Kuukausi: tammikuu 2010

Talven 2010 ensivaikutelmia: Hanamaru Kindergarten & Katanagatari

Hanamaru Kindergarten

Matilda oli paljon uskottavampi lapsinero kuin Hii-chan.

Ensimmäiset kolme jaksoa lastentarhasöpöilystä ovat luoneet varsin uskottavan illuusion siitä, että kyseessä on itsenäisen sarjan sijaan vain K-On!in kakkoskausi. Jokaisen hahmon stereotyyppisen söpöt ominaisuudet on tykitetty niin överiksi, että sarjan yleinen söpöys tursuaa korvista ja mädättää purukaluston. Varsinkin lapsinerosta käyvä Hii-chan on superälykkyydellään ja sitä kontrastoivalla spontaanisuudellaan ja cosplay-fiksaatiollaan selvä toisinto K-Onin Miosta, jonka suksee perustuu myös useille jo itsessäänkin söpöille, näennäisesti vastakkaisille ominaisuuksille, jotka epätyypillisesti, mutta todella läpinäkyvän tarkoitushakuisesti ja käsikirjoitetusti on yhdistetty kokonaisuudeksi, joka takuuvarmasti räjäyttää otakupankin ja toisenkin.

Hahmopuolella ylilyönnit tulevat jakso jaksolta selvemmiksi ja stereotyypit istuvat koko ajan tiukempaan sen sijaan, että sarja yrittäisi lähteä uusiin suuntiin niiden kanssa. Miespuolinen päiväkotiope Tsuchida on tietysti saamaton ja vähän ujo, mutta tosi hyväsydäminen pelinörtti, joka ei oikein osaa huolehtia itsestään eikä uskalla tunnustaa tunteitaan ihastukselleen, tarhatätikollega Yamamotolle. Jälkimmäinen ei taas luonnollisesti näe Tsuchidan ilmiselvää ihastumista, koska söpö ihastus ei tietenkään voi koskaan noteerata epäonnisen kosijansa tunteita, ettei kiveen kaiverrettu status quo murtuisi. Tsuchidaan ihastunut pikkuinen Anzu-tyttö puolestaan riipii hermoa pamppailevalla ja jälleen täysin ylikirjoitetulla pirteällä mukalapsellisella esiseksuaalisuudellaan. Muutkin hahmot asettuvat siististi kliseisiin muotteihinsa, ja kaikki kommunikoivat pilkulleen ihmissuhdeanimekliseiden oppikirjan mukaan.

Silti olen saanut alas kolme jaksoa, ja varmaan yritän sinnitellä pitempäänkin tämän kanssa. Välillä ylisöpöily kuitenkin toimii ja Tsuchidan miellyttävän tasavertainen ja jopa yllättävän pätevä ja luonnollinen suhde lapsiin on ihan kivaa katsottavaa aina silloin, kun Anzu ei ole paikalla julistamassa kuolematonta rakkauttaan poikaparkaa kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut, että kun sarjalla on pokkaa sijoittua lastentarhaan, sillä olisi rahkeita myös muuhun kuin kliseiden mielikuvituksettomaan ja kritiikittömään tarjoiluun uudessa ympäristössä.

OP ja ED

Intro on ihan nätti ja sopii sarjan fiilikseen kuin nyrkki joka toivottavasti mutta epätodennäköisesti jossain vaiheessa poksahtaa Anzun pään läpi, mutta itse jaksojen tavoin pätkä on tarpeeksi turha ollakseen herättämättä mitään muuta tuntemusta kuin lievää söpöstelysympaattisuutta ja lievää sokerikuorrutuksesta aiheutuvaa ellotusta. Outrot näyttäisivät vaihtelevan jaksoittain, mikä on varsinkin harvinaisuudessaan oikein kiva ratkaisu, mutta siinä vaiheessa kun pääsen jakson loppuun asti, olen niin täynnä söpösöpösöpösöpöä, ettei arvostusta tahdo jäädä edes ideatasolla hienolle kakkosjakson outron avaruusseikkailuparodialle.
Jatka artikkelin ”Talven 2010 ensivaikutelmia: Hanamaru Kindergarten & Katanagatari” lukemista →

Episodipostauksista

Animeblogeja oltiin jossain vaiheessa kovasti jakamassa karkeasti ottaen episodiblogeihin ja editoriaaliblogeihin, joista edelliset keskittyvät julkaisemaan jaksokohtaisia postauksia kirjoittajien kulloinkin seuraamista sarjoista ja jälkimmäiset painottuvat etsimään yleisempiä aiheita animen piiristä. Editoriaalipainotteisten animeblogien postaukset tuppaavat myös ainakin yleisen käsityksen mukaan olemaan pitempiä ja analyyttisempiä kuin ajankohtaisia sarjoja jaksoittain seuraavat blogit. Viime kädessä edisodiblogaajat mielletäänkin usein animeväen vähämielisemmäksi fanipoikalaumaksi ja niiden muiden postausten kirjoittajat nirppanokkaisiksi elitisteiksi. Aivan viime aikoina en ole enää itse törmännyt tähän jakoon niin paljon kuin vielä jokin aika sitten, ja hyvä niin, sillä moisen kahtiajaon tarkoituksenmukaisuus ja kuvaavuus eivät ole kovinkaan vahvoilla (on esimerkiksi koko joukko blogeja, jotka eivät sovi kumpaakaan ryhmään tai sopivat osittain molempiin).

Mainitussa jaottelussa on kuitenkin mielestäni mukana myös totuuden siemen, sillä blogit todellakin monesti erikoistuvat joko episodipostauksiin tai muunlaisiin postauksiin. Elitisti-ihmiset tuntuisivat saavuttaneen keskenään jonkinlaisen konsensuksen siitä, ettei episodipostauksissa ole mitään ideaa, ainakaan sillä kaavalla kuin episodiblogit niitä suoltavat samaa tahtia seuraamiensa sarjojen viikoittaisen esittämisen kanssa. Toisaalta ajankohtaiset ja sekä kirjoittajan että lukijan puolella helposti käsiteltävät episodipostaukset eittämättä vetävät enemmän lukioita kuin niskalimalla väännetyt koukeroiset analyysit, ja ainakin amerikkalaisilla blogaajilla tuntuisi olevan suurtakin päähänpinttymää lukijamäärien kasvattamisen kanssa.

Itse pidän episodipostauksista. Yleensä katsottuani animejakson luen mielelläni muutaman muunkin harrastajan mielipiteen siitä. Yleensäkin hakeudun aina fiktion parissa viihdyttyäni lukemaan tai kuulemaan muiden ajatuksia kyseisestä teoksesta, olipa se sitten animejakso tai -sarja, manga-tankoubon, romaani, elokuva, tv-sarjan jakso tai lavataide-esitys. Muiden ajatusten suhteuttaminen omiin ajatuksiini on jo pitkään ollut suuri huvini – on mielestäni äärettömän mielenkiintoista nähdä eroja ja samuuksia ihmisten mielipiteissä ja miettiä niiden syitä.

Jatka artikkelin ”Episodipostauksista” lukemista →

Talven 2010 ensivaikutelmia: Durarara!!, Ookamikakushi & Dance in the Vampire Bund

Hei, tänä talvena olen jopa aloittanut sarjoja. Heitän tänne kuukauden lopulla varmaan vielä toisen ensisilmäilypostauksen, koska näiden lisäksi kiinnostaa vielä muutama talven sarjoista, mutta tässä alkajaisiksi.

Durarara!!


Väisty, Päätön ratsumies, täältä tulee PÄÄTÖN PRÄTKÄNAINEN! Hardcorea.

Kuten mainittu Ookamikakushin yhteydessä, katsoisin ihan mitä tahansa, jos se näyttää tältä (kyllä, saman hahmosuunnittelijan ja ohjaajan Baccano! on katsottavaksi jonottavien sarjojen listallani). Mutta hehkutetaan nyt vielä – Durarara!! näyttää jumalaiselta, eikä edes vain hahmodesignin ja yleisen urbaanin tyylin takia, vaan animaatiossakin on ihan kulutettu budjettia.

Ensimmäinen jakso on onneksi muutenkin varsin mielenkiintoinen, joskin nyypiö-muuttaa-uuteen-kaupunkiin-ja-tapaa-heti-kaikki-tärkeät-ihmiset-ja-muut-päättömyydet-kuviossaan vähän turhan jäykkä ja arvattava. Ensimmäisen jakson sortuminen pelkäksi pohjustukseksi ei nyt kuitenkaan ole mitenkään anteeksiantamatonta, varsinkin kun tavatut henkilöt vaikuttivat kaikki ihan siisteiltä tyypeiltä. Allekirjoittaneen täytyi itse asiassa laittaa hetkeksi pauselle, kun keskuspojat heittäytyivät kolmen vuoden erossa olon jälkeen tavatessaan ihan hervottoman söpöiksi. Osakiitos tästä aina loistavalle kertojanyypän pirteästi höpöttävää lapsuudenystävää tulkitsevalle Mamoru Miyanolle. Muutenkin hahmopuolella tykkäsin myös siitä, että jopa legendaarisen päättömän prätkänaisen rangaistuksen kohteeksi joutuvan kidnappaajakoplan kuvaamiseen on jaksettu käyttää hetki niin, että mokomat vaikuttavat ihan oikeilta hahmoilta sen sijaan että heidät olisi lakaistu sivuun stereottyypisen rumina ja ilkeinä pikkupahiksina.

Suurena miinuksena esille nousi jakson sekavuus. Siitä ei pohjustusluonteisuudesta huolimatta selviä juuri lainkaan, mihin suuntaan tarinaa ollaan luotsaamassa ja millä eväillä (tai mistä se edes kertoo). Toisaalta arvostan turhan ja läpinäkyvän selittelyn puutetta, mikä tuo sarjan maailmaan todellisuuden tuntua. Taustoitusta antavat chätti-keskustelut toimivat tiedonvälitystehtävässään mukavan aidosti, mutta niin hektisesti, etten tahtonut pysyä perässä puheenaiheista tai keskustelijoista. Keskustelut ääneen lukeneelle seiyuulle kuitenkin aplodit elävästä ja uskottavasta suorituksesta – monen henkilön chättikommenttien lukemisen muuntaminen uskottavan kuuloiseksi ja ilmeikkääksi sananvaihdoksi on kuitenkin yhdelle näyttelijälle aika haasteellinen tehtävä.

Vuoden parasta antia tähän mennessä joka tapauksessa. Kahdentoista jakson pituus vain vähän huolettaa, varsinkin suhteutettuna suureen hahmomäärään, sillä epäilen vähän, ettei näin suuresta joukosta välttämättä saada kaikkea irti niin lyhyessä ajassa. Toinen mietityksen aihe olisi sitten mainitun nyypiöpäähenkilön hajuttomuus ja mauttomuus – pystyykö sarja vääntämään hänestä oikean henkilön, vai jääkö hän vain kaikkea uutta neutraalisti ihmetteleväksi näkökulmanyypäksi koko sarjan ajaksi? Sormet ristiin edellisen vaihtoehdon puolesta.

OP ja ED

Olen vähän rakastunut openingin laulajan ääneen. Kappale nappaa lisäksi auttamattomasti mukaansa vetävillä alkusävelillään. Vaikka tämäkin intro vain pyörittää sarjan keskeisen henkilöt kameran edessä (ja vielä nimien kanssa, mikä on oletusarvoisesti vähän lame), on mukana asennetta. Tässä ei ole kyse kameran edessä posettamisesta, vaan hahmot on napattu esittelyyn luonnollisessa ympäristössään. Intro todella pyrkii luomaan kosketuspintaa henkilöihin ja antamaan heistä tarpeellista informaatiota, mikä on varmasti tärkeää näin lyhyelle sarjalle. Pidän myös videon väsymättömästä liikkeesta ja energisyydesta, sekä jatkuvuudesta henkilökuvausten välillä.

Toistan itseäni nyt, mutta olen vähän rakastunut myös endingin laulajaan. Kuin myös kappaleen vahvaan rytmitykseen – ihanat rummut! Yleensä jaksan seurata still-kuvasta tai -kuvista koostuvaa outroa vain korkeintaan puolella silmällä ja murto-osahuomiolla, mutta tämä ei ole lainkaan tylsä ja kestää useamman katselukerran. Idea on sympaattinen ja metka ja toisistaan roikkuvat ja toisiaan tukevat henkilöt sointuvat tosi herkästi biisin lämpimään trust me -henkeen. Ihana kokonaisuus, harvoin outrot saavat minussa aikaan näin vahvaa AWWWW-vastetta. Sitä paitsi, eikös tämä muistuta jostain tosi eeppisestä…
Jatka artikkelin ”Talven 2010 ensivaikutelmia: Durarara!!, Ookamikakushi & Dance in the Vampire Bund” lukemista →

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.
Jatka artikkelin ”Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?” lukemista →