Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow

Ja kevät se vain jatkuu, tällä kertaa tähtäimessä kasa vakavahenkisempiä sarjoja.

Uragiri wa Boku no Namae wo Shitteiru (Betrayal Knows My Name)

Odota, salaperäinen pelastajani! Miksi vaikutat etäisesti tutulta?

Miksi animetuotantoon pääsee vain sellaisiin BL-mangoihin perustuvia nimikkeitä, joita minä joskus vilkaisin yhden osan verran ja jätin sitten sivuun, kun homma ei innostanut sitten yhtään? Oikeasti: Sukisho, Loveless, Junjou Romantica ja nyt sitten tämäkin. Onko vika minussa vai animetuottajissa? Noh, Urabokusta en kyllä muista muuta kuin suurin piirtein pääpariskunnan nimet, eikä tämä ensimmäinen jaksokaan antanut hirveästi osviittaa siitä, mihin tarina on menossa. Jotain hämyä tyttö kuolee ja reinkarnoituu pojaksi -toimintaa ja fantasia tunkee normipojun elämään -kuviota pukkaa, eli ei mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty (koska siis esimerkiksi Kaori Yukin Angel Sanctuaryhän ei  lähde ollenkaan samasta pisteestä [insert sarkastista silmien pyörittelyä]).

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka vähentää kiinnostustani sarjan kuin sarjan seuraamiseen ainakin puolella ihan defaulttina, se olisi pohjattoman kiltti ja hyväsydäminen päähenkilö. Toisaalta tässä kyseinen poju ei vaikuta aivan hyödyttömältä, kun ainakin itsepuolustusskillzejä näyttää löytyvän, mutta niidenkin päälle pyydellään heti anteeksi, kun päälle karannut äijä on taltutettu itsepuolustukseksi.

Jakso ei oikein napannut mukaansa missään vaiheessa, mutta ihan kelpo alustusta, ja jos kerronta pääsisi kulkemaan vähän isommalla liekillä, voisin innostuakin vähän. Poikarakkaus-aspekti kiinnostaisi sinänsä aika automaattisesti, mutta tämä vaikuttaa pahasti sellaiselta poikarakkaussarjalta, jossa pääpariskuntaa baitataan toisilleen koko ajan, mutta oikeasti homoilu jää tosi epämääräisen ja platonisen soulmate-henkisen ihastusromanssin tasolle muutamalla puolihalauksella ja korkeintaan jollain tosi siveällä pikkupikkusuukolla väritettynä. En ole oikeastaan koskaan pahemmin välittänyt näistä tapauksista, mutta koska tässä kyse ei ole pelkästä lukiolässytyksestä, vaan sarjalla näyttäisi olevan oikea ja potentiaalisesti mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan, en ole vielä luopunut toivosta.

OP ja ED

Intro on erittäin tyylikäs varsinkin siihen nähden, etten tykkää laulajan äänestä sitten yhtään. Pidän siitä, että pätkä muodostaa pelkkien hahmoesittelyiden sijaan ihan kunnollisen tarinan. Ja fuck yeah, ruusunpiikki- ja kahlesymboliikkaa! Niin goottiprameaa kuin se onkin (ja sointuvuus sarjaan tämän aika maanläheisen ensimmäisen jakson valossa vähän kyseenalaista), niin kyllä kahleet ja piikit ovat parasta modernia romantiikkaa mitä löytyy. Toisiinsa symbolisesti sidotut hahmot eivät koskaan jätä minua kylmäksi. Outro tarjoaa mielikseni lisää samaa ja on muutenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein kaunis ja mätsää intron tarinaan erittäin kivasti.

Senkou no Night Raid

Salaisia agentteja supervoimilla.

Sarjan historiallisista syistä varsin herkkä lähtöasetelma – japanilaiset vakoojat 30-luvun Kiinassa (yliluonnollisella maustettuna) – on saanut osakseen jos jonkinmoista epäilystä, joten toivon, että tekijätiimin rahkeet riittävät fantasiaelementeistä huolimatta kohtuullisen siistimättömään aikakauden kuvaukseen. Toisaalta minua nyt on siinä suhteessa helppo huijata, koska tietämykseni kyseisestä vuosikymmenestä kyseisten maiden välillä on varsin rajallinen. Rohkea miljöön valinta ja se, että kyse on kerrankin sarjasta, joka ei ole adaptaatio vaan ihan alkuperäisteos kuitenkin herättivät kiinnostuksen varsin tehokkaasti.

Samoin kuin Uraboku, tämäkin vaikuttaisi olevan lähtökohtaisesti juonisarja (siinä missä tuo seuraava sarja Rainbow esimerkiksi keskittyy ensisijaisesti hahmoihinsa), joten pidättäydyn olemasta kauhean kriittinen ensimmäisen jakson kohdalla. Jakso on selkeästi vasta suurempien juonikuvioiden alustusta, joten sarja tarvitsee hyvin ymmärrettävästi vauhtiin päästäkseen muutaman lisää. Ensimmäisestä puolituntisesta en kuitenkaan saanut hirveästi irti, sillä se ei oikein tuntunut tarttuvan mihinkään ja jäi kovin etäiseksi. Sarjan ulkonäöstä taas pidän, siinä on kivan realistista meininkiä miljöön ja värityksen osalta ja hahmodesign on miellyttävää, vaikkakin hieman latteaa.

Positiivisimpana seikkana jaksosta jäi mieleen se, ettei päänelikkoa ole kärjistetty kauheasti edustamaan luonteenpiirteiltään neljää täysin vastakkaista nurkkaa, mutta heidät on siitä huolimatta saatu erilaistettua hyvin tunnistettaviksi hahmoiksi. Tämä on oikein mukavaa vaihtelua siihen normaaliin kuvioon, jossa porukan jäsenet lähtevät tiukasti määritellyistä stereotyypeistä ja mahdollisesti kehittyvät tarinan edetessä uskottaviksi hahmoiksi. Hahmojen supervoimien esittelemistä täytyy vielä kehaista, sillä kerrankin niillä ei toimiteta jotain näyttävää sirkusta, vaan ne esitetään yksinkertaisesti itseisarvoa vailla olevina välineinä, joita hahmot käyttävät toimiessaan.

ED

Hitsi, eipä tule ihan heti mieleen biisiä, joka olisi laulettu omituisemmin.

Rainbow

Kyllä tämä poppoo Hakuoukin geneeriset kaunispojat peittoaa.

Ah, vihdoinkin kunnon vankiladraama-anime! Tätä olen odottanut sitten… tai itse asiassa en ole osannut edes tietoisesti kaivata tällaista sarjaa, mutta ruvetessani katsomaan ensimmäistä jaksoa hype nousi niin eksponentiaalisella vauhdilla, että vastaavien tapausten niukkuuden animessa huomasi aika selvästi. Ainoa toinen vankiladraama jonka olen animen muodossa nähnyt taitaa olla Enzai, surullisensurkea homopornopelistä väännetty OVA, jossa vinku-uke joutuu syyttömänä vankilaan ja kyllähän me kaikki tiedämme, mitä vinku-ukeille tapahtuu vankilassa. (Enzain kunniaksi täytyy tosin sanoa, että viimeinen viisisekuntinen on oikein tyylikäs hetki.)

Rainbow siis kiri yllätyssuosikiksi. Siinä on kaikkea, mitä kunnon vankiladraama aina tarjoilee: rutkasti angstimenneisyyksiä, klaustrofobista isoveli valvoo -tunnelmaa, semirealistista väkivaltaa ja suljettu laitos -miljöön kanssa käsi kädessä kulkevaa koskettavaa ja muissa oloissa epätodennäköistä emotionaalista bondaamista – toisin sanoen kaikkea, mistä tämä dramatiikanjanoinen fanityttö mieluiten akkunsa lataa. Pilotin vahvat Shawshank Redemption -fiiliksetkään eivät ole ollenkaan haitaksi, leffa kun kuuluu suosikkeihini.

Ensimmäinen jakso itsessään on toisaalta toteutuksellisesti aika kömpelö. En ole varma löytyykö vika enemmän ohjauksesta vai käsikirjoituksesta vai molemmista, mutta selvää on, että joku tekijätiimistä yrittää tuoda pointtejaan esille vähän liian innokkaasti. Juu, nuorisolaitokseen passitetut pojat ovat muun yhteiskunnan silmissä hyttysiäkin vähäarvoisempia olentoja, mutta sen voisi ilmaista hienovaraisemminkin kuin pikkutytöllä, joka heittää mielenosoituksellisesti nukkensa ulos bussista, kun yksi pojuista on yrittänyt ojentaa sen tälle. Juu, iso poika, jonka tulokkaat tapaavat sellissä, on miljoona kertaa näitä kypsempi ja taitavampi ja silleen, mutta ihanko tosi kaikki uudet pojat hyppäävät yksi kerrallaan tämän kimppuun, vaikka häiskä lätkäisee jokaisen maahan kuin… noh, hyttysen? Ja juu, sen ison pahan vanginvartijan pitää olla tosi ikävä ja pelottava häiskä ja hakata vankejaan oli siihen pienintäkään syytä eli ei, mutta tarvitseeko hänestäkään tehdä ihan täyttä demonia?

Vika ei ole nyt ollenkaan siinä, mitä sanotaan vaan siinä, miten se sanotaan. Jakso on tosin hyvin epätasainen siinä, kuinka kovaa pointit läimitään päin katsojan naamaa. Välistä pärjätään paljonkin paremmin, kuten laitoksen lääkärismiehen käyttäytyminen osoittaa. Toisin kuin kaikesta hienosäädöstä paitsi jäänyt RAEGRAEGRAEG-vartija, lekuri on pinnallisessa ystävällisyydessään varsin vakuuttava ilmestys. Miehen karmivuus tulee esille erittäin epäsuorasti, kun ”Hei pamppu, älä nyt pahoinpitele lapsia, meidän täytyy huolehtia heistä, eikös vaan?” -repliikit tulevat seesteisesti hymyilevän äijän huulilta vasta siinä vaiheessa, kun joku pojista on jo ehtinyt saada muutaman kerran kengästä vatsaan tai tulla hakatuksi puolitajuttomaksi.

Pliis Rainbow, kun kaikki kortit on kädessä näin sievästi niin et nyt petä minua, ethän? Seuraavat jaksot ovat sitten itsessäänkin paljon parempia ja parhaassa tapauksessa rupeavat lähenemään Ristorante Paradison tason hahmonrakennusta, eikös joo?  :3~<3

OP ja ED

Intron julistin heti sen nähtyäni kevään parhaaksi, enkä olen joutunut muuttamaan mieltäni. Olen katsonut sen varmaan toistakymmentä kertaa ja olen edelleen aivan ihastunut. Se on vähän normaalia lyhempi, mutta sisältää siitä huolimatta valtavasti informaatiota. Se rakentaa kaikille seitsemälle hahmolle menneisyyden, tulevaisuuden ja nykyisyyden. Se paljastaa yllättävän yksityiskohtaisia tietoja niin menneestä kuin tulevastakin, mutta niin rajatusti, että tiedonmurusten tarjoamisella herätetty kiinnostus hahmoihin kasvaa entisestään. Introjen luonnehdinnat hahmoista ovat monesti niin ylimalkaisia, että niiden perusteella on hankala sanoa kauheasti itse hahmoista. Rainbow’n intron hahmokuvaukset ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia ja voimakkaita, että kaikki pojat tuntuvat heti tutuilta ja sympaattisilta. Säihkyvän keltainen lintu muuten harmaata maailmaa vasten on myös erittäin hieno tyylillinen valinta.

Outro sen sijaan… on vähän retro? Voisin hyvin kuvitella törmääväni tällaiseen biisiin jossain 80-luvun sarjassa, mutta tässä se ei kuulosta lainkaan asiaankuuluvalta. Jotain pikkuruisia kuviakin siellä välkkyy Mario-pojun siluetissa, mutta sekin näyttää vähän turhan copypastetulta kikalta. Onneksi outrokin on toisaalta normaalia lyhyempi, koska mitä hittoa tapahtui sille jakson ja outron lohduttomuutta ja toiveikkuutta yhdistävälle tunnelmalle? Lisäksi kappale tuntui imuroivan pois sadoittain aivosolujani jokaista sekuntia kohti.