitten Eleonorilta saamani kysymykset ja vastaukset:

Jatka artikkelin ”Liebster Award” lukemista

In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?

Moyoco Annon viime vuonna englanniksi julkaistusta, alun perin vuoden 1997 In Clothes Called Fat -mangasta on vaikea löytää internetin syövereistä pahaa sanaa. Tuntuu siltä, että moni julkaisuun tutustunut mangabloggaaja on ylistänyt teoksen kattoon (vaikka toki parin soraäänen mielestä se on vain ok).

Tarina kertoo Nokosta, reippaasti ylipainoisesta nuoresta naisesta, joka saa jatkuvasta ahdistuksestaan pakko-oireisia ahmimiskohtauksia ja joutuu työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Poikaystäväkin pettää ja on Nokon kanssa vain tunteakseen itsensä hienoksi ihmiseksi. Mies käy jopa väkivaltaiseksi Nokon heiveröisten laihdutusaikeiden edessä. Lopulta Noko päätyy laihtumaan bulimian avulla, mutta elämä ei siltikään näytä valoisammalta.

fat-clothes-kansi

Kansi kuvaa lukufiilistä erittäin hyvin.

Kirjan saama suitsutus on hämmentänyt minua lakkaamatta, koska itse pidin tarinaa äärimmäisen epämiellyttävänä, ihmisvihaisena ja tyhjänä. On toki hyvä nähdä vaihteeksi lihava naispääosa, ja ylle linkatuissa arvosteluissa on esitetty hyviä pointteja siitä, mikä tekee tästä mangasta tärkeän. Kunnianhimoisen raisu ja säälimätön kerronta sekä laihuutta ihannoivan ja pinnallisen naiskuvan kritiikki ovat sinänsä hienoja lähtökohtia, joten ymmärrän periaatteessa teoksen saamaa arvostusta. En vain kykene tulkitsemaan tarinaa niin, että voisin itse arvostaa sitä.

Jatka artikkelin ”In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?” lukemista

Ostoystävän matka Tokioon, osa 2: Mangalehtiä, Minekuraa ja figuuri

Tänään tarjolla lisää pohdintoja Tokion-reissun ostoksista. Viimeksi mietin Animate-kauppoja, taidekirjoja ja oheistuotekilluttimia, ja anime- ja mangatouhotukset ovat edelleen keskiössä. Kuroshitsuji-varoitus pätee yhä, vaikka vähän muutakin löytyy.

Kuvia saa klikkaamalla isommiksi.

Mangalehdet

Kuroshitsujin kotilehti GFantasyn uusin numero piti ostaa ihan vain siksi, että Yana Toboson piirtämä hehkuvan turkoosi Kuroshit-kansi erottui yhtenäisen vaalealla ja yllättävällä värimaailmallaan lehtihyllystä aivan upeasti. Varsinkin Ikebukuron Animaten valtavat GFantasylle omistetut hyllyrivit näyttivät läpitunkevassa vaaleansinisyydessään vaikuttavilta. On hauskaa nähdä Tobosolta välillä tällaisia kirkkaampia kuvia, kun sarjan yleisilme on melko synkkä. Lehden uusi Kuroshit-chapteri tuli selattua läpi, ja puumaneito ilahtui Cielin kylpykohtauksesta. Kasva hienoksi mieheksi Ciel, odotan sinua! ;__;

GFantasy

GFantasyn kansien ehdotonta parhaimmistoa.

Jatka artikkelin ”Ostoystävän matka Tokioon, osa 2: Mangalehtiä, Minekuraa ja figuuri” lukemista

Mitä tulee, kun lumi sulaa?

Kevät tietenkin!

Natsuki Takayan modernin shoujon klassikko Fruits Basket on varmaan monelle harrastajalle nostalginen sarja, olihan se ensimmäisten länsimaissa suurta mainetta saaneiden tyttömanganimikkeiden joukossa. Itse muistelen sarjaa lämmöllä aina, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia pois. Kun menneellä viikolla takatalvipyrytys musersi aurinkoisen viikon jälkeen pääkaupunkilaisten lämpöä odottavat sielut, kevään kaipuu ponnahti rintaani erityisen voimakkaasti.

Nyt kun sateet ovat taas tehneet lumista suurimmaksi osaksi selvää jälkeä, voin kevään kunniaksi naputtaa vähän juttua iki-ihanasta Furubasta. Pistän sarjan keskiössä pyörivän kiinalaisen horoskoopin eläinten hengillä kirotun Souma-suvun jäsenet järjestykseen inhokeista suosikkeihin.

Sarjaa leimaa hahmojen kannalta tietty kaksijakoisuus, jonka puitteissa Takayan kehittyminen tarinankertojana näkyy kovin selvästi varsinkin hahmojen käsittelemisessä. Furuban alkupuolella kaikki hahmot aloittavat niin syvältä omasta stereotyypistään, että on hankala uskoa, että siellä mitään oikeaa hahmoa onkaan. Kutakin hahmoista dominoi jokin oikku, joka tekee tästä söpön ja hassun. Sarjan puolivälin jälkeen Takaya ryhtyy kuitenkin tasoittamaan näitä rankkoja hömpsöilypiirteitä ja tuomaan esille enemmän hahmojen elämässään kohtaamia vaikeuksia. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat uudet hahmot ovat alusta asti vähemmän liioiteltuja ja syvemmällä otteella kirjoitettuja. Siksi he saavat osakseen myös vähemmän kehitystä.

Onkin todella sääli, että animeversiointi sarjasta loppuu juuri siihen pisteeseen, jossa homma alkaa muuttua. Sarja muuttuu söpöstä mutta överiydessään vähän rasittavasta höttösohjosta aidosti kiintoisaksi psykologiseksi tarinaksi, ja rupeaa todella käsittelemään hahmoja ja näiden ongelmia.

Aloitin Furuban lukemisen joskus vuonna nappi ja haarukka, ja sain sen päätökseen kuutisen vuotta sitten, joten aivan tuoreimmassa muistissa homma ei ole. Tästä postauksesta olen naputtanut tosin suuren osan jo kolme vuotta sitten, ja teksti on jäänyt luonnoslimboon vuosiksi, joten nyt voin hyvin mielin vihdoin päästää pätkän lentämään vapaana internettiin. Tuleepahan joka tapauksessa sekin testattua, kuinka ikimuistoisia hahmot lopulta ovat.
Jatka artikkelin ”Mitä tulee, kun lumi sulaa?” lukemista

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 24

Jouluaatto on vihdoin täällä, ja Missing Linkin joulukalenteri saapuu päätökseensä jo neljättä kertaa! Koska aloitin kalenterin tekemisen lennosta marraskuun viimeisenä päivänä, oli luukkujen väsääminen joulu- ja koulukiireiden lomassa välillä vähän raskasta. Sain kuitenkin kalenterin myötä elää uudestaan monia ikimuistoisia hetkiäni tärkeän harrastukseni parissa, ja koko joulunodotus hurahti ohi pää ihan mahdottoman täynnä tunteita.

Olen tässä kalenterissa käynyt läpi muistoja mangoista, joihin olen törmännyt vuosina 2002-2013. Tänään on vuorossa aaton kunniaksi kourallinen sellaisia sarjoja, joihin liittyviä kokemuksia tulen varmasti muistamaan tältä vuodelta 2014.

Jatka artikkelin ”Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 24” lukemista

Mangamuistojen joulukalenteri: Luukku 23

Onani Master Kurosawa

luukku-22-onani-master-kurosawa

Rikoksia ja rangaistuksia.

Käsikirjoittaja: Katsura Ise
Piirtäjä: Takuma Yokota
Julkaisulehti ja -aika: Doujinshi, 2007-2009
Pokkareita luettuna: 4/4
Milloin löysin: 2009
Mistä kertoo: Luokkalaisiaan ylenkatsova yläastelainen Kakeru Kurosawa harrastaa tyttöjen vessassa masturboimista. Eräänä päivänä hän päättää rankaista koulukiusaajatyttöjä heittämällä mällit näiden koulupuvuille sillä välin, kun nämä ovat liikuntatunnilla. Tilanne rupeaa eskaloitumaan kiusatun tytön saadessa tietää touhusta.

Onani Master Kurosawa on todellinen yllättäjä. Hölmönällöstä alkuasetelmasta ei kannata hämääntyä, sillä omakustanteena toteutettu sarja ylittää helposti kaikki alkumetriensä nostattamat epäileväiset ennakko-odotukset.

Sarjan alku on kylmä ja kamala, täynnä aktiivista ja passiivista koulukiusaamista, ylemmyydentunteita, katkeruutta, kiristystä, välinpitämättömyyttä ja ilkeyttä. Päähenkilö itse on alussa sellainen ihmisvihaajaskitso, että sopisi loistavasti The Flowers of Evilin hahmokaartiin. Muutenkin alun lohduton tunnelma muistuttaa kyseisen teoksen nostattamia fiiliksiä.

Sarjan asenne alkaa kuitenkin ennen pitkää muuttua pikku hiljaa, eikä alussa kumuloituvista kamaluuksista seuraakaan odotettua kurjuudella ja pervoilulla mehustelevaa junaonnettomuutta. Päin vastoin, ennen kuin huomasinkaan, oli tarina alkanutkin kertoa rohkeudesta, toveruudesta, ystävyydestä ja vastuun ottamisesta. Juveniilistä höhöttelyalkuasetelmasta oli kuoriutunut yksi kypsimmistä ja elähdyttävimmistä kasvamisen kuvauksista, joihin olen saanut ilon tutustua.

Sarja ei koskaan äidy vaaleanpunaisessa hattaramassassa loikkimiseksi, vaan pitää jalkansa tiukasti maassa. Silti sen viesti on mieltäylentävän positiivinen. Kukaan hahmoista ei ole menetetty tapaus, vaan tehdyt virheet voidaan hyvittää ja niistä voidaan päästä yli. Synninpäästö ei kuitenkaan tule pahantekijöille ilmaiseksi, vaan sen eteen on tehtävä töitä.

Onani Master Kurosawalla ja The Flowers of Evilillä on paljonkin yhteistä, mutta edellisessä hahmot alkavat ennen pitkää tehdä oikeita valintoja, kun taas jälkimmäinen rypee omassa kamaluudessaan ja on siitä ylpeä. Selvästi amatöörimäisemmällä otteella piirretty mutta silti tehokkaasti sanottavansa ilmaiseva doujinshi päihittääkin kamaluuspröystäilyn kuusinolla. Takuma Yokota ja Katsura Ise ovat loihtineet kaikkien odotusteni vastaisesti liikuttavan tarinan, joka uskoo ihmisiin ja tuntuu hyvältä mielessä ja sielussa.