Kalsean viileää ja höyryävän kuumaa

Edit 13.5. kolmelta aamuyöstä: lisäsin kaksi kappaletta tekstiä postauksen loppuun, koska vertailulta puuttui loppuyhteenveto. Hups.

Palasinpa tässä hiljattain kahden vanhan tutun BL-teoksen pariin, joista toinen tuntuu heikkenevän jokaisella visiitillä ja toinen sen kun voimistuu. Tällä kertaa huomasin, että näillä kahdella sarjalla on asetelmiensa puolesta kuitenkin paljon yhteistäkin. Kumpaakin myös kansoittavat kovat, miehekkäät miehet ja kummatkin väistävät oivallisesti poikarakkaussarjoille tyypillisen herkänpöhnäisen söpöilyn.

Hyytävä skifikertomus ja polttava vankilatarina ovat yhtenevistä asetelmistaan huolimatta kuin yö ja päivä.

Rieko Yoshiharan 80-luvun jälkipuoliskolla kynäilemää skifiympäristöön sijoittuvaa kevytromaani- eli ranobesarja Ai no Kusabia muistetaan BL-piiressä lämmöllä, sillä siitä vuonna 1992 tehty kaksiosainen OVA on pitkään ollut ainoita kelvollisia BL-animesovituksia. Dystooppisen oloista teknomaailmaa pyörittävät superälykkäiksi modatut pitkät ja arvokkaat ”blondit”, jotka pitävät viihdykkeenään ”lemmikeiksi” kutsumiaan seksikkäitä ihmisyksilöitä. Yhteiskunnan alamaailmaa taas kansoittavat jengijätkät, joilla ei ole elämässä muita valtteja kuin katu-uskottavuutensa. Luonnollisesti tarina kertoo tulisesta jengipomo Rikistä, joka päätyy sattumusten kautta kaupunkia johtavan blondi Iason Minkin lemmikiksi.

Mika Sadahiron yaoimangan Kylmäksi ringiksi tituleeratussa 2000-luvun alkupuolen vankiladraama Under Grand Hotelissa eli napakammin UGHissa jenkkiputkaa pomottava nuori huumekingi Sword Fish taas nappaa uudeksi nartukseen vankilaan juuri naisystävänsä aviomiehen taposta passitetun japanilaissyntyisen Sen Owarin. Syntyperänsä takia slummipukarina yhteiskunnan alinta kastia edustava Riki ja tuoreena, osastonsa ainoana japanilaisena vankilayhteisön pohjasakkaan lukeutuva Sen joutuvat tarinoissa ympäristöjensä karismaattisten johtohahmojen armoille hyvin asetelmallisesti samantapaisiin suhteisiin. Silti näiden rankkojen tarinoiden toteutukset eivät voisi juuri enempää erota toisistaan.

80-luvulla ennen suurimpia söpöilylyhäritulvia tehtiin vielä eeppisiä ja jatkuvajuonisia skifiympäristöön sijoittuvia BL-sarjoja, joihin AnK kuuluu. Sekä kirjat että kummatkin OVAt, se klassinen 1992-versio ja tänä keväänä julkaistu 4-osainen uudempi sovitus, ovat varmasti tyylikkäintä tähän mennessä nähtyä poikarakkautta ranobe- ja animemuodossa. Sarjan maailma tuntuu täyteläiseltä ja on toteutettu kauniisti.  Animesovituksiin on selvästi pistetty energiaa, jotta niiden maailmat on saatu mahdollisimman autenttisesti vastaamaan alkuperäisen tarinan pahaenteisen rauhallista tunnelmaa.

Animet eivät turvaudu eroottisesta sisällöstään huolimatta tökeröihin pikselisensurointeihin, vaan rakentavat seksikohtaukset niin, ettei tyylikkyyttä ole tarvetta näivettää hölmöillä sensuuripöhöillä. Maailman karun kyyninen käsittely ja rohkeat vedot arvokkuutta koskaan unohtamatta tekevät lisäksi sarjasta vakavasti otettavan ja kunnioitettavan teoksen, joka on poikarakkauspiirejä vähän suuremmankin yleisön silmissä kyennyt ainakin suhteellisen hyvin ylittämään BL-tuotoksiin liittyvät ennakkoasenteet mauttomasta huttufluffipornoilusta. Kaiken lisäksi tuntuisi melkein siltä kuin AnK:lla olisi jotain yhteiskuntakriittistä sanottavaa.

Dramaturgiakin on kohdillaan: tämän kohtauksen intiimiys häkellyttää vieläkin ja mikäs sen tyylikkäämpää kuin klassinen tupakkasuudelma?

Puitteet onkin tehty niin hyvin, että oikein sattuu, kun kaikki AnK-inkarnaatiot ovat kuolettavan tylsiä. Ensimmäinen OVA-pari tunkee paljon juonta pieneen tilaan, mutta siitä huolimatta sen ensimmäinen puolikas jää aika puuduttavaksi. Ranobe ja uusi OVA taas ovat niin tajuttoman hitaita, että luovutin luettuani kaksi kolmasosaa ensimmäisestä kirjasta ja pidin itseni OVAn pyöriessä hereillä selaamalla Twitteriä.

Ranobe ei ainakaan noiden lukemieni ensimmäisen sadan sivunsa aikana saa aikaiseksi juurikaan muuta kuin vähäsen taustoitusta ja tilanteen muodostamista, sillä valtaosa tekstistä on uhrattu ironista kyllä sen huolellisesti rakennetun maailman kuvaamiseen. Puolen sivun dialogin jälkeen seuraa tolkuton tekstimuuri selitystä tarinassa merkittävien paikkojen muodostumisesta ja kulttuurista, jonka jälkeen opus taas hyvällä tuurilla muistaa olleensa kertomassa jotain hahmoistakin. Maailmanrakennusta ei integroida tarinan kertomiseen, vaan se vain mollottaa viemässä tilaa kaikelta hahmojen toiminnalta, joka voisi saada lukijan kiinnostumaan maailmastakin.

2012 OVA taas näyttää kompensoineen selitysoksennuksen puutetta aloittamalla joka ikisen kohtauksensa tuskastuttavan pitkällä sarjalla hitaita paikankuvaa luovia kamera-ajoja. Kahden ensimmäisen jakson aikana tämä on vain äärettömän ärsyttävää, mutta kolmannen kohdalla teki jo mieli mäiskiä tavaroita ympäri huonetta joka kerta, kun ruudulle poksahti uusi erittäin raukeaan tahtiin ylhäältä alemmas liukuva shotti rakennuksen karun metallisesta katosta tai pilvitaivaasta. Kun sitä seurasi systemaattisesti vielä muutama samanlainen lisää, olin jo melkein itkun partaalla. Kyllä, tarinalla on kivat puitteet. Kyllä, miljöö on hienosti rakennettu. Mutta nyt oikeasti saisinko niitä hahmoja pikkuhiljaa? Harvoin olen törmännyt turhauttavampaan viihteeseen.

Sen ihailee Swordin sisäreiteensä rakkautensa symboliksi ottamaa tatuointia; UGHin pojat ovat täynnä elämää vankilan väkivaltaisesta selviytymistaistelusta huolimatta.

UGH taas on kuin villi lintsipäivä AnK:n masentuneen vilpoista arkiyötä vasten; se on raisu, intohimoinen ja äänekäs, suorastaan roskaviihdettä AnK:n tiukan elegantin menon rinnalla. Se osaa olla kolkosta ympäristöstään ja rajusta sisällöstään huolimatta leikkisä, hyväntuulinen ja romanttinen, toisin kuin haudanvakavana hahmonsa ahdistuksella ja kylmyydellä täyttävä AnK.

UGH ei juuri näe vaivaa maailmansa rakentamisen kanssa; se vain lainaa kaikille jenkkiviihteestä tutun vankilamiljöön tapahtumaympäristökseen. Maailman yksityiskohtaisen luomisen sijaan se kuitenkin aidosti käyttää suljettua ja karua, koko ajan kontrolloitua miljöötään hahmojen suhteiden rakentamisessa. Sarja tekee hyvin selväksi, ettei sen maailmaan mahdu yksityisyyttä, mikä on merkittävää paitsi voyeurististen seksikohtausten, myös hahmojen välisen intiimiyden ja toisaalta julkisivun koossa pitämisen tärkeyden kannalta. Sarja ei myöskään vaivaudu virittämään kosteita seksikohtauksiaan tyylikkäästi hieman peittoon kuten AnK, vaan kyseessä on graafisimpia lukemiani yaoipätkiä, eikä se näytä pornohetkinään häveliäisyyden häivääkään. 700-sivuiseen tarinaan on ängetty niin paljon puhdasta panemista, että lukijaa mietityttää, miten poikien stamina riittää, siittiöistä nyt puhumattakaan.

Silti UGH onnistuu kaiken pornoilunsa ohella olemaan draamana niin tapahtumarikas ja nopeatempoinen, että sivut kääntyvät kuin itsekseen, ja koko roska on luettava yhdeltä istumalta. Seksikohtauksetkin ovat ronskiudestaan huolimatta selvästi normiyaoia kiinnostavampia ja monipuolisempia. Rakenteellisesti se päihittää AnK:n täysin suvereenisti pelkästään sillä ansiolla, ettei se ole kuolettavan tylsä. Mutta tärkeimmän pesäeron tekevät lopulta hahmot.

AnK yrittää rakentaa ukestaan aktiivisen toimijan, jossa on luonnetta ja sisua vaikka muille jakaa. Rikihän on kulmakunnan kovimman jengin kovin bossi ja kuulu tappelutaidoistaan ja karismastaan. Hahmo jää kuitenkin tehottoman tell, don’t show -kerronnan uhriksi, sillä vaikka tiedän, että hänen pitäisi olla suurikin kovanaama, minulle näytetään vain kun hän irvistelee voimattomana, näyttää olevan purskahtamaisillaan itkuun tai vaatii päästä maksamaan pienen kiitollisuudenvelan ruumiillaan. Vanhassa OVAssa hän taitaa kerran motata yhtä pikkunilkkiä ja kerran ohimennen vähän kissatapella muiden lemmikkien kanssa, mutta pääpiirteissään häntä alistetaan, hän on täysin Iasonin ja vanhan heilansa Guyn määräysvallan alla ja häntä pompotellaan ympäriinsä.

Kylmänrauhallisen ylväs Iason on omistushaluisessa rakkaudessaan alamaailman villipetoa kohtaan varsin mielenkiintoinen ja tietyllä tavalla sympaattinenkin tapaus, mutta parin väliset kemiat jäävät Rikin nuivuuden takia kaukaisiksi. On tietysti mahdollista, että Yoshiharan kirjoissa Riki kuvataan kökön alun jälkeen fiksummin, mutta siitäkään ei ole kauheasti apua, jos sinne asti pääseminen osoittautuu ylittämättömäksi esteeksi puutteellisen tarinankerronta- ja henkilökuvaustekniikan takia.

Iasonkin huomaa, että haukkuva koira ei pure.

UGHin Sen on hyvin samanlaisessa alisteisessa asemassa Swordiin nähden kuin Riki on Iasoniin nähden. Senistä ei kuitenkaan maalailla suurta kovista tai edes tappelijaa, vaan hänet taustoitetaan normaaliksi opiskelijaksi, jonka suhde naimisissa olevaan opettajaan vain osoittautui kohtalokkaaksi. Molempien käsien sormet eivät taida riittää laskemaan, kuinka monta kertaa hänet raiskataan sarjan aikana, mutta silti Sen esitetään paljon voimakkaampana hahmona kuin Riki. Vaikka hän on fyysisesti alakynnessä, hän ei anna arvaamattoman Swordin hallita itseään, vaan kerta toisensa jälkeen pakottaa tämän ymmärtämään arvonsa.

Rikin impotentti murina Iasonille näyttää lastenleikiltä Senin paljon tehokkaamman temppuilun rinnalla. Sen ei koskaan alistu kenellekään vastoin tahtoaan, eikä suostu vain jäämään Swordin suojeltavaksi, vaikka kärsiikin moneen otteeseen itsenäisyytensä seuraukset. Lopulta hänen periksiantamattomuutensa pakottaa kuitenkin homofobisen Swordin nielemään ylpeytensä ja taipumaan tunnustamaan rakkautensa ensimmäisenä. Sen on myös niin vahva, että selviää henkisesti tilanteista, joihin Sword on niiden kohdalle sattuessa luhistua, minkä myös Sword tunnustaa tarinan aikana.

Alkuun Sen ja Sword näkevät suhteensa valtapelinä, jonka häviää vasta antautuessaan toisen dominotavaksi.

Jos Sen on hieno ja ukeksi harvinaisen voimakas hahmo, niin Sword on omalla puolellaan myös erittäin onnistunut veto. Hän on ensivilkaisulta julma ja väkivaltainen hyväksikäyttäjä, jota koko vankila vartijoita myöten pelkää ja kunnioittaa. Äkkipikaisesta vankilapomosta löytyy kuitenkin myös hyväntuulisempia ja poikamaisempia, suorastaan söpöjä piirteitä, joita kovapintainen Senkään ei voi vastustaa. Samalla Sword saa sitä inhimillisyyttä, joka kylmäkiskoiselta ja hyvin vähän tunnetta näyttävältä Iasonilta puuttuu. Hän ei kuitenkaan jää vain helposti kesytettäväksi mukapaatuneeksi linnakundiksi, vaan pitää valta-asemaansa Seniin nähden yllä valehtelemalla tälle kirkkain silmin ja manipuloimalla tätä alhaisin keinoin, alkuun jopa järjestämällä hyypiöpossen raiskaamaan tämän väkivaltaisesti. Silti hänen syviksi kehittyvät tunteensa välittyvät lukijalle selvästi ja tekevät hänestä aidosti sympaattisen hahmon, jonka loppumatonta karismaa yleisö jää muiden hahmojen tavoin ihailemaan. Sword ja Sen ovat jo kumpikin yksinään toimivia, vahvoja hahmoja, mutta yhdessä he muodostavat vuoristoratamaisen suhteensa aikana ehdottomasti yhden suosikkipareistani ikinä.

UGHissa on toki puutteensa, samoin kuin AnK:ssa ehdottomat vahvuutensa. Muutamassa sivuhenkilössä tapahtuvat irrationaaliset ja kököhtävät muutokset tai se mainittu vähän turhan rähjäinen roskaviihteellisyys ja tietyt epäuskottavuudet eivät kuitenkaan onnistu kaivamaan juurikaan maata draamallisesti erittäin pätevän teoksen nautittavuuden alta. Toisin kuin useimmat varsinkaan vähän pornahtavammat BL-pätkät, UGH on sekä äärettömän seksikäs että erittäin romanttinen kokonaisuus, joka toimii loistavasti myös vankilatarinana ja on myös visuaalisesti kaunis ja ilmaisultaan selkeä ja moitteeton.

Hassua näiden kahden sarjan kanssa on, että vakavan ja syvällisen, tyylikkään eroottisen ja upeasti rakennettuun maailmaan sijoittuvan Ai no Kusabin pitäisi kaiken järjen mukaan olla se parempi nimike. UGHin temaattinen kunnianhimottomuus, halvahko ja melko epärealistinen vankilamiljöö sekä jatkuva supergraafinen hikiporno taas kuulostavat kaikki ominaisuuksilta, jotka lupaavat väistämättä ylitsevuotavan kökköä pwp-orgiaa. Silti AnK on toteutettu niin turhauttavan puuduttavasti, että se päätyy kalpenemaan UGHin voimakkaasti päähenkilöiden suhteeseen tiiviisti keskitetyn ja näppärästi eteenpäin soljuvan kerronnan rinnalla.

Sisältöpuolellakin AnK jää hämmentävän paljon jälkeen UGHista. Sen hahmot ovat yhtä ylväitä ja kaukaisia kuin sen esittämät ideat. Ne ovat toki erittäin kiinnostavia, mutta eivät onnistu varsinaisesti tunkemaan ainakaan tämän lukijan sydämeen tai edes pyörittämään tarinaa, varsinkaan kun suurempi osa siitä uhrataan kaupunginosakuvaukselle kuin hahmoille. UGHin pääpojat taas tuntuvat suorastaan käsinkosketeltavilta – niin aidosti, koskettavasti ja riemukkaasti Sadahiro välittää heidät ja heidän kanssakäymisensä lukijalle. Pesäero on niin ilmiselvä, ettei näiden kahden sarjan välillä ole edes kunnon kilpailua, kun UGH nappaa suvereenin, joskin kaikin puolin yllättävän murskavoiton.