Ennen äänenmurrosta

2.4.2011 kello 22:16

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 14 »


Täydelliseen mangaan tarvitaan…

4.8.2009 kello 22:10

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot, Manga, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 4 »


Kuroshitsuji OP – Monochrome Kiss

15.2.2009 kello 23:07

Anime-openingit tuntuvat usein jäävän valitettavan sivuun analyyseistä, vaikka niistä löytyy toisinaan suurestikin sisältöä.  Senpä takia seuraan Eternalin jalanjälkiä ja nappaan arvioitavakseni Kuroshitsujin introvideon, jonka taustalla pyörii SIDin Monochrome Kiss. Video oli todella positiivinen yllätys minulle, ja toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, miten hyvä ja merkityksillä kyllästetty intro voi nostaa edustamansa sarjan arvoa. Käytän tulkinnassani apuna myös kuvateksteihin sijoittamiani lyriikoiden englanninkielisiä käännöksiä.

kuroshitsujiop_06

kuroshitsujiop_08

Intro alkaa hehkuvalla, pyörähtelevällä pentagrammilla, joka paljastuu demonibutler Sebastianin ja orvoksi jääneen kreivi Ciel Phantomhiven välistä sopimusta symboloivaksi kuvioksi Sebastianin kämmenselässä. Pentagrammin reunasta alkaa valua verta, josta muodostuu valkoiselle alustalle Kuroshitsujin nimilogo.  On melko selvää, että veripisarat tippuvat itse asiassa sopimuksesta ja symboloivat sen luonnetta ja sitä kautta Sebastianin ja Cielin välistä suhdetta, johon veri tuo heti kättelyssä hyvin uhkaavan sävyn. On mielestäni erittäin tyylikäs yksityiskohta, että nuo symbolisesti merkittävät veripisarat tahraavat puhtaan valkoisen alustan punaiseen ikään kuin turmellen sen. Ajatusta jonkin puhtaan turmeltumisesta voisi soveltaa myös Cieliin, joka ennen vanhempiensa kuolemaa ja siitä seurannutta sopimusta paholaisen kanssa oli ilmeisesti aivan tavallinen pikkupoika.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Anime, Musiikki  Tagit: , , , , Kommentteja: 4 »



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.