Kuukausi: toukokuu 2010

Nostalgiaa: Babar – norsujen kuningas

Tässä koko ajan hektistyvässä maailmassa selvitäkseen on aina joskus pakko ottaa vähän takapakkia, ettei ihan hulluksi tulisi. Paras keino tähän on tietysti kaivaa esiin jokin lapsuuden suosikkiteos. Kun viime aikoina suomalaisessa blogosfäärissä tuntuu olevan nostalgiaa ilmassa, niin liitynpä joukkoon. Kaikki oman ikäluokkani ihmiset altistuivat tietämättään penskana ainakin osittain Japanissa tuotetuille lastensarjoille, mutta tämän päivän animaatiosuositus ei tule nousevan auringon maasta, vaan Kanadasta.

Vuoden 1989 Babar-adaptaatio perustuu ranskalaisten Jean ja Laurent de Brunhoffin lastenkirjoihin, joissa seikkailee ihmisten kaupunkiin eksyvä norsulapsi Babar, joka tuo ihmiskulttuurin kotiviidakkoonsa ja kruunataan sitten norsujen kuninkaaksi. Kirjat ovat asenteeltaan hidastahtista fiilistelyä, ja televisiosarja eroaakin niistä tunnelmaltaan melko paljon reippaammalla ja humoristisemmalla otteellaan, vaikka tarina on lähtökohdiltaan aivan sama. Jaksoissa aikuinen Babar kertoo lapsilleen nuoruutensa seikkailuista ja välillä keskitytään norsuperheen kommelluksiin nykyhetkessä.

Kun Suomessa ilmestyneet jaksot julkaistiin DVD-boksina viime vuonna, pääsimme pikkuveljeni kanssa tuijottamaan sarjaa pitkästä aikaa, vhs-nauhoille tallennetut jaksot kun olivat jo aikaa sitten käyneet katselukelvottomiksi. Jos todella hyvän lastenohjelman tunnistaa siitä, että jaksoja katselee vanhempanakin enemmän kuin mielellään useampaan otteeseen, voisin ristiä Babarin heti yhdeksi ehdottomasti parhaista lapsille tehdyistä sarjoista. Se ei näin parikymppisenä katsottuna ole vain niin viihdyttävä kuin muistin, vaan jopa parempi. Jokaista jaksoa on yksinkertaisesti hauska katsoa, kiitos sarjan näppärän ja lämminhenkisen huumorintajun ja asenteen, joka ei aliarvioi katsojiaan. Sarjan suomidubbi on myös ehdottomasti aivan loistava, ja päihittää ainakin englantivastineensa mennen tullen, minkä takia onkin todella sääli, että vain puolet tehdyistä jaksoista on näytetty meillä päin.

Jatka artikkelin ”Nostalgiaa: Babar – norsujen kuningas” lukemista →

Wild Adapter 3 (1/2)

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2

Jälleen on tullut aika käydä kiinni Kazuya Minekuran upeaan noir-tarinaan. Tällä kertaa tähtäimessä on Wild Adapterin kolmas kirja. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole ollut varsinaisesti maata järisyttävä lukukomus, ainakaan samalla tavalla kuin seuraavat kolme osaa, mikä johtunee suurimmaksi osaksi kolmannen alpan hieman väsähtäneestä soluttautumisjuonesta. Ei sillä, ettenkö pitäisi soluttautumistarinoista, mutta olisin ollut ilahtuneempi asetelman jonkinlaisesta uudistamisesta.

Nyt Minekura tyytyy lähinnä viemään tarinansa läpi ainakin juonellisella tasolla hyvin syviä soluttautumisjaksojen uria myötäillen. Antisankaripariskuntamme Kubota ja Tokito värväytyvät epäilyttävän kultin seuraajiksi ja ottavat selville huumehämäryydet sen sisäpiirissä Takizawa-nimisen salaperäisen journalistin avustuksella ja yllyttämänä. Onneksi minekuramaista hillittyä silmäkulman pilkettä on sentään havaittavissa siinä, että perusjuonen tyypillisyyttä vähän lampsheidataankin, kun  Kubota huomioi, että ”These organizations always have something sketchy in the basement.” Lisäksi hahmojen tarinat on istutettu kulttijakson perusjuonenkäänteisiin erittäin onnistuneesti, mikä saa lopputuloksen tuntumaan vähemmän kuluneelta. Olen kuitenkin pitänyt tätä osaa sarjan heikoimpana, sillä vaikka sivuilta löytyy kohtuullisen voimakkaita hetkiä, ne eivät tunnu nivoutuvan niin hallituksi ja taidokkaasti rakennetuksi kokonaisuudeksi kuin muiden kirjojen tapahtumat.

Minun täytyikin lukea albumi läpi muutamaan otteeseen saadakseni kunnollisen otteen sen rivienvälistön sisällöstä, joka on sekin esitetty jokseenkin sirpaleisemmin kuin muissa kirjoissa, ja on siksi hankalammin kiinni saatavissa. Kokonaiskuvan siitä, mitä muilla kuin konkreettisen juonen tasoilla tapahtuu onnistuin kokoamaan vasta käytyäni pokkarin läpi muutaman kerran ja merkittyäni muistiin kaikki yhtään tärkeämmät ja erottuvammat hetket, jolloin arvostukseni tätä kolmatta osaa kohtaan nousikin yllättäen rytinällä.

Spoilerit seuraavat alpan yksityiskohtaista käsittelyä.
Jatka artikkelin ”Wild Adapter 3 (1/2)” lukemista →

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Jatka artikkelin ”Tämä ei ole taidetta.” lukemista →

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.
Jatka artikkelin ”Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves” lukemista →