Kategoriat
Anime Avautuminen Hype Manga Vertailu

Kalsean viileää ja höyryävän kuumaa

Edit 13.5. kolmelta aamuyöstä: lisäsin kaksi kappaletta tekstiä postauksen loppuun, koska vertailulta puuttui loppuyhteenveto. Hups.

Palasinpa tässä hiljattain kahden vanhan tutun BL-teoksen pariin, joista toinen tuntuu heikkenevän jokaisella visiitillä ja toinen sen kun voimistuu. Tällä kertaa huomasin, että näillä kahdella sarjalla on asetelmiensa puolesta kuitenkin paljon yhteistäkin. Kumpaakin myös kansoittavat kovat, miehekkäät miehet ja kummatkin väistävät oivallisesti poikarakkaussarjoille tyypillisen herkänpöhnäisen söpöilyn.

Hyytävä skifikertomus ja polttava vankilatarina ovat yhtenevistä asetelmistaan huolimatta kuin yö ja päivä.

Rieko Yoshiharan 80-luvun jälkipuoliskolla kynäilemää skifiympäristöön sijoittuvaa kevytromaani- eli ranobesarja Ai no Kusabia muistetaan BL-piiressä lämmöllä, sillä siitä vuonna 1992 tehty kaksiosainen OVA on pitkään ollut ainoita kelvollisia BL-animesovituksia. Dystooppisen oloista teknomaailmaa pyörittävät superälykkäiksi modatut pitkät ja arvokkaat ”blondit”, jotka pitävät viihdykkeenään ”lemmikeiksi” kutsumiaan seksikkäitä ihmisyksilöitä. Yhteiskunnan alamaailmaa taas kansoittavat jengijätkät, joilla ei ole elämässä muita valtteja kuin katu-uskottavuutensa. Luonnollisesti tarina kertoo tulisesta jengipomo Rikistä, joka päätyy sattumusten kautta kaupunkia johtavan blondi Iason Minkin lemmikiksi.

Mika Sadahiron yaoimangan Kylmäksi ringiksi tituleeratussa 2000-luvun alkupuolen vankiladraama Under Grand Hotelissa eli napakammin UGHissa jenkkiputkaa pomottava nuori huumekingi Sword Fish taas nappaa uudeksi nartukseen vankilaan juuri naisystävänsä aviomiehen taposta passitetun japanilaissyntyisen Sen Owarin. Syntyperänsä takia slummipukarina yhteiskunnan alinta kastia edustava Riki ja tuoreena, osastonsa ainoana japanilaisena vankilayhteisön pohjasakkaan lukeutuva Sen joutuvat tarinoissa ympäristöjensä karismaattisten johtohahmojen armoille hyvin asetelmallisesti samantapaisiin suhteisiin. Silti näiden rankkojen tarinoiden toteutukset eivät voisi juuri enempää erota toisistaan.

Kategoriat
Anime

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.

Kategoriat
Anime Blogi

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]